Toipumisen pitkän pitkä tie... 2019-10-30T00:55:51+02:00 Blog Integration Feed Generator https://ninni89.vuodatus.net/ Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[tilannetsekki!]]> Noniin, pitkästä aikaa.. On ollu monesti mielssä tulla avautumaan, mutta nyt vihdoin sen sitten tein.
Tähän väliin mitä on viime postauksesta mahtuu paljon tapahtumia.

Viime kesänä tutustuin netissä Janneen, janne oli menossa isoon leikkaukseen ja häntä pelotti se oikeasti kovin, kun juttu luisti ja oltiin hetki juteltu nii jäin hänen tsemppijoukkoihin, leikkaus meni hyvin ja silloin oli meidän aika tavata.
Vietimme yhdessä aikaa aamuyöhön saakka, ennenku mun oli pakko sitte lähteä kottiin. 
Tykästyin janneen tosi paljon ja vihdoin tavattiin sitte jannen kämpillä. Asiat meni äkkiä hyvin hulluiksi. Janne kävi mun päälle ekan kerran kun nukuin, repi vaan sängystä ja raahas lattiaa pitkin, löi pään tukasta lattiaan ja tätä rataa. Heitti viinat naamalle, varasti mun puhelimen ja piti mua käytännössä panttivankina kotonaan. Lopulta kun pääsin lähtemään, vannoin etten ikinä palaisi sinne. Noh, sitten alkoi mielenkiintoinen osuus, enkä mä edes aluksi tajunnu sitä, en tajunnut tulleeni manipuloiduksi vitun törkeästi.
Janne soitti kännissä ja itki mun perään niinku aina, jollain ihmeellisillä tekosyillä se sai sit mut heltymään... annoin Jannelle vielä mahdollisuuden.. No, taas jannen kämpillä se oli kurkuissa kiinni, kiristi ja uhkaili, piti taas panttivankina, kunnes sai puhuttua mut jäämään. SIt taas käytiin päälle, syljettiin naamalle ja heiteltiin pitkin lattioita.
Jannelle maistui aineet, huumeita meni reilusti, rauhoittavia, savuja mitä nyt käsiinsä sai, sekakäytti niitä alkoholin kanssa.. 
NO, enpä minäkään kyllä syksyllä Jannelle kakkoseksi jäänyt sekakäytössä, ryyppäämisissä ja huumeissa.
Mun elämältä katos pohja, mut paras ystävä oli kuollut.
Minun rakas koira, en voi edelleenkään uskoa että se on poissa, kipu on edelleen niin vitun jäätävää, lopetuksessa en itkenyt, toimin vain kuin robotti.. lopetuksen jälkeen sitte perseet olalle baarissa, muutaman rivatrilin turvin.. 
Tuo ylempi tavallaan toinen reissu Jannelle saattoi tapahtua koiran kuoleman jälkeen, ellen ihan väärin muista.
Juu, sitte pääsin kun pääsinkin lähtemään Jannen luota ja lopetin suhteen siihen. Alkoi vitunmoinen vainoaminen, se hankki ainaki 3 prepaidliittymää, lähetteli sähköposteja, käytti naapureidensa, kavereidensa jne numeroita että saisi muhun yhteyden, uhkaili että järkestää mut kuseen ja laittaa jonkun jätkäporukan hakkaamaan tälläisen 50kg muijan :D
No ei siinä mitää, se yritti manipuloida, uhkasi itsemurhalla ja sanoi että se on mun syy.. olis tehny mieli yllyttää se siihen, ihan oikeasti, kun oli tajunnut millainen narsisti mua piti otteessaan, olis pitänyt, mutta se on laitonta. EN olisi sellaisen ihmisroskan takia viittinyt ottaa tuomiota ittelleni jos oliski jostaki ilmennyt että mä oon saattanut yllyttää sitä..
Kävin Jannen luona yhteensä siis kolme kertaa ja kerta toisensa jälkeen tuli pahemmin turpaan.. 
Toisaalta, en välittänyt mitään mistään, mun paras ystävä on ja pysyy kuolleena. Jannen kohdalla olis ekan lähdön jälkeen pitänyt vaan antaa olla... vaikka turhaa sitä nyt enää jossittelee.
Olipahan kokemus.. 

Koiran kuolema.. en tiiä mitä siitä sit sanois, sattuu.. sattuu niin vitusti, en oo edelleenkään täysin sitä myöntänyt itselleni, en ole vieläkään antanut lupaa ittelleni itkeä.,, ei vaan pysty, se suru ja kipu on jotakin niin suurta ja niin syvällä että en edes halua kaivaa sitä sieltä ulos. MItään se ei kuitenkaan sen suhteen muuta ettei mun paras ystävä enää ikinä palaa...
Päivä kerrallaan, uutta koiraystävää oon kyllä etsiskellyt, mutta saa nähdä mistä kiva pentu löytyisi.

Mahtui tähän väliin about puolen vuoden suhde, se alkoi hyvin ja olin ihastunut, tosin varmaan puoliksi itseni pakotin siihe, sillä en hennonnut sanoa Nikolle etten ehkä sittekkään.. Ihastuin tulisesti ja kaikki tuntui menevän niin yksiin, vietettiin paljon aikaa yhdessä eikä saatu sitten mistään riitaa aikaan, eikä aikakaan, (ette varmasti ylläty) muutettiin Nikon kanssa yhteen.Ainut vaan, että ainoa kuka siitä muutosta oli innoissan oli umpirakastunut Niko. Minua lähinnä pelotti ja arvelutti. En oo asunut kenenkään kanssa 24/7 kymmeneen vuoteen ainakaan, enkä enää sitten kuitenkaan tuntenut Nikoa kohtaan mitään, eikä tunteita ainakaan lisännyt se että Niko oli ylipainoinen lähes alkoholisti, eläkkeelle oli päämäärä, sillä sitä ei vaan huvita tehdä työtä. Joi kaikki rahansa ja eli sitte mun siivellä loppukuut, Oli myös helvetin itsepäinen ja röyhkeä, todella epäkunnioittava, enkä ikinä tajunnut miten vitussa se nyt käyttäytyy yhtäkkiä kuin teinit? Kun olin saanut siitä niin hyvän ja RAUHALLISEN kuvan. 
Totuus alkoi kuitenkin paljastua pian yhteenmuuton jälkeen. Rauhallisesta viilipytystä kuoriutui kärttyisä menkkaränkkä, enkä oikeasti pahempaa akkaa oo tavannut koskaan! Milloin oli maitopurkit väärin taiteltu, tai ne oli väärin kuivumassa ennen taittelua, nillitettiin siis ihan turhista asioita, ei se tuollainen ollut missää vaiheessa ikinä ennen yhteenmuuttoa, lisäksi Niko kyllä teki muutamat kerrat niin vittumaisia temppuja, että menetin turvallisuudentunteen ja luottamuksen täysin.. Senkin se sai sit jotenkin vieritettyä tapansa mukaan minun syyksi.. 
Se uskomaton vastuun pakoilu, en voi tajuta miten 30 vuotias, käsittääkseni aikuinen mies voi pakoilla vastuuta mitä erilaisimmilla tekosyillä, milloin se on adhd:tä, millo sitä ja millo tätä.. Muidenkin on vittu sentään pitänyt selivtä monesta, ei muakaan aina huvita tehdä asioita, mutta pakko ne vaan on. Vittu ei kukaa jaksa huolehtia 30 vuotiaasta niinku jostakin vitun pikkulapsesta...!
Sitten kun riidat vaan kärkistyy ja kärjistyy, HerraNikoÄmmäMartyyri, uhriutui, haukkui, pyysi anteeksi ja rakasti niin vitusti, sitten taas siitä tuli esiin se piikittelevä paskapää joka vetää perheen ja kaveritkin riitaan mukaan, uhkaa satuttaa mun lemmikkejä, uhkaili myös mun exiä, vaikka ystävällisesti sanoin että mikäli exääni yhtään tunnen, niin jos Niko uhkailee niitä, niin sieltä lähtee autolastillinen jäbiä kylään, eikä ne lähtisi pelkästään kahville... 
Niko onkin niin vitun kova jätkä ettei tuo asia kuulemma kiinnostanut sitä. Miten joku voikin olla niin vitun ylimielinen uhoaja.. Siis siitä paljastui koko ajan vaan ihmeellisimpiä puolia. Se suuttui mulle ihan vitusti mm siitä että en ollut huomannut kiittää häntä kerran, kun hän oli auttanut mua jossakin semi isossa asiassa.. 
Olin vaan niin rätti väsynyt että se yksinkertaisesti jäi, enkä rehellisesti sanottuna edes ajatellut että siitä pitää kiittää, sillä se projekti oli meidän yhteinen.  Vähä niinku monen työpaikan vaikka kahvihuoneessa, jos joku vie mennessään täyden roskapussin ulos, niin ei kukaan levitä siitä sille henkilölle punaista mattoa eteen ja kumarra että oi kiitos kiitos!
Ihan vitun outoa ja naurettavaa! 
Olin välillä kaverillakin yötä, yhteensä varmaan ainakin 2 viikkoa, koska herra neitiämmämarttyyri Niko keksi että voi jatkaa riitaa vaikka sen viikon, ihan vaan periaatteesta, se yritti saada mut sanomaan jotaki, mut mä en tajua mitä? :D
Kysyin että jos mä nyt oon tehnyt jotakin huutavaa vääryyttä niin kertoo.. EI vaan voinut sitte suoraan mitään vieläkään sanoa, muuta kun että mä oon kuulemma pahin narsisti ikinä. xD Mä oon tehnyt neitiNikoa kohtaan jotakin todella väärää, röyhkeää ja suorastaan anteeksiantamatonta, mutta kun kysyy että mistä kenkä puristaa saa aikuisen "no lue noita ylempiä keskusteluja ja päättele siitä" vastauksia.. niiih.. 
Tajusin vaan että mä en rnää tippaakaan välitä siitä ihmisestä, pelkkä ajatuskin siitä että se tulee koskemaan sai mun niskavillat pystyyn. Heti tuli olo että painuppa nyt helvettii.
SItte tajusin mistä se mun jatkuva raskas ja paha olo kumpuaa. Se tukehdutti mut, kaikki piti olla yhteistä, paskallakin olis vissiin pitänyt käydä yhdessä, "mä haluan että mun kaverit on myös sun kavereita" ja sitte se käänsi senkin niin että minä olin väkisin tukkiutunut sen kavereiden frendiksi :DD
Niko hukutti mut siihen ettei mulla saanut melkein olla omaa hammasharjaakaan kun kaikki piti olla niin vitun yhteistä. Siitähän se vasta riehumaan alkoi kun sanoin että se tukahduttaa mut, mä en saa henkeä.
En mä vaan vittu jaksa sitä jakomielitautista kakaraa, pahempaa ämmää en oo ikinä tavannut, sotkee sitte mun ja muiden ihmisten välejä ihan tarkoituksella, kostaakseen.. (Peukku) En tajua sen motiiveja, miksi helvetissä?
Sit taas Nikon tyyli karhuta jokaista vitun senttiä, se laskee melkein naulatkin että jos sattuisinkin minä jäämään hänelle jotakin velkaa.. kiva vittu odotella sitä koska se on mulle velkaa monta sataa! Se yrittää vaan kaikin keinoin saada summaa alemmas, sillä eihän ne raukkaparan sossurahat riitä millää, sillä kaljaakin olis saatava!
Pelkkä ajatuskin NeitiNikosta vittuttaa niin armottomasti etten oo hetkeen taas käsittänyt olevani näin elossa..
Olin jo meidän riitojen aikana ollu kattomassa yhtä ihanaa kämppää, rakastuin siihen silmittömästi, mutta Niko sai puhuttua mut jäämään, eipä mennyt ku kaks viikkoa kun keskellä yötä pakkasin eläimiä ja tärkeimpiä tavaroita turvaan kun Niko päätti keskellä yötä heittää mut pihalle :D Oltiin taas tapeltu nii helvetisti, ja Niko oli jälleen kerran loukannu mua niin pahasti ja sanonut sellaisia asioita mitä en anna anteeksi.
Kävin tekemässä vuokrasopparin ja olin niin helpottunut, Nikolle kylläkin taisin kertoa vuokrasopparin tekemisen jälkeen.
Aluksi ajattelin liennytellä tilannetta ja ehdottaa "etäsuhdetta" mutta se ei Nikolle käyny eikä sillä ollu mulle yhtää mitää vitun väliä, oikeastaan olin helvetin helpottunut että niin kävi.
Siitä alkoi taas sitte uusi riita ja kaikki menee vaan hullummaksi, mua ei tosiaan enää kiinnosta, vaikka se kertoo edelleen rakastavansa mua, haluavansa olla mun ystävä, kun se taas kohta toiseen hengenvetoon haukkuu mut ihan pataluhaksi :D SItte suuttuu siitä kun en jatkuvasti soittele että mitä sille kuuluu :D Miksi vitussa soittelisin, siihen saakka kunnes se maksaa velkansa, niin oon jossaki väleissä, mutta kun saan rahani takaisin, niin sen ei tarvi kuulua millää tapaa mun elämään. 

