Hei, olen Ninni ja minulla on ollut syömisen kanssa hankaluuksia koko 25 vuotisen elämäni ajan.

Lapsena olin nirso ja ennakkoluuloinen. Vanhemmat ja veli kiusasivat ja piilottivat maitolasiini
asioita mistä en pitänyt ja nauroivat kun juoksin oksennus sormien välistä tiristen vessaan.
Kun jostakin ei tykätty, niin siitä huolimatta se syötiin tai itkettiin ja syötiin.
Lapsienhan ei saanut pompotella vanhempiaan, lapsien piti kunnioittaa vanhempien tahtoa ja syödä
kaikki mitä lautasella oli.
Kun lapsena otin ruokaa, minut haukuttiin siitä että otin aina liian vähän, ja kun ruokaa ei jaksettu syödä, lautasen ääressä istuttiin tasan niin pitkään että ruoka oli syöty, välittämättä siitä että se oli ollut jo ajat sitten jääkylmää.
Lopuksi jo kysyin "saanko jättää tämän syömättä jos otan selkäsaunan?" ja pyyntööni suostuttiin.

Syöminen oli lapsena aina piilottelua ja tuntui että minua vahdittiin koko ajan. Ruokailu perheen kanssa oli ahdistavaa, ei suinkaan kivaa. Yökkääminen piti piilottaa ja nielaista jänteet ja läskit lihasta silmistä vedet valuen maitolasillisen kanssa, josko se kimpale viidennellä nielaisulla menisi alas.
Joskus oksensi suoraan lautaselleni.

Yläasteella olo muuttui hirveämmäksi ja aloin ahmimaan. Söin ihan jumalattomia määriä ruokaa.
Lihoin 20kg ja silloin isä oli tyytyväinen... Salaa syötiin herkkuja edelleen ettei tulisi moitteita siitä että ruoka-aikana ei ruoka maistu ja sitten vaan syödään karkkia.
Ihan sama miten söin tai tein, tein aina vanhempieni mielestä väärin.
Terkkari yritti vihjata hienosti että minulla on liikaa painoa ja otin senkin vain vittuiluna ja moitteena.
En tajunnut tilannettani vielä ammattikoulussakaan.

Kunnes kuin taikaiskusta aloin vahtia syömisiäni. En tuntenut missään vaiheessa olevani mitenkään erityisen lihava paikka puntarissa oliki pahimmillaan melkein 80kg.
Ammattikoulussa oloni paheni pahenemistaan, aloin ryyppäämään ja viiltelemään.
Viikolla paastottiin ja perjantaina ei juotu kuin vettä että olisi saatu mahdollisimman hyvät kännit, tietenkin halavlla.
Join itseni aina ihan hävyttömään huonoon kuntoon eikä illoista ole minkäänlaisia muistikuvia.

Joko kieltäydyin ruoasta kokonaan, juoden ketjussa monta pannua kahvia päivässä. Kahvi siirtää nälkää, sen voimin oli helppo mennä eteenpäin. Joskus söin omenan tai ruisleivän viipaleen.

Toinen ääripää oli sitten se että söin ihan jumalattomia määriä ja juoksin oksentamaan.
Kukaan ei muka huomannut ammattikoulussakaan mitään, kukaan ei huomannut kotona, edes silloinen
poikakaverini ei tiennyt sitä.
Eikä tiedä kyllä nykyinen avopuolisonikaan.

Laihduin ammattikoulun aikana takaisin lähtöpainooni, kaikki tuon 20kg.
Sitten vasta tajusin, kun katselin vanhoja vaatteitani, miten lihava todellakin olin.
Nyt keikun normaalipainon ylärajoilla mutta tunnen itseni edelleenki yhtä inhottavaksi ja lihavaksi.
Piilottelen itseni edelleen liian suuriin vaatteisiin, pidän suuria huiveja kaulassa, että
ne kiinnittäisi huomion paitani alla lymyävästä läskimahasta.
Aloitan laihduttamisen yhä uudelleen ja uudelleen, mutta epäonnistun siinä aina.
Paino junnaa samassa ja se ahdistaa todella.

