Kaverini linkitti minulle erään naisen blogikirjoituksen, siinä hän kertoi miten sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ei otettu hänen masennustaan tosissaan sillä hän näytti liian hyvältä, hoitajat ja lääkärit ovat päin naamaa nauraneet ja todenneet ettei noin kaunis voi olla masentunut.
Mulla nyt samaa tilannetta ei ole, mutta olen usein kuluneen syksyn aikana miettinyt, miten reipas saan olla masentuneena?
Saanko nauraa tai hassutella`?
Tuntenut jopa syyllissyyttä siitä että jaksan hetken ja minulla on hyvä olla, takaraivossa kuitenkin koko ajan ajatus, "Minua ei oteta enää vakavasti".
Miksi helvetissä ihmisen pitää tuntea syyllisyyttä siitä että hän on iloinen tai jaksaa niinkin arkisen asian kun imuroida kämpän? Jaksaa lenkittää koiraa tai vaikka neuloa sukkaa.
Syyllisyyttä siitä ettei mene paskalta haisevana kouluun, tai yleensäkkään edes käy koulua.
Voiko masentuneella olla niin paljon energiaa tosiaankin että jaksaa käydä koulussa? Saako olla?

Olen taistelija luonne, olen taistellut tuulimyllyjä vastaan viimeiset 10v en ole myöntänyt itsellenikään miten paha olo mulla on ja on ollu.
Nyt kun näen sen asian silmästä silmään annan periksi. En jaksa enää meikata (stereotypinen masentunut siis)
en jaksa huolehtia muutenkaan ulkonäöstäni, kämppä on siivoamatta jne.
Koulussakin vain ollaan, mutta mitään valmista en saa ja lähden yleensä kesken päivän...
SIlloin kun olo oli hieman parempi mietin Miten masentuneen kuuluu käyttäytyä?!

Saako masentunut nauraa, mitä se saa ylipäänsä tehdä että hänet otettaisiin tosissaan?!

Avokki ei vieläkään varmaan ole sisäistänyt asiaa siitä miten vitun paha olo mulla on, ehkä teen siitä läppää liikaa...
Olin lähdössä hoitajan ajalle ja avokki kysyi.. "minne oot menossa" (kappas! ihme että sitä yleensä kiinnosti!!)
Sanoi että hoitajalle, niinku viimeisen vuoden ajan ja sitä ennen psykologilla ja psykiatrilla.
Hän vaan pyöräytti silmiään... en tajua miksi, sanoin että en mie sinne huvikseen mene ja kun siitä on ollu apua eikä se maksa mitää, niin miksi en siellä kävisi?
Mä en tajua miksi ihmisillä on niin kamalan vaikea tajuta sairautta nimeltä masennus?!?!
Tajuaahan ihmiset sanan syöpäkin, vaikka sekään ei päälle päin näy..
Ihmiset tajuaa jopa lapsettomuuden, eikä sekään näy päällepäin eikä vaikuta normaaliin elämiseen millään tavalla...
Mutta masennus... miksi se on niin hankala tajuta , ,MIKSI?!

Mä oon niin vitun vihainen ja turhautunut, oon ollu koko eilisen päivän ja oon tämänkin päivän!
Vituttaa... olin ottanut vähä kaikkea humalluttavaa sekaisin ja lääkkeitä päälle, olin kännissä kuin ampiainen ja halusin syötävää, isäntä ei tietenkään voinut lähteä kuskiin koska tuli elokuva, sitten elokuvan jälkeen oltiin liian väsyneitä.. ainakin auton rattiin, rakas harrastus pelaaminen tietenkin jatkui yömyöhään!
Mie lähden aina sitä kuskiin, oon aamuyö viideltäkin vvielä kaupungissa, auto täynnä ties millaista hämäräsakkia, kuskaamassa niitä kotiin että pääsis itse nukkumaan, oon aina kaikkeen valmis ja haen ku pikkuisenkin sormi helahtaa ja mitä saan takaisin... EN YHTÄÄN MITÄÄN!!!!