No tähän väliin mahtuu vielä siis elämäni kokemus "rakkautta ensisilmäyksellä" hetkestä. Selaisin jotaki sinkkusaittia ja eteen lävähti kuva lävistetystä aivan järkyttävän komeasta miehestä. Mun sydän pysähtyi ja mietin että tässä on se mies kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni! 
Odotin kuumeisesti vastausta yhteydenottoon ja meillä alkoikin sitte heti juttu luistaa.. Toisena päivänä kun viestiteltiin monta tuntia, niin huomattiin että ollaan molemmin puolin vahvasti ihastuneita, ihastus syveni, hän pyyhkäisi multa jalat alta ihan välittömästi, vaikka joku mua kaihersi ja tuli mieleen ettei tää juttu tuu onnistumaan.
Sydän pamppaili, enkä pystynyt viikkoon syömään mitään, niin kovasti odotin sillä tää mun elämän mies oli tulossa tapaamaan mua.Ruokaa ei sit lopulta mennyt ku muutama smoothie, eli ei viikkoon oikeastaan mitään.. no kuitenkin.
Olin just siis saanu tavarat omassa kodissa paikalleni muuton jälkeen kun törmäsin netissä tähän mun elämien mieheen.

ja nyt se oli tulossa tänne! 
Kun hänet näki autossa niin se tunne vaan vahvistui, nyt on mulla täydellinen mies, taivaallisen pitkä, reilusti lävistetty, vahvat piirteet omaava hevimieheni. Se tunne oli niin sanoinkuvaamaton ja sen miten hellyyttävä hän oli, välillä vissiin ku jännitti, niin hän kevyesti änkytti ja se oli oikeasti helvetin söpöä :)
Hän oli niin ystävällinen ja huomaavainen, meillä oli oikein hauskaa ja puhuttiin koko päivä kaikkea maan ja taivaan väliltä, meiniki meni sit iltaa kohti aika kiihkeäksi ja päädyttiin (hupista keikkaa taas minä) sänkyyn, mutta niin jumalaton kun se muna olikin, nii se ei meinannut toimia kunnolla.. aavistin tässä vaiheessa jotakin, mutta umpirakastuneena ohitin sen. Siinä juteltiin sit ja tunnelma lämpeni uudelleen, vaikka molemmat oli rättiväsyneitä. Eipä siitä touhusta lopulta silloinkaan mitään tullu.
Yön hän kertoi valvoneensa ja olin harmissani, hänelle tuli sit yllättäen kiire kotiin, kyselin että ai niinkö on ja ettei takana oo mitää muuta, sillä siinä vaiheessa oli jo päivän selvää että mun unelimien mies ei tuu säilymään mun rinnalla... 
Kysyin että vai onko se sitä että on alkanut tuntumaan ettei sittekkää kolahtaisi?
Lopulta hän sitte myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen että näin on.
Siinä vaihdettiin muutama vaisu sana ja hän oli niin surullisen näköinen, ihan ku se ei olisi itsekkään tiennyt mitä tapahtui... lohdutin häntä vaikka minustakin tuntui pahalta. 
Se kuka oli niin huumaavan komea, niin ystävällinen ja samalla tavalla hullu kun minäkin, häntä en sitten saanutkaan omakseni.. :( 
Lähtiessä vielä halattiin ja huomasin kyllä sen otteesta että se oli kaverillinen hali, sellaiseksi sovittiin että voidaan jäädä. 
Eikä mulla oo mitää häntä vastaan, hän on niin kertakaikkisen huippu tyyppi, vaikka tunteita edelleenkin on, mutta kaverina ihan varmasti huippu myöskin ja sellaisena ajattelin häneen suhtautua.
Olihan se pysäyttävä hetki, kun on aina ennen saanut vaan valita melkeinpä kenen kanssa haluaa alkaa olee ja melkein vaan kävellä parisuhteeseen. 
Nyt, kun tämä mies, joka vei jalat samantien alta, hän jonka ansiosta koin tunteita joita en oo ennen kokennut, hän joka näytti mulle uuden palasen Rakkaudesta. Siis ihan järkyttävän huumaavia tunteita, surua ka kipua siitä että toinen on kaukana, sitä vatsaa kutkuttavaa jännitystä ja kylmiä kouraisuja kun tietää että hän on tulossa. Niin super rakastunut olo.Hän kenen eteen olisin voinut tehdä mitä vaan ja muuttaa sellaiseen paikkaan mihin vannoin etten ikinä muuttaisi.
Hänelle myös isommat kysymykset oli helppoja, koska oltiin samaa mieltä niistäkin.
Kerrankin olisin voinut kävellä mieheni rinnalla ylpeänä koska siinä oliis mennyt niin helvetin sopivan näköinen pariskunta, kaksi yhtä hullua :D 
Kaikki olis ollu niin täydellistä, mutta jokin hänen mieltään sitte vaivasi.
En saanut kunnon vastausta, mutta mielessäni edelleen kalvaa ne mun pelot ja ajatukset, mitkä oli kuitenkin alusta saakka.
Oliko se vaan vitun hyvä pleijeri? Tuli sellainen ajatus/(pelko) että se on kuitenkin liian erilainen minulle, vaikka vaatetyyliltään tms, mutta sillä ei siinä vaiheessa tietenkään ollu mitää väliä. Pelko ohitettiin.Tuli muutamasta muustakin jutusta kummallinen olo ja taisin useimpien kummallisten olojen kohdalla olla oikeassa.
Mun unelmien mies, mun täydellinen unelmien mies. 
Mutta myönnän kyllä senkin etten oo ikinä ollu niin epävarma, mietin että kait se vaan menee sen menettämisen pelon piikkiin, että luo päähänsä kaikenlaisia kauhukuvia, vaikka nyt tulkitsen sen epävarmuuden "hyväksyykö hän minut tällä hetkellä kun oon ylipainoinen" "hyväksyykö hän nämä mun muutaman näyvän "pikkuystävän", kuinka pinnallinen hän lopulta on jännittää aina tietenkin.
Ohitin nekin sillä olin vain niin tulisesti rakastunut. Mietin jo että miten tässä nyt muutamia kuukausia saisi pidettyä tämän jutun salassa, ettei tuu palautetta kavereilta jne, eihän mun ja Nikon erosta taida kai olla kuukauttakaan xDDD
Noh, eipä tarvi miettiä enää. Jotenkin tekis mieli kysyä että mistä syystä, mutta parempi antaa asian olla.
Kemiat ei sitte lopulta kohdanneet ja silloin tajusin mitä aito pyyteetön rakkaus on. Se tuli ja tulee muuten nytkin kun oon vitun savuissa (YLLÄRII) Edelleen koen erittäin voimmakasta rakkautta tätä mun elämäni miestä kohtaan, samalla kipua koska se ei tuu koskaan olemaan molemminpuolista, menetys koskee, mutta ei estä mua rakastamasta, miksi en rakastaisi ja oon vaan onnellinen jos elämäni mies on onnelinen, toivon hänelle kaikkea hyvää ja sen että hän löytäisi vielä onnen :) Hän on aivan liian rakas ja tärkeä mulle vaikka en enää ikinä kuulisi hänestä mitään. Vaikka meidän juttu ei lopulta kestänyt kuin naurettavan lyhyen ajan, on tämä ensimmäinen näistä kaikista säädöistä jonka loppuminen oikeasti sattuu. Onhan noita säätöjä ja suhteita ollu, mutta niiden päättyminen ei oo ikinä itkettänyt. En tiiä, oonko sitte vaan tyytynyt vähempään ku oikeasti pystyn eikä tunteet oo ollu sit nii vahvat kuitenkaan, ja se etten oo koskaan ollu yhdenkään prinssi komean kanssa, aina on voinut tinkiä siitä ja tästä.
Nyt kun tarjolla olisi ollut niin komea mies että olisin aina ollut helvetin ylpeä hänestä, niiin häntä en saanut. Tajusin kuitenkin arvokkaan asian, jos ihmisestä ei tuu sitä vahvaa WAU:ta heti, nii sitte se juttu kannattaa jättää siihen Niko on tästä erinomaisena esimerkkinä, ei olisi ikinä pitänyt tuhlata aikaa siihen...
Hetki sitte mun elämäni mies oli tässä, nyt on niin yksinäinen olo, siis en oo ikinä nähtävästi aiemmin edes tuntenut yksinäisyyttä.. Monia negatiivisia tunteita joita oon hyvin onnistunut tiedostamattakin välttämään, on lävähtänyt päin kasvoja, niinku paska tuulettimeen.. Ainakin on ollu tämä vuoden puolikas isoa kasvuaikaa ja paljon eväitä on tullu matkan varrelle, mihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Parisuhteeseen en enää edes janoa, kyllä tuo mun unelmien miehen menetys kävi itsetunnon päälle, varsinkin kun kiitos lääkkeiden joita halusin kokeilla koska on ollu ymmärrys että Lyricat pärähtää hyvin, nii päätin kokeila ku niitä oikein lääkäri tarjos :D
No ei se sit mitää muuta ku kerryttänyt lisää kiloja tähän kroppaan ja nyt oon samoissa mitoissa ku suurimmillani ikinä.Vihaan itseäni ja tästä syystä että olen hieman pyöreä, elämäni mies lähti, ihan varmasti siksi.
Vihaan sitä tosiasiaa että viime kesänä tilanne olis ollu ihan toinen, ja elämäni mies ehkä vielä mun rinnalla..
Mut kuka nyt tälläistä ällöttävää läskiä edes haluaisi.. Ei ihme ettei edes muna meinannut seistä.
Hävetti sillä hän oli todella hyvässä kunnossa, kiitos raskaan ruumiillisen duunin. 

Nyt tiiän että mulle on kovaa vauhtia puhkeamassa anoreksia.
Elämäni miehen lähdön jälkeen päälle vyöryi vitun iso itseinho. Tajusin että kun en tunne enää juurikaan nälkää (enkä välitä siitä) eikä ruoka oo muutenkaan maistunut viikkoon, niin samapa se on olla syömättä, mun tavoitepaino on 45kg ja jos tämä menee oikeasti parilla hedelmällä ja mehutilkalla päivässä näin helposti, nii miks ei. Mä oon niin kuvottava läski ja halunnut niin pitkään laihtua ettei mulla oo lupa syödä.
Mä en halua antaa mitää mahdollisuutta sille että mä lihoisin enää yhtää enempää.
Tietoisesti paastoan ja ääni päässä muistuttaa kyllä joka hetki että !i, sinä et syö, et ansaitse sitä, muista miten kuvottava läski olet. Onko oikein syödä? Onko? Huomautan että se hidastaa päämäärään pääsyä.!!!
Nukkunu en oo viikkoihin, nyt paremmin kylläkin kun pääsin Nikon luota helvettiin.
Ja kun on käytännössä koko ajan niin ettei syö, nnii mietin että miten tuo sydän kestää, se on vähä, hmm.. arveluttava, mut toisaalta mä en edes vittujakaan piittaa.. on sellainen masentunut fiilis että kerrankin kun mä oon kämpässä mikä oikeasti tuntuu kodilta, nii sama se on kuolla, kerrankin elämässä tuli koettua hetki että viihdyn jossakin.
Googletin netistä miten kauan ihminen jaksaa olla syömättä, kolme viikkoa pärjää kuulemma hyvin, mut ihan ehdoton maksimi on sitte vissiin 3kk mut hurjan pitkä aika kuitenkin.
Noh, en mä nyt kuitenkaan ihan täysin oo ilman, meneehän tuossa nyt kuitenkin banaani ja joku muu hedelmä, + marjoja pakkasesta pieni tilkka. 
Tämään on vaivannut ajatus että voisin ottaa pari lihapullaa pakkasesta, melkein jo sain perusteltua itselleni sen että miksi voisin syödä kaksi, mutta sitten en antanut periksi, syömään oppii myöhemminkin.
Jopa tomaatti tuntui liialta, siis ihan liialta, mietin mitä voisin jättää pois, että voisin syödä tomaatit pois homehtumasta.
Samalla tajuan vielä hitusesti kyllä, että tomaatti ei tätä hommaa kaada, mutta miten kertoisin sen sille kuka mua nyt hallitsee.. :D Toisaalta se järkevä minä ei kiinnostu vittuakaan, ehkä myös hyvin helvetin väsynyt minä, pettynyt, täynnä itseinhoa ja vihaa itseä kohtaan.
Päätin jättää itselleni muistutuksen etten enää mene mässäämään itteäni muodottomaksi. 
Viiltelin reiteen "LÄSKI" ihan vain muistutukseksi ja sen verran syvälle että näkyy varmasti pitkään....
Sen sijoittelu meni kyllä vähä huonosti, mutta aina voi ehdä uuden. 
On se vähäsen kyllä arka. 
Taas vaan mieli pyörii tomaatissa :D Järkevä minä sanoo että ota vaan, mut inhominä sanoo että ei.
Teetä kuitenkin haluan, niin en kyllä kerää kaloreita tälle päivää yhtää enempää.
Oikeastaan mä oon tästä tilanteesta tyytyväinen, tätä mä oon aina halunnut, ehkä tämä mun elämäni rakkaus tekikin mulle suuremman palveluksen ku uskookaan.
Kävin ostamassa painoja kotiin ja aloitan treenaamisen. LEnkeillä mahdollisimman paljon, EN aio enää ikinä olla läski.
En mä edes halua syyä enää mitää lihottavaa, vaikka mieliteot on kovat. Mutta miksi söisin, en halua menettää enää yhtäkään vaan sen takia että oon kuvottava läski. 
Suolattuja cashew pähkinöitä himoitsen, mietin että voisikohan niitä syödä vaikka kolme päivässä?
Järkevä minä haluaisi kuitenkin pitää sen mitä suustaan alas pistää edes jotenki järkevänä ja mietin sit sitä että miten paljon lisää kaloreita noi pahkinät tekee, ja miten paljo se päivään vaikuttaisi.. vai onko nuo nyt vaan mun mielitekoja (savujen takia?) tai jostaki muusta syystä. Yritän todennäköisesti keksiä itselleni tekosyytä vaan saada syödä niitä, senhän tää läski osaa.. 
Vitamiineja syön, ihan vaan pelkästään jo hiuksienkin takia. Haluan että ne pysyy päässä, kohta oon kevyt pieni keijumainen peikkotyttö. :) 
Vaikka mieltä kalvaa se kropassa jylläävä sairaus mitä ei saa pois, eikä sille oikein mitää voi.
Niin ehtisin edes hetken tuntea itseni kauniiksi ja arvokkaaksi.
Ajatus välähtää mieleen, että johtaako tämä sairaalaan, mut mua ei oikeastaan paskaakaan kiinnosta edes se.
Se on ihan yksi lysti.
Pettymys painaa mieltä kuienki vähä, mut oon niin vitun väsynyt tähän kaikkeen.. 
Miksi koskaan ei voisi mennä mikään hyvin?
Miksi oon niin toivoton läski etten saa mitään aikaan?
Löytyykö mulle koskaan sitä miestä joka saa pyörimään sukat jaloissa aina? Vai onko pakko tyytyä vaan vähempään?
Nyt kun oon saanut kokea mitä ne oikeat tunteet on, niin haluan kyllä kokea vielä sellaista tunteidenpaloa uudelleen. 
Aika rankalla kädellä menee tinderissä 99,9% ihmisistä vasuriin :D
Tulee epätoivo, mut samalla pitäis elää elämää nyt itselleen. Omannäköistä elämää ja aloittaa vaikka uus harrastus.
Pienin askelin ollaan sitä kohti menossa, mutta välillä kompuroin vanhoihin tapoihin.
 Sellainen tiivistelmä sit tästä kuluneesta alkuvuodesta.
Lähes pelonsekaisin tuntein jään odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