Yritän olla ajattelematta tilannetta sen syvemmin kun syön.
Olen lapsesta saakka kiinnittänyt huomioni pois lukemalla tai tv:tä katselemalla, ettei minun tarvitsisi keskittyä itseensä ruokaan.
Terapeutti antoi minulle kotitehtävän "yritä ajatella aina jotaki positiivista syömästäsi ruoasta".
Miten se onnistuu kun syöminen tuottaa vain pahoja muistoja ja hirvittävän lihomisen pelon?

Nykyäänkin seilaan ääripäästä toiseen, joko en syö päivisin mitään ja yritän olla aamuisin/päivisin
syömättä mahdollisimman vähän, että olisi sitten illalla varaa syödä jos iskee ahmimiskohtaus.
Yleensä kyllä iltaisin en syö juurikaan.
Pelaan varman päälle ja ajattelen että jos söin päivällä perunan ja ruskeaa kastiketta, niin en kyllä enää uskalla syödä muuta.
Toisinaan taas tilaan grilliltä hirmuisen kebabin, sullon sen väkisin itseeni vaikka ensimmäisen 1/3 osan jälkeen tuntuu etten jaksa enää, kaikki pitää kuitenkin syödä ennätysajassa, koska isän ääni kummittelee päässäni.
Sen jälkeen ryntään yleensä oksentamaan...

Isäni kummittelee päässäni edelleen.
Kaikki ne tilanteet missä olin lapsena, kaikki ne hetket kun hän pakotti ottamaan lisää
ruokaa koska se oli hänen mielestään liian vähän. Kysynkin, miten ihmeessä pieni lapsi jaksaisi syödä aikuisten annosta ruokaa?!
Äiti ei ryhtynyt pitämään minun puoltani sillä isän sana oli laki.
Julkisilla paikoilla vihaan syödä. Jos puolisoni syö ennen minua tulee minulle hirveä paniikki, hoen hänelle "ei mene pitkään,odota odota"
Vaikka tiedän ettei meillä ole minnekkään kiire, mutta se juontaa juurensa ajoilta jolloin isä vei lapset pizzeriaan.
Kaikki oli pakko syödä hiurmuisella vauhdilla. Ruokailua vauhditettiin huokailulla ja kelloon vilkuilulla.
Lapsena tiedettiin että kyydistä jäätiin jos hidasteltiin ja siinä sitte taas kerran itkua väännettiin ja syötiin.
Nykyään syön aina kaiken ennätysajassa, etten vain olisi se viimeinen syöjä mitä odotellaan.

Olen niin turhautunut tähän tilanteeseen, miten aikuinen 25-vuotias nainen ei voi osata syödä oikein?!
Sain kyllä ravitsemusterapeutilta ohjeet 1200kcal ruokavalioon.
Olen yrittänyt noudattaa sitä, ja aina epäonnistunut.
Hän sanoi että voi mennä 2-5 vuotta että asiat saa raiteilleen ja kertoi miten moni anorektikko
on toipunut kokonaan ja miten moni on jäänyt häilymään johonkin terveen ja sairaan välille. Kertoi myös
että anoreksia myös vie osan hautaan. Varsinaista anoreksiaan tai bulimiaan ei ole diagnoosia, kyseessä taitaa olla jokin sekamuotoinen syömishäiriö.

Tiesin tuon etukäteen koska olen ruokapuolen koulutuksen saanut, tiedän ravinteista ja ravitsemuksesta ja onhan syömishäiriöt tulleet tutuksi jo tässä vuosien mittaan.

Terapeuteilla käynti on avannut silmäni monessa suhteessa.
Kuulun valitettavasti niihin ihmisiin ketkä haluaa kaikki ja heti.
Nyt olen pikkuhiljaa alkanut etenemään ihan pienillä askelilla.
Hitaasti ja varmasti.
Olen alkanut asettamaan itselleni realistisempia tavoitteita.
Miten saisin hienot ideani vaan siirtymään käytöntöön ja miten pystyisin unohtamaan
pinttyneet ajattelumallini?