Mä en vaan pääse tästä tunteesta eroon, isäntäki eilen huomas sen ja kysyi, sanoin että vituttaa niin ettei henki kulje enkä mä pääse tästä tunteesta eroon... pitäisi varmaan ottaa pami niin tää piripäähuora rauhoittuisi..
Avokki ei sanonu mittää..  Yritti jutella (OHO!!!) ja mie kylmästi ja lyhyesti vastailin.
Aamulla olisi pitänyt lähteä avokin isän luo viettämään isänpäivää, mie vetelin sikeitä sängyssä ja avokki tuli ovelle, "meidän pitäisi mennä" (ei sitte yhtää aikaisemmin tullu sanomaan, enhän mä olisi ehtinyt tekemään mittää edes harjaamaan tukkaa ku olis pitänyt lähteä!!!)
Ynähdin jotakin kieltävää sängystä ja isäntä antoi periksi.. menkööt keskenään saatana..
Kaikki tehdään niin vitun pitkin hampain ja mitää ei tehdä vapaaehtoisesti.. kaikki on niin saatanan teennäistä ja väkinäistä.
Miten ihminen voi olla tuollainen?!
SIllo ku minä yritän, rakastaa, jutella ja keksiä jotaki että kerranki oltaisiin yhdessä, pariskuntana ja huomioitaisiin toisiamme niin ei!
Sitte ku istun sohvassa kolme metriä pitkä kyrpä ottassa, niin sitte tyyppi laulaa ja lallattelee keittiössä, haluaa muka tehdä ruokaa (PHAH) ja ollaan niin juttu tuulella, niin puheliaita että mua oksettaa..
Mä en tajua sitä!

Tälläistä täällä...

Olo on niin kertakaikkisen paska, oon syöny ku hevonen ja se vituttaa mua ihan hulluna, kävin jo tänään grillillä, mutta menen vielä hakemaan jäätelöä, koska mua vituttaa niin armottomasti ja maito on loppu..
Ihan sama miten paljon rahaa menee, jätetään sitte lompakko kottiin ku lähdetään kouluun...

Mua ei kiinnosta, isäki yritti toissapäivänä soittaa, en jaksanu vastata , soitti heti perään toisen kerran, vittuunnuin.
Kaveri kyselee hameesta, ei vittu vaan inspiroi sekään...
Sanon että unohdin sen kottiin ja teen sen huomenna... Kaikki ihmiskontaktit vituttaa ja aina kun kuuluu auton ääniä ulkoa nousee piikit pystyyn, eikait isäntä...
Kyllähän se jossaki vaiheessa kottiin tulee..
Vituttaa ku ei oo mittää paikkaa missä sais vähä tuulettaa hermojaan, ei mittää mihin mennä, olisi kiva kadota joskus yöksi jonnekki, sanaakaa sanomatta, alkaisikohan välittämistä löytyä sitte?

Inhosin itseäni niin paljon eilen että teki mieli satuttaa itteään, satuttaa ja kovaa.. näin jo silmissäni kun hakkaan toista kättäni poikki pöydänkulmaan.. juoksen seinään tai viillän...
Syöminen on yksi pakotie, minkä valitettavasti olen nähtävästi ottanut käyttööni, mutta onneksi tajusin sen ajoissa..
Viiltäminen.. ai että se houkuttaa ajatuksena.
Olo on niin vitun sietämätön etten pysty olemaan itseni kanssa, olo on niin hirveä että tekisi mieli juosta ulos nahastani..
Miten tästä pääsee eroon ilman lääkkeitä?

VIime käännäämise ja lääkesekoilun jälkeen olin sekaisin kaksi päivää.. tekisi niin mieli vetää kännit, niin että olisin kännissä ja sekaisin vielä huomenna koulussakin...

Nyt tämä läski lähtee pyörimään autoa ja kauppaa kohti että saa edes sitä vitun maitoa perkele.