]]> 2019-08-18T22:00:00+03:00 2019-10-30T00:44:23+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2019/08/tilannetsekki Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[Uusi alku??]]> Oon ollu niin pahasti hukassa itteni kanssa, mä en oo aikoihin tuntenut itteäni, en tiiä mitä oon ja mikä mun ehkä pitäis olla? 
En oo tienny mitä haluan, toivon, kuka olen. Olin vaan tyhjä kuori. Ontto, kylmä ja kipuileva tyhjä kuori.

Luulin jo että olisin oppinut kuolettamaan tunteeni, tarpeeni.. luulin olevani hyvä siinä. En kaipaa läheisyyttä, enkä romanttisia tekoja, aitoa rakkautta, se on ihan paskaa se! 
Tai.. niin ainakin luulin vielä pari kolme viikkoa sitte.. 

"yhtäkkiä" tajusin että haluan erota. 

EROTA! ????
Täytyy myöntää että alussa hätkähdin ajatuksiani itsekkin. Mitä ihmettä?! 
mistä näitä ajatuksia tulee? 
Inhosin niitä, mutta vähitellen opin tajuamaan niitä, aloin tajuta syitä sille miksi tunsin niinkuin tunsin.
Pohdin ja kääntelin asiaa päässäni, onko tää oikeasti totta.?

Kun aloin puhumaan kaverille tästä, niin syitä vaan alkoi pulppuamaan.. Tajusin ettei mun läheisyyden kaipuu minnekkään oo hävinny, siellä se on ollut, kuopattuna ja yritetty unohtaa... Mutta sitkeästi se virui kylmän ja märän kuopan pohjalla kaikki nämä vuodet, itkien iltaisin hiljaa, voi kunpa joku halaisi... 

Olin oikeasti keväällä ja alkukesänkin, ihan paskana, siis todella paskana. Mietin jo vakavissani itsemurhaa ja ajattelin hoitaa sen todennäköisesti räjäyttämällä/polttamalla/jne tavalla niin ettei minusta jää mitään haudattavaa.. hävittää vaan itsensä.. 
Mä en nähnyt mitään tulevaisuutta ja aloin jo epäillä omia päämääriäni... haluanko tosiaan sitä?.. vastustin ajatusta siitä mitä oikeasti halusin, kunnes tajusin että ei perkele, ei tää oo yhtää sitä mitä haluan.. 

Yhtäkkiä päähäni iski selkeä kuva siitä mitä haluan tulevaisuudelta, mitkä ovat tarpeeni parisuhteessa, ja millaisena näen tulevaisuuden täällä, etelässä.. En ainakaan sellaista tulevaisuutta kun halusin, kysyin itseltäni, elänkö parisuhteessa onnellisena? En elä, en edes tiedä mikä parisuhde, hyviä ystäviä pikemminkin. Läheisyyttä ei oo, ellen oma-aloitteisesti taaskaan tee sitä eka itse. Enkä mä voi pakottaa toista koskettamaan, kun sen läheisyyden ja koskettamisen halu pitäisi tulla puolisosta itsestä, lämmin välitys ja hellyys.. 
Minkäänlaista henkisenpuolen tukea on myöskään turha odottaa, pikemminkin turhautunutta suuttumusta ja kettuilua.. 

Monen tekijän summa on johtanut tähän, siihen miten vitusti oon kasvanu ihmisenä tämän melkein kahden vuoden aikana mitä oon täällä, ihmeellisessä, ihan omassa kulttuurissa ollu ja asunu... 
En voi missää nimessä vihata täältä ketään, kyllä mä enemmänki ajattelen entisestä rakkaasta niin että se on eron jälkeenkin hyvä kaveri.. Niinku nytkin tuntuu olevan. Se riippuu toki ihan siitä miten se tämän kaiken tulee ottamaan.
Tämä vuodet mitkä on ollu mun elämän ehdottomasti paskimmat, on kasvattanut mua ihmisenä ihan vitun hurjasti, nyt tiedän minkälaisen miehen haluan, minkälaisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä siinä pitää olla, haluan että joku ihan oikeasti rakastaa mua, että minä oon se ykkönen, sellainen jota ilman ei pystyisi elämään. Se kuka ymmärtää toista saumattomasti, on tukena, rakastaa, koskettaa.. se kuka haluaa yhteisen tulevaisuuden, se kenellä on selkeitä päämääriä elämässä ja unelmia.. 
Ei tarvi olla miljonääri joka vie karibian risteilylle.. Ihan tavallinen, maanläheinen, eläinrakas, kiltti ja ehkä romanttinenkin mies kelpaisi, sellainen kenelle minä olisin se tärkein, eikä se pelkäisi näyttää sitä. Se kenen vuoksi ollaan valmiita tekemään joskus kompromisseja ja se kenen takia käydään joskus  omalla epämukavuusalueella, toisen vuoksi.
Se kuka tukee ja kuuntelee, se kuka haluaa olla ja tehdä mun kanssa, käydä joskus keikoilla.. ihan tavallista elämää.. 
Olen valmis kyllä ottamaan myös sen riskin että jään loppuelämäkseni yksin, mutta mielulmmin niin, uudessa kaupungissa, ystäviä ja perhettä lähellä, kuin täällä.... etelässä... jossa mulla ei oo enää ketään. Entinen rakas, hän on se ainoa jonka täältä tunnen, ei mulla oo täällä ketää, miksi siis jäisin?
Mä voin täällä vain helvetin huonosti, nyt kun on tajunnut että mulla on mahdollisuus päästä täältä pois! Siis ihan oikeasti pääsen täältä pois! Tuntuu ku iso taakka olis tippunu harteilla, ei se mun elämä yhtää helpompaa oo uudessakaan kaupungissa, mutta on se monin verroin parempaa sillä siellä on edes jonkinlainen turvaverkko.. 
Siis ihan oikeasti, ku isot ja raskaat kahleet olis tippunu irti! Mä oon vapaa! Vapaa! 

Kun täältä pääsen pois ja asettumaan uuteen kotiin, meinaan keskittyä vain itseeni, harrastuksiin, kavereihin, käydä vaikka saunomassa porukoilla, lenkkeillä luonnossa, haaveilla, sisustaa, elään vaan omille tarpeille, vaan ja ainoastaan omaa persettä ajatellen.. ei tarvi huomioida ketään, eikä elää toisen ehdoilla, ei tarvi enää unohtaa itseään, vaan voi elää itselleen, muuttumatta kuitenkaan itsekkääksi, vaan edelleen säilyttää empaattinen ja auttava puoli.. 

mutta,

 

 

MINÄ   OLEN  VAPAA!!!!

]]> 2018-05-28T18:03:00+03:00 2019-10-30T00:44:25+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2018/05/uusi-alku-1 Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[mätä yhteiskunta!]]>
Oon niin vitun kyllästynyt tähän yhteiskuntaan. Yhteiskunnan aivopesuun jolla yritetään saada yksilöstä kaikkensa tekevä koneiston näkymätön osa, joka tuotaa mahdollisimman paljon "yhteiseen kirstuun" = rikkaiden taskuun.
Työoloja kurjijstetaan entisestään ja ihmisiä syyllistetään, kun lisää ei synny!
Millä kukaan lisääntymishaluinen ensinnäkin lisääntyy, kun potkut saa siitä että naama ei miellytä! Ei kukaan uskalla rakentaa tulevaisuutta, perustaa perhetta ja KULUTTAA!!! kuluttaa niin vitusti, kun huomenna ei ehkä oo työpaikkaa.
Onko rikkaat oikeasti noin saatanan naiveja ettei ne tajua ettei karja pysty kuluttamaan, jos ei oo millä kuluttaa!!

Kaikki alkaa tasan siitä hetkestä kun synnyt. Sinut kastetaan todennäköisesti johonkin uskontoon ja väylä suoralle aivopesulle on valmis.
Kerhossa ja hoidossa valmennetaan jo lasta tekemään parhaansa, liikaa ei saa ihmetellä eikä kyseenalaistaa, sillä aikuisen sana on laki!
Eskarissa sama valmennus ja aivopesu jatkuu, koulussa liikunta tulee mukaan kuvioihin, sillä pitäähän rikkaiden karja olla hyvässä kunnossa että ne voi suorittaa alipalkattuina elämäänsä, tai sitten sillä työkkärin yhdeksällä eurolla.
Luovia ammatteja halveksitaan, muusikkoja, taiteilijoita jne.. sillä hehän työllistävät itse itsensä, eikä heitä pysty kahlitsemaan loputtomaan oravanpyörään, niinkuin esim nöyrät sihteeriköt, jotka omassa pienessä kopissaan puurtaa kahdeksasta neljään...  
Aina pitää jaksaa, aina pitää olla vitun hyvä ja voitaa.. kunnianhimottomia ihmisiä halveksitaan, miksi?
Lapsia aivopestään ja valmennetaan esikoulusta saakka, sama jatkuu ammattikoulussa tai lukiossa, mitä kukin koskaan opiskelee.. ollaan laadittu asteikko jonka mukaan kerätään tähtitarroja todistuksiin ja luodaan itselle harhainen merkitys omasta tärkeydestä. Niitä keitä ei kiinnosta kilpailla ja keillä ei ehkä oo rahkeita, painostetaan kovemmin, haukutaan tyhmiksi ja yritetään ilmeisesti häpeän kautta saada heistäkin mahdollisimman tuottoisia.
Kaikki perustetaan sille että karja synnttää lisää karjaa ja aivopesu puree kaikkiin.

Joskus vaan syntyy yksilöitä jotka ovat olleet kierrossa kauan, ne jotka tajuaa jo lapsena mikä mättää.
Heitä vähätellään ja leimataan hulluiksi, totuushan ei saa paljastua missää nimessä! 
Psykiatrian polilta saa ihan diagnoosin siihen että ihminen on herännyt, nähnyt totuuden ja haluaa kulkea omia polkujaan, osallistumatta tähän merkityksettömään oravanpyörään jota kait elämäksikin joku väittää.
Ihmiset jotka tästä kieltäytyy, saa sokean karjan vihat niskaansa.. 
"helppohan se on..." "ei se nyt noin voi mennä että kaikki eläkkeelle jää!" jne.. 
helppoa... niin, se on todella helppoa ja kaikilla on siihen mahdollisuus... sääli että niin moni elää elämäänsä harhassa.
Luoden itselleen harhaisen merkityksen ammatista, omakotitalosta tai lapsista, ja siitä kultaisestanoutajasta farmarin takakontissa. 

Samalla hetkellä kun karja ottaa omakotitalon tai auton lainan, olet entistä tiukemmin suorittamisen talutusnuorassa.
Miksi ihmeessä suorita`t?
Ketä varten? 
Miksi elät harhassa että jollakin tuolla olisi joku merkitys? 
Rikkaat ovat tyytyväisiä, karja pysyy ruodussa, kyseenalaistamatta, suorittaen.
Rikkaat, ne raukat, jotka ovat vain koneiston osasia itsekkin ja jotka kuvittelevat että heillä olisi jotakin valtaa :DDDD

Kuka on keksinyt "merkityksen"?
Minkä vuoksi? 
Mitä on "merkitys"? 
Miksi tämän pelkän sanan eteen tehdään niin kamalasti töitä ja yritetään todistella niin monelle jotakin?

Luuleeko joku oikeasti että naapurin seppoa ja perttiä kiinnostaa se että pikkuperhe naapurin kolmiosta on muuttamassa omakotitaloon, ottanut ison lainan jota maksetaan vielä eläkkeelläkin ja autokin pitää uusia?
Merkitys noissa asioissa on vaan ja ainoastaan tälle pikkuperheelle, ja sekin on itseluotua harhaa.
Millään ei ole mitään merkitystä. 