Nyt olen kuitenkin tulossa siihen tulokseen että en anna isäni enää vainota minua.
Hiljennän hänet päästäni joka kerta kun hän sinne tulee huutelemaan ehdottomia käskyjään.
Olen aikuinen ihminen eikä isälläni ole enää syömiseeni tai muuhunkaan tekemiseeni mitään valtaa.
Onneksi perheeni asuu satojen kilometrien päässä, heitä en siis tapaa kovin usein.
Ei tarvise jännittää niitä tilanteita kun joudun heidän kanssa samaan ruokapöytään.

ja se ihmetyttää myös, miten täysin ventovieraat ihmisetkin tuomitsevat tapani syödä?
Kuten eräässä ruokalassa, otin salaattia ja muutaman lohkoperunanpalasen.
Keittäjä joka jakoi hillittömän kokoisia pihvejä arvosteli isoon ääneen "ihan turhaan edes sotkit lautasesi noin pienellä määräällä ruokaa! ei tuota olisi edes kannattanut ottaa!"
Suutuin, mutta kilttinä ihmsienä en sanonut vastaan...
En siis pääse arvostelua karkuun vaikka vanhempani eivät asu edes samalla paikkakunnalla!

Olen myös päättänyt sen että saan jättää ruokaa lautaselle jos tuntuu siltä etten jaksa.
Vaikka isäni löi ja huusi että kaikki otetaan mitä syödään, mutta en enää ole se 9-vuotias pikkutyttö
joka "hakattiin" syömään.
Saan jättää ruokaa varsinkin siinä tilanteessa kun isäni ääni kehottaa ottamaan vielä kauhallisen.
Huomasin tuon ilmiön pelokseni toissapäivänä.
Otin lautaselleni kerrankin lämmintä ruokaa, lautasella ei ollut suurta annosta, mutta minulle ihan riittävä.
Otin kuitenkin vielä lisää ja mieli alkoi heti taistelemaan sitä vastaan, Otin isomman annoksen kuitenkin ja voin huonosti loppuillan.

Laitoin senkin merkille että voin paljon paremmin jos syön vähän ja usein.
Mutta lihomisen pelko kummittelee tässäkin taustalla. Järki ja vanhat pinttyneet tavat sotivat keskenään.
Tiedän kyllä miten pitäisi menetellä että voisi hyvin, mutta pelot ja tottumukset ohjaavat minua ihan väärään suuntaan, koko ajan kauemmaksi sitä mitä yritän tavoitella.

Ehkä kirjoitukseni pyörii nyt paikoillaan.. lopettelen tältä erää siis tähän ja onnittelen jokaista joka
on jaksanut lukea tähän saakka.

Siinä nyt vähän pohjustusta syömiseni hankalauudesta.
Halu toipumiseen on kova ja toivottavasti joskus suhtautumiseni syömiseen olisi terveellä pohjalla.
Osaisin syödä oikein..

Avopuolisoni on onneksi ihanasti tukemassa minua, olen sanonut hänelle missä kaipaisin hänen apuaan ja hän ei ole ainakaan kieltäytynyt. Hän on onneksi rauhallinen ihminen eikä pienestä hätkähdä.
Aina olen puhunut hänelle syömisestäni ja kertonut vitsien varjolla "lapsuuden traumoistani".
Voi miten todellisia ne onkaan, eikä aihe naurata minua yhtään.
Olen ajatellut antaa hänelle kuitenkin pehmoisen laskun ja aikaa suhtautua asiaan.
Uskaltauduin jopa kertomaan hänelle ravintoterapeutilla käynnistä.
Se ei aiheuttanut hänessä minkäänlaista reaktiota, vaikka tiedän että hän sisimmässään
saattaa olla hyvinkin huolissaan. Mutta niin pitkään kun hän jaksaa edes näytellä ulospäin vahvaa, jaksan
minäkin.

Kohti parempaa huomista siis.

Ninni