Tämän harhaisen kuplan ulkopuolella elää pieni osa ihmisiä, niitä ketkä ovat heränneet, havahtuneet, nähneet totuuden ja maailman järjettömyyden merkityksen harhan tavoittelussa.

He, ketkä ovat saaneet korkeammalta viisautta nähdä tämän yli ja kyvyn olla ihmisen itsekyyden ja vilpillisyyden yläpuolella. 
He, ketkä eivät ole valmiita suorittamaan elämäänsä argumentilla "nokun, niin on aina tehty!" 
Niin varmasti moni onkin, mutta miksi tehdä niinkuin muut ohjailee ja uskotella itselleen olevansa onnellinen, kun maallisen mammonan ja menestyksen tavoittelu ei ole mitään, ei muutakuin helvetin uuvuttavaa ja ajaa ihmisen voimaan helvetin pahoin! 
He, ketkä eivät näe itsekkäässä pyrkyrimäisessä elämässä mitään tavoiteltavaa, vaan haluavat elää toisia ja ympäristöään kunnioittaen. Välittäen pyyteettömästi ja vilpittömästi.
He, keille maallinen mammona ei tuota onnea, vaan aidot asiat. Luonto, vuodenaikojen vaihtelu, kevät.. syksy.. linnun laulu. Niistä asioita jotka ovat OIKEASTI OLEMASSA!
Yksinkertaista, kaunista ja vastikkeetonta! 
Herätkää ihmiset harhastanne! 

Miettikää sitä mitä oikeasti haluatte!
Tehkää sitä mikä tuntuu oikeasti hyvältä!
JA! 
MUISTAKAA KYSEENALAISTAA! 

Miksi niellä purematta, "koska aina ennenkin on ollut näin!" 
Miettikää miten paljon parempaa voisi ollakkin jos ottaisitte "pään pois perseestä" ja miettisitte ihan niillä omilla aivoillanne miksi asia ei voisi olla toisin jatkossa? 
Miettikää mikä on juuri SINUN mielipide!
Mitä juuri sinä oikeasti asiasta ajattelet? 
Mikä on sinun AITO mielipiteesi, mitä sinä oikeasti asiasta ajattelet
ja miksi?
Kyseenalaista, kyseenalaista ja kyseenalaista! 

"se on aina ollu niin" on jonkun yksittäisen ihmisen mielipide jota yksilöt ovat alkaneet seuraamaan, koska ilmeisesti oman valtavan aivokapasiteetin käyttäminen on niin kovin vaikeaa?! 
Niinpä, miksipä ajattella itse kun joku muu on tehnyt sen jo sun puolesta.. 
Miksipä käyttää aikaansa asioiden pohtimiseen ja TOTUUDEN etsimiseen, kun elämisen kaava annetaan "ylhäältä", kouluista ja oppilaitoksista! 
VOI KUINKA VÄÄRÄSSÄ TE OLETTE! 
Karjalle voisi pikemminkin sanoa "helppohan se sun on tehdä niinkuin kaikki muut!"
Silloin yksilöön ei kohdistu arvostelua, yksilölle annetaan tähtitarroja kun se suoriutuu niin vitun hyvin!
Koneisto pyörii ja ihmiset on vain sen osia jotka on korvattavissa uusilla koska tahansa.
ja tälläisessa ympäristössä ihminen kokee itsellään olevan iso merkitys :DDDDD 

Toivon maailmaan todellakin enemmänneitä, ja itse olen päättänyt elää niin että pääsen kierrosta pois, vapaudun ylemmille tasoille eikä tänne maan päälle tarvitse enää ikinä palata. 

]]> 2018-05-01T11:14:00+03:00 2019-10-30T00:44:27+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2018/05/mata-yhteiskunta Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[kirje, sinulle exäni...]]> Nyt tässä paukutan kaiken sen mitä mun olis pitänyt suhteen aikana sanoa, saattaa tulla aika sekavaa tekstiä ja muistoja sieltä täältä, mutta nämä ovat ne muistot jotka ovat jääneet parhaiten mieleen! 

Ensinnäkin, miksi helvetissä pidin mua vaan pelkkänä itsestäänselvyytenä, sellaisena joka sanoo sen mitä sinä haluat kuulla??? Miksi et kunnioittanut mua paskan vertaa? Miksi helvetissä aliarvioit minut aina??! Mikä helvetin vika mussa oli kun kaikkien muiden seura kelpasi mutta ei minun? Se ala-arvoinen kerta baarissa kun sain hakea sinut oman tyttöystäväsi seuraan, jonkun random horon luota kikattamasta.. mä en vaan tajua mikä helvetti mussa oli nin paljon vikana, että en kelvannut kuin pitämään kodista huolen... en riittänyt edes seksiin, mutta sitähän tuollainen charmikas uros sai varmasti työreissuillaan kyllikseen,, koska oma ja "vitun hyvä" pillu ei vaan kiinnostanut, varmaan oli rehkitty ihan koko viikko, kun ei sitä kuulemma aina jaksanu??? kenen vitun kanssa sitä sitte tehtiin?? Mikä mussa oli vikana saatana?? Miksi sä sitte pidit mua kämpillä odottelemassa viikonloppupiipahduksia jos mä en kerran enää kiinnostanut???  ja sitte soitat melki vuosi eron jälkeen ja aloitat puhelun että "en mä sua tästä syytä mutta" :DDDDDDDD  Ihan kuule itse omilla sekoiluillasi ja uhkaamalla hakata mut, eikä se melkein lyöminen oo ollu kaukana parina muunakaan kertana... ja jos kerran töissä onnistuu vielä riehumaan ittelleen potkut, niin kannattaisikohan miettiä ihan peilin ääressä että missä on syy...  mä yritin päästä sun päänsisään edes niin että voisin yrittää ymmärtää sun motiiveja toimia noin hämmästyttävän paskamaisesti oikeastaan jokaista kohtaan.. kai sä oot sitte vain niin saatanan katkera jostakin, ja jos se olisikin porua vituiksi menneestä parisuhteesta, niin saat kyllä taas kattoa peiliin.. oot kuulemma rauhoittunut, niin mtulle kerrottiin :DDDD olisi ollu hauska seurata sivusta millainen sä sitte olit ku sä et ollu noin täydellinen kusipää.. ja minä menin sun leppoisan juttelun harhaan.. en edes tajunnu että puhelias ja vitsikäs ihminen kenen kanssa meni NETISSÄ monta tuntia, olisikin ihan erilainen kun päästään saman katon alle.. niin se juttu vaan loppui..  mä en edes tajua miksi vaivauduit tulla kotiin käymään reissuiltasi? eiköhän joku mahdollinen pano olisi sun pyykitkin pessy... huomasitko, jossakin vaiheessa pyykkihuolto loppui, kerroin kyllä seikkaperäisesti suomenkielellä sulle miksi niin kävi, mutta sä et ikinä reagoinu yhtää millää tavalla... paitsi reagoit ihan käsittämättömissä tilanteissa asioista joita ei edes meedio pysty selvittämään, se tuntui aivan helvetin epäreilulta ja pelottavalta, ihminen kenen pitäisi olla turvallinen, olikin kaikkea muuta kilahdellessaan mitä ihmeellisimmistä asioista.. kun lause "minä teen sitten jotakin muuta" (hieman pettyneellä äänellä) saa ihmisen sellaiseen raivonvaltaan huutamaan jotaki exätraumaansa että meinaa käydä päälle, niin olis pitäny jo sillo tajuta lähteä.. en edelleenkään tiiä mitä tein väärin, mutta haukut sain, ihan niinku isältä, ja nykyiseltäkin.. sä oot kyllä niin mysteerinen mies,, sä annat ymmärtää että sulla ei oo kaikki hyvin, mutta sä et puhu ja kannustava lause "puhut niin paljon kun haluat, ja jos et halua niin on ok olla kertomatta" saa ihmisen raivonvaltaan huutamaan vaan enemmän, niin pitäis asialle tehdä jotakin.. mä ihmettelen mikä mussa oli vikana tuossakin asiassa, kun omalle tyttöystävälleen, jota muuten kehuit kavereillesi, snadisti sovinistisesti, mutta yritit kuitenkin. Mikä vika mussa on kun sä et voinu puhua asioista??? samalla sitte sivuutit ja mitätöit mun mielenterveysongelman, ihan kuin ne olis ollu jotakin mun omaa keksintöä! Yritin kuulemma vaan vältellä töitä, ihan ku sä et olisi uskonu yhtäkää niitä kertoja kun yritin saada töitä... mä olin kuulemma väärässä, töitä kuulemma löytyy ku vaan menee... sanoo herra tekopyhä paska jolle iskä puhui armeijan jälkeen työpaikan valmiiksi.. niin, ohan se helppoa vaan mennä suhteilla hankittuun työpaikkaan. Sun ymmärryksestä, poikapieni puuuttuu se että työpaikan hankkiminen itse, ihan omatoimisesti ilman että on työkokemusta on sangen vaikeaa, varsinkin pienellä paikkakunnalla missä yks avoin työpaikka vuodessa. Se on jännää miten on vaan niin helppo tuomita ihminen, sinun oma avopuolisosi pelkän olettamuksen perusteella. Samalla kun sä kielsit ja mitätöit mun mielenterveysongelmat, sä teit niitä mulle helvetisti lisää. Kiitos siitä. Kiitos ihan helvetisti, osittain saan kiittää sua että mä kuulen ääniä, mies ja naisääni puhuu ajoittain, yksittäisia sanoja tai lauseita. "mitä kuuluu" on ollu kyllä ehdottomasti paras.. sekin ihmetyttää miksi et ikinä reissuiltasi soittanut, ja se ei kelpaa syyksi että mä en tehnyt niin, miksi helvetissä mä olisin soittanut kun sä olit viisikin minuuttia hiljaa puhelimessa etkä edes yrittänyt sanoa mitää, mä en vaan vittu tajua, omaa toimintaansa on niin vaikea nähdä kun pitää itseään täydellisenä! Enkä kyllä ymmärrä miksi helvetissä mä kituutin sun kanssa niin monta vuotta ihan täysin turhaan... turha kitistä että sitte puolen vuoden päästä tuntui pahalta,, olis pitänyt suhteen alussa jo miettiä sitä miten toimit ettei tuohon tilanteeseen joudu..  Sä oot kyllä niin ihmellinen ja mysteereitä täynnä oleva mies, voi veljet, ei voi oikein muuta sanoa.. ihan turhaan mä tämänkin varmaan kirjoitan, se kaikuu kuuroille korville, eikä mikään merkitte sulle mitää.. ihan niinkuin ne mun kaikki epätoivoiset pyynnöt mitkä sä kylmästi sivuutit kerta toisensa jälkeen. Ei voi muutaku toivottaa lämpimästi onnea sille sun uudelle panolle.. oon ihmeissäni jos suhde kestää edes niin pitkään kun mitä meillä kesti, ei tuollaisen narsistisen paskan kanssa kukaan jaksa menettämättä järkeään... ootko koskaa oikeasti miettiny missä vois olla syy, kun kaks tyttöystävää joiden kanssa oot ollu suhteessa peräjälkeen on menettäneet mielenterveytensä aikana ku ootte seurustelleet? Mä en sentään ollu vuotta osastolla, mutta ei se kyllä kaukana oo ollu sekään. Tein kaikkeni sun eteen ja uhrasin joskus jaksamistani paljon pidemmälle kun mitä olis ollu edes tarpeellista, tuossa vastikkeettomassa suhteessa missä kaikki toimi vaan yhteen suuntaan, harmi että yhteys minuun päin oli rikko jo alusta saakka.. Sitä en kyllä edelleenkään ymmärrä, miksi sä ikinä aloit olla mun kanssa jos mä olin niin kertakaikkisen paska ja vastenmielinen ihminen?? Miksi sä et vaan lähteny menemään? Ei, ei tietenkään kun jostakin tekemästään pitäisi ottaa vastuu.. mutta eihän sellainen käy, kun syytä ei voi sitte vierittää kenenkään niskaan. sä olit just sitä kaikkea mitä mä en halunnu, aluksi vakuutit mut kyllä ihan muusta. En voi ku toivottaa hyvää loppuelämää, ainoastaan se harmittaa että mulla jäi edelleen tärke tavaroita sinne, mutta sen henkisen esteen yli pitänee kyllä kiivetä.. Toivottavasti sä edes kuolinvuoteellas viimeistään alat miettimään asioita.
Tiedätkö, mun lähtö ei tuntunu pahalta, en oo kertaakaan itkenyt sun perään tai haikaillut, ihan omalla toiminnallasi alleviivasit vuosien ajan omaa kohtaloasi tähän suuntaan. Olisit joskus ottanut pään pois perseestä ja ajatellut jotakin muuta kuin itseäsi.. se hauskin kommentti erossa, "kun mä maksoin kaikkea" niin että piian pitäisi pysyä tyytyväisenä kun sille ostetaan annos kebabranskalaisia? Ne muutamat onnettomat lahjat, jotka oli varmasti jotakin huonon omantunnon paikkausta ei kuule paljoa lämmittäny kun sä olit toiminnallas repiny mut rikki jo kauan sitte.. mä olisin tarvinnut sen kuka halaa, kuka ottaa itse kontaktia minuun ja kysyy mitä kuuluu, kuka ymmärtää ja on tukena kun on hankalaa, olis ollut hauska ettei omia mielenterveysongelmiaan tarvisi piilotella ja hävetä. Olisin tarvinnu läsnäoloa ja tsemppiä. Raha ei mua kiinnostanut, vaikka sä oletit toisin. Yritit uskotella mulle että mä olin tullu sun rahojen perässä :DDDDDDD  mua ei kuule kiinnosta sun työmaalla hikoillut 15e/h, ei yhtää. mulla on kyllä rahaa sun maksamista veroista jotka tulee rahana kelalta.  Onnea ja hyvää loppuelämää, toivottavasti et pilaa muiden elämiä ja tuhlaa heidän vuosiaan parisuhteessa josta et oo kiinnostunut millää muotoa. Säälittävä paska.

]]> 2018-03-15T15:20:00+02:00 2019-10-30T00:44:29+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2018/03/kirje-sinulle-exani Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[pitkästä aikaa...]]> ... noniin, monen monta asiaa on tapahtunut sillä välin ku tietokone on ollu paskana enkä oo päässy kirjoittamaan...

Tuntuu niin pahalta, ihan kuin viimeinenkin väline pahan olon poistoon olis ollu riistettynä pois.
Varakone oli, mutta se ei hyväksynyt nettiä?!?! Enkä oo mikää tekniikan ihmelapsi, niiin oltiin sitten ilman konetta ainakin puoli vuotta.

Syksyllä kadotin itseni, juuri kun tuntui että kesällä olisin löytänyt päämäräni. 
Olo on edelleen kuin olisin eksyksissä, en tiedä suuntaa, mulla ei oo mitää tietoa tulevaisuudesta, ei tietoa siitä mitä mulle tapahtuu huomenna, viikon tai puolen vuoden päästä. Se on ihan helvetin ahdistavaa seistä koko ajan risteykssessä odottamassa kyytiä, muta sitä ei ikinä tule. Mitä helvettiä mä teen?
Mulla ei oo voimia yhtää mihinkää, mua ei oo ikinä huolittu töihin..  helsingin kermaperseet vaan huonontaa köyhän olojo koko ajan ja kohta mulla ei oo rahaa asumiseen.. näen sieluni silmin miten joudun vielä takaisin porukoiden nurkkiin kuuntelemaan isän urputusta...  mä pelkään.. mä pelkään joka hetki niin saatanasti.
Eilen vain oksensin ja ramppasin muuten vaan vessassa enkä pystynyt syömään.. tuntuu että jos m änyt lyhistyn kaupan lattialle, mä en pääse enää koskaan ylös. Luovuttaminen on mielessä usein... en vittu vaan enää jaska.

OOn kokeillut pitää arjen tasaisena, tehdä rutiineja itselleni, mutta mikään ei auta.. olo on koko ajan vain väsyneempi ja uupuneempi .. en vaan vittu tiiä enää mitä mun pitäis tehdä"!!!!!
Ihmiset vaan haukkuu ja vähättelee, syyllistää ja sanoo että tilanne on mun oma syy... vaikka mun tilanne alkoi jo silloin kun synnyin ja isällä ei ollu valmiuksia kasvattaa lasta, omien mörköjensä takia..
Miten reippaasta ja iloisesta, sosiaalisesta lapsesta saatiin aikuinen joka pelkää ihan kaikkea. Aikuinen joka ei pysty toimimaan edes kaupassa ja joutuu paniikkikohtauksen takia ryntäämään ulos.. 
Aikuinen jolla ei ole yhtään toimintakykyä tai itseluottamusta, aikuinen joka ei kestä edes pienintä stressiä vaan ahdistuu sängynpohjalle... 

OOn käyny läpi kipeitä asioita ja niitä alkaa tihkumaan mieleen tuon tuosta.

Eräs hyvä esimerkki:

Lähdin taas kerran kuskiksi exälle baariin, katselin hiljaa sivusta kun exä jutteli kaverinsa kanssa ja lauloi karaokea.
Hän lähti ties monettako kertaa tupakille tukappakoppiin, ja aikaa kului... oli kulunut varmaan puoli tuntia kun juttelin exän kaverin kanssa. Lähdin lopulta etsimään eksää ja sieltähän se löytyi, tupakkakopista juttelemasta jollekkin random emännälle. Ei siinä, sanoin että sua on etsitty, että tuu meidän kanssa. Samalla sydämmeni särkyi.. koko iltana exä ei puhunu mulle sanaakaan, eikä oikeastaan muutenkaan. Juttua riitti kyllä muiden naisten ja miesten kanssa, netissä...
Pelaaminen oli kaikki kaikessa, se oli niin vitun kamalaa kun JOUTUI oman tyttöystävän kanssa katsomaan YHDEN elokuvan, minkä sai yleensä vielä itse valita ja mikä ei kiinnostanu mua pätkääkään. Oli ihan vitun kamalaa vaan olla mun kanssa ja kattoa tv. Viereen en pakottanu, eikä ollu pakko edes koskea, seksiä ei saanu ku ei kuulemma aina jaksanu.
Mutta piikana kyllä sopi olla, kodinhoitajaksi kelpasin.
Mua ei arvostettu paskan vertaa, kun pääsin kouluun tai töihin, kukaan ei onnitellut tai reagoinut muutenkaan.. Yleensä toiselle sanotaan "hyvä juttu! onnea"! mutta ehei! " vituiksi se menee niinku aina" totes exä. 
Pidettiin mielivaltaisia mykkäkouluja ja mitätöitiin sitte pieni ihminen niin ku olla ja voi.. 
Tuo baarireissun kertominen sai mut pillahtamaan kallonkutistajalla itkuun..
En oo koskaan itkeny sen tai monen muunkaan asian takia, mutta nyt itkin.
Tajusin että mua kohtaan tehtiin väärin ja mulla olis ollu oikeus sanoa että nyt tuntuu pahalta..
Halusin vaan niin kovasti olla hyvä tyttöystävä ja tulla hyväksytyksi (nyt vasta tajusin sen) itse mahdollistaen samalla omalla kiltteydellä kaiken tuon.. 


Mutta miksi ihmiset kohtelee toisiaan huonosti vaan siksi että voi???!!! Eikö kukaan osaa oikeasti ajatella omaa napaa pidemmälle? Miksi? 
Mun sisällä on niin paljon pahaa ja paskoja muistoja... tietokone YLLÄRI YLLÄRI vittuilee ja häirittee kirjoittamista ihan vitusti, meinasin taas hajottaa läppärin mutta onneksi sain pidettyä hermot kasassa.. Mä en vittu tajua mikä tähän paskakoneeseen on TAAAAS mennyt, vaikka sillä on tasan katsottu netfliksiä ja virustorjunta on ihan rahalla maksettu...
ihan käsittämätöntä paskaa että KAIKKi siis KAIKKI on aina niin helvetin vaikeaa...
Yhden pienen unelman olisin voinut saada kolmellatoista eurolla, johon mulla olis kerrankin ollut jopa varaa. Eipä onnistunut, nettipanki lyötiin jostakin syystä kiinni ja sinne meni sekin... mitä helvettiä mä enää täällä tavoittelen jos mulle ei anneta mitään?
Joo, oon kiittämätön paska, mulla on juoppojen ja narkkien täyttämässä betonilähiössä pieni kuppainen yksiö, on sentään katto pään päällä! Vaan olis hauska tietää miten pitkään.  Mitä helvettiä mä teen elämälläni ku mulla ei oo mitää ja mä en saa mistää mitää??! Mun elämä on ollu pysähdyksissä siitä lähtien kun mä valmistuin amiksesta. Enää en vittu meinaa jaksaa. 

Totesin eilen Rakkaalle että vois pikkuhiljaa alkaa helpottaa tämä, että nyt ollaan menty syvällä aika pitkään.. 
Miksi mä en oo aikaisemmin voinu sanoa sille mitää? EN oo halunnu kai vaivata, nyt tästälähin alan puhumaan ja kerron sillei pienissä erissä että taas menee päin helvettiä.. 
Hauskinta tässä on se etten mä edes tiiä syytä,, pelkään taas tulevani tuomituksi.. 

Yksi asia on kuitenkin tuottamassa tulosta, alan nähdä itseni oman itseni, en isäni silmin. Se on tuonut mukanaan sen että mulla on väliä ja mullakin on omat tarpeet ja OIKEUDET! Voin ihan yhtä hyvin kieltäytyä kuin kuka tahansa muu.!

Hauska on ollut nähdä ihmisten vastareaktioita siihen kun minä, Itsestäänselvyys olenkin sanonut jotakin mitä multa ei tosiaan oo odotettu, sanon ei. Pillastuttiin sitte niin perkeleen pahasti, vaan siitä etten halunnut lähteä kalliille paskoilla bändeillä varustetulle festarille :D 
Y-vitun yhyyy! 
Se olo, se epämukavuuden olo mikä mulle tulee siitä että kieltäydyin, se kun tiiän että toista ottaa päästä... mutta taas kerran, voi voi. Silloin kun olisin tarvinnu apua ja tukea, niin sitä en osaanu.. mä nostan kädet pystyyn ja lopetan muiden hyysäämisen ja suojelemisen, ja miksi mulla on niin kamala halu auttaa kaikkia? Ottaa kaikki heikot ja sairaat siipieni suojiin, miksi? Kuka mua suojelee? Kuka mua haluaa suojella? Ei yhtää kukaa, ei kukaa muu kuin minä itse. Miksi helvetssä tuhlaan aikaa ja energiaani välittämällä niin paljosta? Typerää voimavarojen tuhlausta, naurettavaa sellaista! 

Miksi murehdin menneitä ja annan demonin roikkua edelleen kintereilläni? 
Miksi annan demonin huudella valheitaan korviini ja miksi edelleen uskon niihin? 
Eikö olisi aika haistattaa demonille vitut ja karkottaa se huutelemaan kosmoksen äärettömyyteen?
Oon alkanu päästä yhdestä pahimmasta demonistani jyvälle, oon tajunnu millaisen lyijynpainavan viitan se on mun harteille asettanu ja nyt oon alkanu pienin askelin riisu´utumaan tästä hevletin viitasta. 
Vaikeaa se on, sillä voimia ei  oikein meinaa enää olla, mutta oon päättänyt onnistua, sillä se parantaa mun elämänlaatua niin paljon, vaikka en ikinä tule, enkä tule olemaan normaali, enkä siihen pyri, on hauska olla oma, teidän ihmisten mielestä sairas itseni.  riittää kun pärjäisi itsensä kanssa ja pääsisi tästä isädemonista lopullisesti eroon.

Mun vaan täytyy hyväksyä se tosiasia että en tuu ikinä kelpaamaan isälle.
Niin paljon kun mä yritin epätoivoisesti tulla lapsena hyväksytyksi, niin paljon kun se käytös näkyy tänäkin päivänä, ja nuo käytösmallit oon nyt vasta tavoittanut itsekkin ja ymmärtäny mikä niiden takana on.
Niin paljon kun mä oon ihmisten eteen tehnyt, tuloksetta. Se on katkeroittanut mua aivan saatanasi, se on myös raivannu mun ja teidän ihmisten välille todella syvän kuilun, niin moni tapaus viikossa kun ihan alleviivaa sitä mitä teissä ihmisissä pelkään ja mitä teiltä melkein jo pelon sekaisin tuntein odotan, ja mikä, helvettisentään käy toteen melkein joka kerta kun asunnosta poistun! Vaikka mä kuinka haluaisin oppia ymmärtämään teitä ihmisiä, niin mä en vaan onnistu, en niin pitkään kun joku avaa sitä omaa itsekkyyttää ja sitä miksi ketään ei nykypäivänä kiinnosta ku oma perse???!!!! 

 

MÄ en vaan kuulu tänne, ei sitä palloakaan saa lastenpelissä mahtumaan kolmiosta.

]]> 2018-03-15T12:17:00+02:00 2019-10-30T00:44:31+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2018/03/pitkasta-aikaa-1 Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[Kun ihminen vähitellen hiipuu pois...]]> Tämä on ollu ihan yhtä vitun vuoristorataa taas!
Just kun olotila alkoi olla kohtuu tasainen, jos lukuun ei oteta 1-10 asteikolla arvioitavaa ahdistusta, joka kroonisesti on siinä kasin kieppeillä.
Piti olla hirmuisen reipas anoppia moikkaamassa ollessa, ja näin Rakkaan siskoakin, hän kertoi "ilo"uutista ja sanoi että he saavat vauvan...
Rakas kommentoi miehekkäästi "taasko" :DD ja minä yritin väkisin vääntää hymyn naamalle, mä en sano onnea, jos musta
ei oikeasti tunnu sille, enkä viitti väkisin vääntää, sillä se ei kuulosta silloin vilpittömältä.

Tämä kaikki piti vastaanottaa hymyssä suin, vaikka just olin saanut tietää että rakas, 14-vuotias koirani oli kuollut...
Sydämmeni särkyi ihan täysin...

Nyt mikä mua häiritsee ihan vitusti on se että mun käytös ei oo mun omaa, ihan kun joku muu tekis asioita minulla, mä tunnen itteni niin vitun vieraaksi ja oudoksi. 
Tunnen itseni niin vastenmieliseksi.

Vai onko se oikeasti niin, kun tajusin seison tänään Rakkaan eteisessä aikeissa lähteä kotiin, niin irrottauduin itsestäni, näin siinä kaksi tavallista ihmistä, tavallisessa eteisessä, tavallisessa kodissa...
En vastenmielistä lihamöykkyä ja Rakasta. Lihamöykkyä jota kaikki halveksii, etsii oikein kilvan vikoja.

Mietin samalla, että näkeekö muut todella sillei kun mä nään itseni?
Oon yrittänyt sanoa että ei, mutta se kaikki paska mitä vuosien mittaan oon saanu kuulla, hallitsee elämää ihan liikaa.
Se pilaa kaiken ja nyt kaikki menee ihan päin helvettiä.
Mä pelkään niin että Rakas kyllästyy, lopettaa välittämästä koska oon tälläinen..

Mä oon kertakaikkisen vastenmielinen ja paha paska. Haluan kuolla. Miks mä vaan en saisi jo lähteä?

Toimintaterapeutille mut laitettiin...

Se käski maalata,, mitähän vittua mä maalaan, taisin sanoa ääneen.. en mä oo sellainen että vaan maalaan, mä
tarvin inspiraation... suttasin sitte vaan jotakin, ja terapeutti heitti että lähdettäisiinkö ulkoilemaan ja maalaamaan!
Sanoin että en todellakaan lähde yhtään mihinkään missä on ihmisiä... mä en halua olla muiden katseen alaisena, eikä mulla oo silloin toimintakykyä.
Terapeutti, vanha aran oloinen nainen.. huokaili syvään, vaikutti tosi epätoivoiseltakin, "yritetään nyt miettiä mikä sua eniten auttaisi ja mitkä on sun vahvuudet"
Ei mulla oo mitää vahvuutta, ainakaan sellaista joka auttaisi työelämässä, en mä osaa mitää niin hyvin että se auttais mua.. tätä en sanonu, sillä en jaksanu alkaa siihen väittelyyn, kuinka kaikki on jossakin hyviä plaaplaa...
Sain uuden ajan, vaikka mua vaan lähinnä vitutti ja ahdisti, kun en tiiä mitä tapahtuu ja  mitä musta halutaan..
Käydään nyt vielä pari kertaa, mutta mihinkään jumppaan mua ei ainakaa saa ja vituttaa vielä enemmän ku se
osa toiminnasta, maalausta yms, taahtuu päiväosaston puolella, joka on sitte niin vittuainen paikka ku olla ja voi.

Vittu tätä elämää. Mä oikeasti vaan haluaisin kuolla.

Vetäydyn yhä enemmän ja enemmän.. mikään tai kukaan ei enää kiinnosta, facessa en enää kommentoi, tai vaikka kommentoin, poistan sen tai pyyhin kirjoituksen pois ennen julkaisua.
Syrjäydyn enemmän ja enemmän, kovempaa vauhtia, eikä se yhtää haittaa mua.
Kaikki sellainen normaalina pidetty ihmisyys vaan hiipuu pois ja mie oon entistä enemmän syrjäytyneempi.
Enkä mä kärsi siitä millää tavalla, siitä mä kärsin että mun pitää olla ja elää noiden vitun ihmispaskojen keskellä.
Mä en pysty välttämään niitä oikein mitenkään.
Tämän sanoin terapeutille, että ei mun oo ongelmaa olla kotona, mä pärjään kyllä. Ongelmaksi tulee ihmiset, joka vitun paikassa pitäisi jaksaa, yrittää ja olla niin vitun positiivinen, kaikkia pitää tervehtiä ja jaksaa nii vitusti. Ihmiset ja niiden kanssa tapahtuva kanssakäynti, se on ongelma, Samoin ihmisten tekemät ja sanomat pahat asiat. Ihmiset yleensäkkin.
Mä pärjäisin helvetin hyvin jos saisin asua elukoiden kanssa keskellä metsää, enkä ikinä näkisi yhtäkään ihmistä.
Se ei haittaisi mua yhtään.

Yhteiskunta ei vaan oo tehty tälläisiä ihmisiä varten... 
Mä en kuulu tähän maailmaan, en tähän elämään enkä ainakaan tähän, ihmisen kehoon.

OOn kyllä osittain saamassa rauhaa ja menossa taas sitä kohti mitä oikeasti haluan.
Se on rauhaisaa, mutta niin pitkään kun tää mun tilanne mt-ongelmien osalta jatkuu, ja niin pitkään kun mua yritetään väkisin vääntää takaisin työelämään, niin niin pitkään tuun oireilemaan ja pahasti.
Seuraava saikku kiitos enemmän kun 2kk, vaikka puoli vuotta tai suoraa saikkurahapäivät vaan loppuun...
samalla alkaa pelottaa se että mitä sitte tapahtuu kun saikkurahapäivät loppuu ja oon edelleen samassa tilanteessa.. :(
 

]]> 2017-11-15T20:20:00+02:00 2019-10-30T00:44:34+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2017/11/kun-ihminen-vahitellen-hiipuu-pois Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[disso oireet pahenee!]]> TÄssä on sattunu ja tapahtunut kaikenlaista.

Disso oireita on alkanu tulla viikossa jo useammin ja entistä voimakkaampana.
Pelattiin lautapeliä jossa ilmeisesti pelasin muiden pelaajien mielestä huonosti. Mulle naurettiin.
Menin siitä ihan lukkoon ja mua alkoi ahdistaa. Olin nukkunu huonosti eikä muutenkaan ajatus luistanut..
Pelasin edelleen kuulemma väärällä taktiikalla (mikä on mulle ihan vitun sama, mä pelaan niinku mä pelaan).
Peli jatkui ja muilla oli ilmeisesti hauskaa kun taas nauratti.. lopulta paineistuin niin että parahdin ääneen 
"mitä vittua mä teen taas väärin? ku koko ajan naurattaa?!"
Olin jo tuossa kohtaa jossakin kaaaaaukana lapsuudessa ja elin uudelleen pelkoja ja ahdistusta siitä etten ymmärtänyt
mitä teen väärin ja miksi oon näin helvetin tyhmä kun en tajua. 
Itkin ja vaivuin kun uneen... pystyin kyllä pelaamaan, mutta se en ollu minä.
Pari kierrosta meni ihan jossakin muualla, kunnes lopulta aloin heräillä, Rakas säikähti ainakin ihan vitusti
ja niin säikähdin minäkin. Toinen samantyyppinen uneen vaipuminen sattui samalla viikolla...

Häkkivarastoon murtauduttiin ja naapuri tarjosi apuaan koska en ollu koko viikolla kotona. Mietin että
onkohan tuollaisen +40v yh miehen avuliaisuus nyt ihan vilpitöntä ja aika äkkiä selvis että ei vittu oo!
Alettiin ehdotella kaikenlaista, eikä meinattu uskoa kun kerroin että olen varattu, eikä mulla oo aikomustakaan alkaa
säätää Rakkaan selän takana yhtää mitää.
Sitte ulistaan miksi tein niin ja miksi tein näin, enkä edes hyväksy facebook kaveriksi..
Yhdessä vaiheessa keskustelua, mikä onneksi käytiin netissä, tuli naamalle pistoolin kuva ja olo muuttui entistä
turvallisemmaksi.. Lopulta sanoin että jätä mut rauhaan, kiitos avusta, arvostan sitä, mutta siitä en tykkää millaiseksi
se keskustelu lopulta kääntyi.. Estin sen joka vitun paikassa ja ihmettelen miten se edes löysi mut facesta, ovessa lukee nimittäin ihan eri sukunimi kun mitä mulla on.. enkä oo todellakaan ikinä jutellu naapureille niin että ne tietäs mun nimen!
Vitun ahdistavaa, vielä kun on kyseessä seinänaapuri... 
VITUN ahdistavaa tietää että tuossa seinän takana se pervo hakkaa hanskaan ja unelmoi meikäläisestä..
Hyi helvetti.!!!

Mä en vittu ymmärrä miks vitussa tuollaiset kuolaa mun perään, mä en oo mitenkään, en tosiaankaan nätti, oon lyhyt ku kääpiö, tissitön... en meikkaa ja kuljen just niin paskaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa että äiteekin häpeää.
Mua ei vaan kiinnosta, enkä mä jaksa muutenkaan panostaa yhtää mihinkää sillä halveksin ja vihaan itseäni niin etten ansaitse mitään...

Oon löytänyt myös itsestäni puolia joita vihaan ja joita pelkään.. oon ihan vitun surullinen kun joudun myöntämään että
mussa on niin paljon piirteitä joita inhoan ja vihaan.. mutta mitäs muuta voisikaan odottaa tälläiseltä luuserilta?

Tulin myös yks päivä vitun surulliseksi.. taloa jossa asun, maalattiin...
Katsoin sellaista parikymppistä tyttöä joka maalasi telineillä seinää... pääsin Rakkaani luo ja pillahdin itkuun.
Minäkin olisin voinut olla tuossa, minäkin olisin ehkä voinut joskus jaksaa tehdä tuota...
Mulla ei oo siitäkään unelmasta ku yli 10 000e velka jota en pysty ikinä maksamaan...
Mä oon niin vitun surullinen ku se ainut juttu mikä olis vielä ehkä ollu mahdollista toteuttaa ei toteudu..
Kaikki menee niin vitusti päin vittua.

Koko päivän on ollu ihan helvetin tuskainen olo, polttanut oon niin että kurkku on kipeä, tai sitte se on vaan flunssaa, joka on ihan vitun outo ajatus kun en oo ollu ihmisten kanssa tekemisissä Rakkaan lisäksi ollenakaan.!

Viikon sosiaaliset kontaktit on monesti parisenkymmentä sorsaa meren rannassa... Ihana mennä koiran kanssa rantaan hiljaa ja jäädä katsomaan sorsia, ne tulee ihan lähelle kerjäämään syötävää, mutta minä välitän niistä sen verran paljon etten anna niille sopimatonta ruokaa. Esim vehnäpulla mikä aiheuttaa kasvuvaiheessa siipien epämuodostumista ja vammauttaa linnun lentokyvyttömäksi.

Olo on vaan niin vitun ontto, tyhjä. Se kun mikään ei tunnu millekkään ja se koskee niin vitusti, riipii ihon irti lihasta...

Oli Rakkaan kanssa eka kunnon riita, mä vittu vihaan tiuskimista ja yhtäkkiä tyyppi tiuskaisee ja alkaa syyttelemään mua siitä että mä laitan sille sanat suuhun ja väitän olemattomia.. olin aivan ihmeissäni että mitähän vittua nyt oikeaststi?!!!!!?!!
Mulla paloi päreet oikeasti ihan täysin ja ensimmäisen kerran rähähdin sille ihan kunnolla. Viimeistelin sivalluksen sillä että aina jos ei tanssita sun pillin mukaan, niin se vitun tiuskiminen alkaa... "no olkoon sitte niin" tai jotakin sen tapaista...
Lopulta kun sitä sitte ruodittiin ihan urakalla, niin että menin pois tolaltani, ahdistuin niin että itkin vielä enemmän..
Kyllä se asia saatiin selvitettyä ja kaikki oli muka pelkkää väärinkäsitystä ja minä reagoin kuulemma liian herkästi..
KUKA VITTU SE EKANA TIUSKII IHAN TURHAAN SAATANA!
Mä ilmoitin että mulle ei vittu sitte tiuskita tai siitä repeää helvetti irti joka kerta. 
"mä nyt oon vaan vanha jäärä" voi vittu voi, jos mun äkkipikaisuus ei käy, niin sillo sietää miettiä sitäkin mikä mun reaktion aiheuttaa, nii kannattais pitää turvan kiinni.
Oon edelleen ihan pois tolaltani ja se varmaan kaiken tämän paskuuden takana taas on.. oon ollu jo monta päivää yksin
ja meen täälä kämpässä pitkin seiniä. Olo on vaan niin tajuttoman paha, siis ihan hirveä!
Mä en tiiä miten päin pitäis olla eikä mikää helpota oloa.

Aina istun sohvalla ja mietin tätä samaa "tässä nää vuodet valuu ohi, ja mä en saa mitään aikaan.. tässä mä vaan makaan voimattomana ja surullisena, mielessä pitkä tehtävälistä, mutta mihinkään ei oo voimia..."
Vituttaa kun kaikki aika vaan valuu sormien läpi eikä oo koskaan voimia tehdä mitään. Ei vittu niin yhtää mitää.

Saikkua kirjoitetaan jossaki vitun naurettavan 2kk pätkissä..  Saatteessa kelalle lukee että "kuntoutetaan potilasta työelämään pienin askelin" 
Niinku mitähän vittua?! 
Onko se mun saikun tarkoitus (mikä ei mitään auta kun ahdistaa jo sinne ens vuoden alkuun jolloin saikku loppuu) vaan ainoastaan saada mut äkkiä edes siihen kuntoon että mut voi työntää työelämään. :DDDDDDDD
Eikö se potilaan kunto ihan sen itsensä takia olisi paljo tärkeäpää ku työelämä? MIssään lapussa ei ikinä lue tavoitteena että potilaan tilaa pyritään kohentamaan, että hän suoriutuisi jokapäiväisestä elämästä, oppisi hallitsemaan tunteitaan ja terapiassa siinä sivussa purettaisiin traumoja, että potilas tervehtyisi ja pääsisi elämässä tasapainoon.
mutta ei, aina se on ensimmäisenä työtyötyötyötyö!!! Mikä vitun työ! kun ei niitä vitun työpaikkoja oo terveillekkään!
Miten vitussa mulle käy.. :/ 
Miksi niillä on niin kova hinku laittaa mut äkkiä takaisin työkykyiseksi, kun olis tärkeää että saataisiin mut ensin nyt elinkykyiseksi joka selviäis edes normaalisti kodin pyörittämisestä.

Miksi täälä on ylipäätään edes pakko elää? Tyhjän panttina, muiden arvosteltavana? Syömässä niiden kunnollisten rikkaiden veronmaksajien euroja joita ne kovalla työllä ja isolla rahalla valtiolle maksaa! 
Minä, onneton luuseri joka ei oo koskaa päässy elämässä eteen ei taa, joka on niin rikki ettei se tuu ikinä selviämään
normaalista elämästä, minä joka on tahallaan tietenkin ajanut itseni tähän tilanteeseen, laiska paska joka vaan keksii tekosyitä että voisi välttää työntekoa! (aika vitun kiero ja vilkas mielikuvitus saa olla jos kaikki nää tekstit on keksittyjä, uskaltaisin väittää).. 

Kysyn vaan että mihin vitun työelämään ku en oo koskaan sellaisessa ollu.
Se on oikeasti mulle täysin vieras ympäristö, enkä vaan kestä niitä paineita joita siitä tulee joka päivä.
Ennenpitkään pää vaan leikkaa kiinni. 
Mä en kestä niitä paskoja oloja missä työntekijää ei arvosteta, sillä ei oo mitää oikeuksia niihin juttuihin mihin oikeasti
pitäisi, eli työterveyteen, YLITYÖKORVAUKSIIN, VIIKONLOPPU JA ILTALISIIN JNE! 
Ei mua kiinnosta kiusata itseäni epäreilussa ympäristössä jossa työtä ei arvosteta vaan vaaditaan koko ajan enmmän.
Se ettei mulla ole TAASKAAN ketään kuka puolustaisi vaan aina kaikki paska sataa niskaan jos yrittää edes miettiä mitkä on mun oikeudet työntekijänä...! 

Mua ahdistaa pelkästään jo sekin että pitäisi mennä kuntouttavaan, mä en suostu ku kerta viikossa ja 4h kerrallaan, eli ehdoton minimi.. ja mitä helvettiä mä mitää teen ja missä?!?
Mulla ei oo mitää tietoa tään kaupungin firmoista jotka tälläisen hullun ottaisi orjatyötä tekemään. En halua minnekkään kauas, sillä kulkeminen maksaa eikä se oo ilmaista! Siihen ei tietenkään saa MITÄÄN avustusta.,,
Vituttaa polttaa rahaa sellaiseen mikä vaan lisää pahaa oloa ja ahdistusta.
Missä mä muka pärjäisin, ku oon sosiaalisesti niin vitun hömpelö, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa,
en enää edes osaa, eikä mua paskan vertaa kiinnosta ihmiset. Mä en jaksa mitää vitun hyvänpäivän lässytyksiä säästä tai koirankakasta, koska mua ei vittu vaan kiinnosta. Mielummin on hyvempi olla hiljaa! 
Asiakaspalvelussa en enää pärjää, enkä kyllä mistää muustakaan..

Sitte tuli uusi pelko, mitä jos mulle käy niinku osalle porukasta, että on liian terve saikulle, mutta liian sairas ollakseen töissä.. sitte oltais taas sossun rahalla ja sitä en vittu halua.. 

Mihin mä muka meen ja mitä mä muka teen ku mikää ei kiinnosta mua, mä pelkään ihan liikaa.. ihan kaikkea.
Mulla ei oo toimintakykyä, ei enää.

Mä en tiiä mitä vittua mun pitäis elämässä tehdä. Mulla ei oo enää mitää mitä mä uskaltaisin tai edes haluaisin tavoitella, koska epäonnistun niinku aina ennenkin.
Mä en vittu vaan jaksa enää pettymyksiä ja pelkään ihan tosissaan että Rakas kyllästyy ja jättää.
Menettämisen pelko on todella järjetön..

OOn myös tuota pohtiessani tajunnu miten mä nään itseni, no toki vittu oon tiennyt sen, lol.
Mutta miten se vaikuttaa siihen miten mä LUULEN että muut näkee mut.
Mä pidän itseäni aina muiden pahimpana vihollisena, kaikki vihaa mua heti alusta, edes varmuuden vuoksi, ja pelkään
tekeväni väärin, koska en oo meedio ja osaa lukea ajatuksia, mutta jos siinä en onnistu, niin saan paskaa niskaan..

Oon ihmetellyt miten ihmiset näkee mussa empaattisen, kiltin ja hyväsydämmisen ihmisen.
Mä en vaan vittu tajua.. Se mitä oon kuullut vuosien ja taas vuosien ajan ja kuulen edelleen rakkaan isäni suusta..
"suvun musta lammas" "laiska paska" "tahallaan välttelet työtä! (ja jos se ei muuta keksi niin se syyttää mun lemmikkejä siitä!!) "älä nyt luule ittestäs liikoja" "kyllä sä ootkin ruma" "miten sä oot tuollei meikannu" "mitä sä nyt sen siihen laitoit" "miks et osaa vittu lukea mun ajatuksia" ihan järjetöntä paskaa!

Kyseenalaistin sen myös vahvasti että näkeekö ihmiset mut oikeasti saasteläjänä niinku minä ja aika usein oon vakuuttunut siitä että näkee.. 
Kyllä se naamaraja pätee tämänkin tyttösen kohdalla.. en nyt oo koskaan odottanut mitää huippusuosiota varsinkaan minkään muotipellejen ja pikkulissujen parissa tai siis aikuisten pikkulissujen, mutta kyllä se kieltämättä vituttaa.
Ulistaan siitä että pitää olla persoonallinen, mutta kuitenkaan ei saa olla liian erilainen ettei erotu massasta.
ja mitä se naama, tyyli tai vaikka auto jolla ajaa vaikuttaa yhtää mihinkään? 

Vihaan tätä kaikkea, vihaan elämää, ihmisiä... 

Mä en vaan kestä elämää.


PS: Lisää avautumista!!


Huomenna pitäisi olla jo 12 aikaan skarppina ja nähdä anoppia + Rakkaan siskoa lounaalla.!
Voi vitun vittu, se että oon edelleen ihan poissa tolaltani ja sitte pitäis mennä hymistelemään ja esittämään!
Samaan aikaan haluan olla yksin, mutta sitten taas jonkun seurassa koska pää ei kestä nyt yhtää omaa seuraansa.
Mitä helvettiä mä vittu teen, ku viiltely on liian työlästä peitellä, ellen hanki sitte oikeaa maalia joita käytetään maskeerauksessa ja jotka ei pienestä hikoilusta irtoa.
Mutta sitte taas se riemu mikä siitä repeää jos jäisin siitä kiinni..
Mutta jotakin pitää keksiä, katoan siis googlen ihmeelliseen maailmaan ja yritän keksiä jotakin, polttaminen ei oo vaihtoehto kuitenkaan.

]]> 2017-11-08T22:39:00+02:00 2019-10-30T00:44:36+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2017/11/disso-oireet-pahenee Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[aihe mitä mun ei IKINÄ pitänyt ruotia!]]> Yks kaunis päivä soi puhelin, puhelimessa luki eksän nimi?! Sydän pomppasi kurkkuun, kädet tärisi, sydän hakkasi,
mietin kaikki maailman kauhuskenaariot läpi että miks helvetissä se soittaa, haluaako se rahaa, mitä?!
Vastasin, olin ihan paniikissa ekat puoli tuntia, mutta hän tuntui hyvinkin rauhalliselta, kertoi kuulumisiaan ja ne oli aika hurjia.
Oli laittanut sitten elämänsä ihan kunnolla uusiksi, oikeastaan sössinyt niin pahasti kun vaan ihmistä tappamatta voi sössiä...
Sanoi ettei syytä mua siitä, enkä mä olisi sitä niskoilleni ottanutkaan, aikuinen ihminen on ihan itse vastuussa tekemisistään!

Se että mun tavaroita oli sillä kämpällä näihin päiviin saakka, sai mut uskomaan että ehkä joskus mä meen sinne takaisin, se on munkin koti.. no, oli sitten tässä ymmärrettävästi heitellyt mun kamoja pois, enkä enää edes muista mitä sinne jäi.. 
Mulle tuli ihan kamala olo, mä lähdin sieltä vihdoin lopullisesti. Se ei oo enää mun koti. 
Olin surullinen, vitun surullinen, mutta mun on aika siirtyä elämässä eteenpäin, eikä elää elämää kuin asuisin edelleen
sielä.
Kuunnellessani exän juttuja.. tulin siitäkin surulliseksi, se oli ollu ihan täydellisen paskana mun lähdön jälkeen.. ihan paskana. En olisi ikinä, edes uskaltanut kuvitella että niin voisi käydä. Luulin seurustelevani jääkimpaleen kanssa joka piti mua ja pitihän se, ihan itsestäänselvyytenä.. Tunteita ei näytetty, ei ollu seksiä ei mitää, ja silti se oli muka ihan rikki.. 
Tuo kohta ei saa multa mitää myötätuntoa, ihan itse omilla valinnoillaan ja käytöksellään se on tienannut jo parikin eroa.

Mieleni oli sekaisin, muutamanakin hetkenä mietin että lähdinkö hätiköiden? Olisiko ollu sittekki mahdollisuuskia jne.
Ensimmäistä kertaa kuulin jopa mitä se tykkäs lapsena tehdä ja mistä se innostuu! Eipä tarvinnu ku seurustella 4v ja olla erossa vuosi. Jutteleminen tuntui luonnolliselta, ihan ku  oltaisiin eilen viimeksi juteltu.. 
TUnteet sanoi että olisiko syytä yrittää joskus vielä, mutta järki sanoo muuta.
Syyt miksi mä lähdin menemään, on myös syynä siihen miksi sen elämä on täysin pilalla. Eli meininki on vaan pahentunut.
Ajatukset antaa nyt jo rauhaa mukavasti, surullista on se että se on voinu niin pahasti. Kun on itse kokenut järkyttävän ja repivän tuskan niin sitä ei toivoisi kellekkää muulle.

Niin kovasti ku se on mun ensirakkaus, ja kivisen polun kautta hänet itselleni sain, niin kivinen kun suhde kaikessa epävarmuudessa ja tunteettomuudessa oli, nii en mä voi lakata välittämästä. Se on mulle edelleen rakas ihminen, ei romanttisessa mielessä, rakas kuitenkin. En mä voi heittää pois sitä että me oltiin 4v yhdessä. 
En mä sitä kyllä koskaa oppinu tuntemaan juurikaan, mutta joku siinä vain oli että siihen rakastui. Ehkä se on se ihminen jonka se pitää piilossa ja kätkee nii helvetin hyvin.

Kaiken sen mielenmyllerryken jälkeen olo on hyvä ja rauhallinen. Mä oon vihdoin päässyt siitä kämpästä ja siitä paikkakunnalta irti. Mä en enää asu sielä. 

Mietin myös olisiko lähdön voinu hoitaa eri tavalla, mutta exän puheiden mukaan ja syiden miksi lähdin, niin se ei tosiaankaan olisi ollu turvallista hoitaa kasvokkain.
En mä ennen pelänny sitä, mutta nyt en oo enää varma. Se on ihan liian äkkipikainen ja loppujen lopuksi ihan liian väkivaltainen. Suhde missä pitää pelätä koko ajan impulsiivisia raivokohtauksia ja kirveen kanssa riehumista, ei oo terve.

Niin kovasti ku mä olisinkin toivonu että se suhde olis toiminu, niin sitä se ei tuu ikinä tekemään. Turha sitä siis on enää vatvoa.

Sen ennätyspitkän puhelun päätteeksi, me ei olla ikinä juteltu kahta tuntia! Sanoi exä "soitellaan"... juu juu mä tokaisin ja sanoin morot.

Hyvä että me voidaan olla väleissä ja jos se tahtoo viestitellä tai soittaa niin siinähän soittaa. 

Puhelu kuitenkin avas mulle monta asiaa, kyllä sillä oli ollu jonkinlaisia tunteenrippeitä mua kohtaan. Miksi se ei vaan sitte osannu arvostaa mua? 

Päätin myös että mun ei tarvi olla kuitenkaan vihainen tai katkera enää, mä oon saanu kostoni. Elämä kosti sille takaisin ja se maksaa siitä isoa hintaa.
Kurjaa tosin ajatella miten kallis se hinta on, mitä jotkut joutuu maksamaan, vaan pelkästään siksi ettei osaa ottaa päätä pois perseestä. Omilla teoillaan ja valinnoillaan se on sen kuitenkin tienannut, ihan jokaisen tuskan hetkensä. 
Ihan puhtaasti omaa piittaamattomuuttaan ja kykyä ajatella pidemmälle.

]]> 2017-10-05T18:09:00+03:00 2019-10-30T00:44:38+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2017/10/aihe-mita-mun-ei-ikina-pitanyt-ruotia Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[osastolta päivää!]]> Noh... se ei sitte menny ihan niinku piti.. menin aluksi ihan oikeasti uteliaana vaikkakin ahdistuneena paikalle, mutta kun mulle nanosekunnissa valkes  mitä meininkiä siellä oli niin ei vittu kiitos.. ei, ei ei!
Ihmiset kulkee jonossa peräkkäin huoneesta toiseen, milloin jollekki vitun virkkaustunnille, piirtämään, kuuntelemaan musiikkia tai jumppaamaan.. ei vittu tää olo millää jumppaamisella lähde! 
Mitä vittua tuolla kaikella edes haetaan? Miten tuo liittyy mun normaaliin arkeen mitenkään? Ei vittu nii mitenkään, paitsi että se on ahdistavuudeltaan niin lamaannuttavaa että oon edelleen ihan vitun uupunu vaikka en oo ollu osastolla ku viimeksi torstaina ja silloinkin hikiseen ehkä kahteentoista, ku alkoi se vitun pelleily vituttamaan.
Otettiin oikein puhutteluun, "miks et ollu eilen paikalla" vinkun vinkun!! 
Selitin sille tunnevammaiselle paskapäälle että mua ahdistaa niin paljon että oon ihan toimintakyvytön. Mä pelkään "*HUOH"* no mitä sä sitte pelkäät?" vittu ihan kaikkea, ihmisiä, oon aina pelänny, mä en vaan ymmärrä niitä.
Mun pää ei vaan yksinkertaisesti kestä, oon yrittänyt vittu kymmenen vuotta rämpiä elämää eteenpäin, eikä siitä mitää vittusentään tuu! 
"Työelämän paineet on kovat mutta kyllä sä niihin pystyt!"
Mä itkin, sopersin kädet täristen että entäs jos ei vaan vittu pysty? Tää menee aina samaa kaavaa, "tulit osastolle kuitenkin" sanoin että niin tulin ja olin ihan uteliaana liikkeellä, avoimin mielin.. mutta pää ei vaan kestä. Mitää. Että kyllä sun pitäisi se ammattilaisena tietää että kaikista ei vaan oo töihin, kaikkia ei voida parantaa "no mä en voi tuohon ottaa kantaa" justiin joo.. "nii sä et syö lääkkeitä" 
SIllo mun sisällä syttyi tuli, viha läpäisi kuuman aallon lailla koko kehon. Katsoin sitä ihmispaskaa silmiin rauhallisena, sanoin että laittakaa tämä nyt joka paikkaan ylös, niin että jokainen hoitaja ja lääkäri tämän varmasti näkee. Ei, minä en todellakaan syö niitä lääkkeitä, enkä aloita. PISTE! Laita tämä myös ylös, että seuraavan kerran kun multa kysytään tätä niin mä pistän koko tään paikan paskaksi!"
Mieshoitaja tuijotti mua hetken tyrmistyneenä ja sanoi jotenkin järkyttyneenä "e-en mä voi tuollaista sinne kirjoittaa".
Ainaki niitä on varoitettu :D 
Mun piti sitte lähteä tekemään jotaki helvetin elämänviivaa, ajatuksenakin jo ihan helvetin ärsyttävä ja mitä mä sinne viivan yläpuolelle laitan, ei mulla oo mitää lalitettavaa sinne.
Sen mieliksi menin sitte taidehuoneeseen, mikä vittu lie ikinä olikaan jatkamaan työtäni, kuuntelin kuulokkeet päässä musiikkia ja parin viivan jälkeen mietin että vitut, laitoin sen vitun elämänviivan kaappiin ja painelin ovesta ulos...
Ovat yrittäneet soitella ja aamulla laitoin kyllä viestiä että ahdistaa nii vitusti, niin tulee viestiä "olisitko ystävällinen ja ottaisit meihin yhteyttä, voimme keskustella hoitosi jatkosta" tms.. uiluli.. vastasin kysymyksella että ketkä me? 
Olis hauska tietää kuka tää mysteerityyppi on.. no, mä en jaksa vaivata tällä viikolla ainakaa mitää noita juttuja, perjantain ku oon pois, niin putoaa osastolta automaattisesti. Sillo on tullut ihan kokonaisia pisteitä jo niin monta mun rangaistustaulukkoon xDD (vittu mitä pelleiilyä, ihan ku päiväkoti touhua "olehan kiltisti niin saat tarran") :DDDDD
Kyllä mua niin harmittaa ku ne ei saanu musta tahdotonta lammasta joka mukisematta suostuu heti kaikkeen, jonka joku on joskus päättänyt jossakin lääkäreiden kokouksessa 70-luvulla, mikä mulle on parhaaksi. Mikä auttaa justiin mua.
Vituttava asia on myös se että mulla ei oo mitää diagnoosia jonka takia ne vois edes yrittää pakkolääkitä mua.
Voi voi... nyt ne joutuu tekemään oikeaa työtä.

Luuliko ne oikeasti, siis ihan toissaanko ne uskoi että mä mukaudun siihen muottiin mihin mua yritetään väkisin pusertaa, iloinen mieli aamujumpasta, lääkkeitä liuta kouraan ja kotiin, että saapi sitte aloittaa työt heti seuraavalla viikolla :) 
Kaunis ajatus, mutta sillä ei oo mitää todellisuuspohjaa.

Mä en tajua, mitä ne musta haluaa, ku tuntuu ettei ne tiedä musta siellä yhtää mitää...  Olo on todella turvaton, siis todella turvaton. Ihan ku ufot olis kaapannu mut, ne ei puhu mun kieltä, enkä mä tiiä mitä ne aikoo mulle seuraavaksi.
Vihamielisiä muukalaisia. Pelottavia ja arvaamattomia.

Ahdistaa raahata ittensä sinne paikalle, ahdisaa todella, millaiseen haukkumiseen ja myllytykseen mä joudun ja miten helvetisä mä saan puhuttua niille niin että ne haluaa ymmärtää mua? TUntuu niiden kanssa ku huutaisi vastatuuleen, ne ei halua edes tajuta mua ja mä pelkään ja puolustan ....

Nonii..! Nyt sitte hoitaja ilmoitti että mun pitää maksaa myös ne päivät mitä oon poissa! Vaikka mulle ei oo kukaa niin kertonut, missää lapussa ei oo niin lukenu ja sossu sanoi että päivistä jolla mä EN oo paikalla EI mee maksua!
No siinä tuli sitte kivasti monta kymppiä ylimääräistä, haistatin hoitajalle vitut ja sanoin että mua on sinne turha odotta, EI EN JATKA!  haukuin sen kunnolla pystyyn ja koko osaston porukan sivussa.

Hieno päivä!

Haistakaa tämän kaupungin mtpuoli vittu!

]]> 2017-09-05T13:06:00+03:00 2019-10-30T00:44:40+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2017/09/osastolta-paivaa Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/ <![CDATA[Maailma näyttäytyy niin paljon kauniimpana kun tajuaa elämän merkityksettömyyden]]> Mitä merkitys on?
Miksi pitää olla merkitys?
Onko millään oikeasti mitään väliä?
Minä en oo mitään! 
Kukaan ei ole mitään!

Kipua aiheuttavan rehellisyyden sietämätön kauneus! 

Totuus tekee kipeää, vaikka kuinka olen itselleni uskotellut että olen hyväksynyt sen että mä oon yhteiskunnan silmissä luuseri. Oon uskotellut ittelleni niin jo jonkin aikaa, koska ymmärrän ettei tällä mielenterveydellä yhteiskunnalle kyllä kanneta veroeuroja kirstuun. Väitin ihan kirkkain silmin Rakkaalle ja itselleni valehtelin kaikkein pahiten..  
Tänään kun juttelin Rakkaan kanssa, tajuntaani iski ihan atomipommin lailla se miten kovasti oon tähän päivään saakka valehdelllut itselleni etten välitä. Oon yrittänyt suunnitella b vaihtoehdolle vielä toista B:tä jos eka kusee. Oon uskotellut itselleni että tuun saamaan sen mitä kipeiten haluan, vielä tavalla tai toisella. En vaan oo myöntänyt ittelleni sitä että synnyin, kasvoin ja tulen kuolemaan luuserina. Yhteiskunnan halveksimana sossupummina. Juuri tässä piilee olemisen kauneus, minua ei haittaa enää se että yhteiskunta näkee minutarvottomana pohjasakkana, koska sitähän mä olen. :D Voin kuitenkin väittää kohtalaisen hyvällä omallatunnolla että mun elämä tulee kuitenkin olemaan paljon rikkaampaa kun yhdenkään jolla on miljardiomaisuus. Mulla ei oo paljoa omaisuutta, enkä mä sellaisella mitää tee. Esim mulla ei oo yhtäkää tavaraa minkä arvo olisi edes 100e. Se on mulle ok, sillä yritän välttää onnen etsimistä materiasta, sillä onni löytyy ihan jostakin muualta.
Onni löytyy siitä että keskittyy siihen mitä oikeasti haluaa. Siihen minkä oikeasti kokee tärkeäksi. Eikö ihmisen ole tärkeä pyrkiä sitä kohti mikä tuntuu hyvältä ja oikealta? Niin pitkään kun se ei aiheuta harmia muille, se on ok.

Tänään aloitin matkan, huikean matkan kohti lopullista itseni hyväksymistä. Rakas sai sen aikaan kauniilla tavalla..
Se iski tajuntaan sellaisella voimalla että melkein itkin, yksin ollessa olisin varmasti itkenytkin. Oivalluksen hetki oli kertakaikkisen voimalinen ja kaunis että liikutuin. Kun tajuat ettet ole mitään. Kukaan ei oo mitään.
Se vapauden tunne, tunnen siltikin olevani vielä häkissä. Ovi on auki, mutta olen villi ja oppimaton. Tiedän että vapaus olisi vain yhden loikan päässä, mutta jostakin syystä epäröin sen ottamista kohti vapauteen.
Miksi olenkaan tähän saakka, vuosikausia kipuillut ja ruoskinut itseäni siitä etten ole mitään? Sillä en ole mitään! Kukaan ei ole mitään! Onko millää väliä?
Niinku Ellinoora laulaa "se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää..."
Tämä pitää kyllä nii täysin paikkansa.! Se ihanan, raadollisen kipeä havahtumisen, heräämisen hetki.
Silmät on vielä uniset, enkä näe kunnolla eteeni, mutta oivalluksen täydellisen kaunis valo kajastaa välillä kirkkaana.
Matka perille tulee kuitenkin olemaan helvetin kivulias, raadollinen. En tiedä itkisinkö surusta, vai ilosta. Olo on mielipuolinen kun sitä hetkeä odottaa tapahtuvan uudelleen. Mitä kipeämpää matka tekee, sitä enemmän sitä haluan.
Yritän kuitenkin malttaa, kaikki tapahtuu aikanaan.
Rakas niin ihanasti lohdutti, hän sanoi ymmärtävänsä kipuiluani asian kanssa, sillä on käynyt läpi itse saman...

Henkinen isä,-äiti,-opas, mestari, oppaani, oppi-isä, opastaja.. rakkaalla lapsella on monta nimeä..
Oon aina miettinyt että miten helvetissä ihmiset löytää tämän henkisen polun, kokeneemman oppaan? Monet varmasti joutuu kamppailemaan kivikkoisen polkunsa ihan ilman apua ja ohjausta. Monella on kuitenkin kokeneempi ja pidemmälle edennyt opettaja.
Keltaisesta pörssistä niitä tuskin löytyy. On ollut todella turhauttavaa koska tunnen olleeni eksyksissä, odottamassa tienvarressa suunnannäyttäjää. 
Sitten kohtasin oman oppaani, suunnan-näyttäjäni, ymmärtäjäni. Rakkaani.
Hän lempeän jämäkästi ja raadollisen rehellisesti viitoittaa tietäni kohti parempaa elämää. 
Hän pyytää rehellisyyttään anteeksi, johon minä lepyttelen että ei se mitään, tottahan tuo on, tajuamatta vielä miten raadollisella voimalla sanat lopulta iskeytyvät tajuntaan. Mut toi sen tosiasian eteen että mun on aika hyväksyä itteni.
Hyväksyä oma vajavaisuutensa ja vikansa. Nyt on alkanut todellinen matka itseen.
Vanhat lumeen haututuvat rauniot kuvaisivat merkityksettömyyttä mielestäni mainiosti.
Joskus rauniot oli jotakin, komea, mahtava perustallaan vakaasti seisova linnake. Vuosia kului ja se palveli tehtävässään erinomaiesti... Niinkuin meistä jokainen, alkoi vuosisatoja vanha linnake tulla tiensä päähän. Kivenlohkare toisensa jälkeen alkoi irrota linnakkeen mahtavista seinistä. Rankat vuodenajat, hyytävä kylmyys, tuuli ja tuisku, sekä polttavaa kuumuutta kesällä hohkaava armoton aurinko... pieksevät armotta rapistuvaa, joskus niin mahtavana seissyttä linnaketta.
Lopulta linnakkeesta on jäljella muutamia hassuja kiviä ja perustukset, jotka vähitellen peittyvät aluskasvillisuuden sekaan Vuosi toisensa perään kasvillisuus hautaa rauniot alleen yhä syvemmin. Tulee talvi, lumipeite hotkaisee vuosisatoja vanhat rauniot. Tulee kevät ja aluskasvillisuus rehottaa. Vanhat rauniot ovat unohtuneet sukupolvien taa. Se joka kerran niin urheana seisoi ja palveli tehtävässään hyvin, vaipui unohduksiin, eikä ole enää mitään. Mutta onko se koskaan ollutkaan? 

Etsin kiihkeästi merkitystä, mutta mitä on merkitys? 
Mitä tarkoittaa merkitys, mikä se on?

Nyt kun sain herätyksen lopettaa se itseni ruoskiminen siitä etten ole sitä tai en tee tätä.
MIksi minun pitäisi olla sitä ja tätä? Kuka sen on määrittänyt?

Armollisuus itselle lähtee totuudesta.

]]> 2017-08-29T20:19:00+03:00 2019-10-30T00:44:42+02:00 https://ninni89.vuodatus.net/lue/2017/08/maailma-nayttaytyy-niin-paljon-kauniimmalta-kun-tajuaa-elaman-merkityksettomyyden Ninni89 https://ninni89.vuodatus.net/