Olen totaalisen uupunut, epäonnistuminen seuraa toistaan.
Yritän ja yritän, yritän vielä kerran selviytyä elämässäni eteenpäin, mutta kaikki on yhtä kaaosta.
Syömishäiriöni on pienin murhe tässä vaiheessa, vaikka aina luulin että se on suurin, enää en jaksa välittää.

Sain tänään töitä, siellä oli väärinkäsityksiä, ahdistaa.. se ei siis johtunut minusta mutta minä siitä syyt niskoilleni
kuitenkin saan, huomenna pitäisi kanssa mennä töihin. Olen kuitenkin jo täyttänyt viikkotunnit, en halua töihin.
En muutaman kympin takia mikä ei kuitenkaan auta laskujen maksamisessa yhtään mitään.
Minun pitäisi olla jo nukkumassa, kello soi 9.
Ei nukuta, nousin katsomaan tv:tä, sieltä ei tule mitään.
Kaikki vain ärsyttävät, huomenna lähetän heti aamusta viestin, keksin jo hyvän tekosyyn miksi en pääse paikalle ja tarvitsen tuuraajan. En jaksa..
Avopuoliso kerrankin itse ehdotti että tehdään jotakin kivaa, minä haluan käyttää sen mahdollisuuden.

Olen turtunut. Mikään ei tunnu enää missään, kuljen taas kuin valmiiksi ohjelmoitu robotti.
Oikeasti en jaksaisi, en vaan millään enää jaksaisi, liikuin kuitenkin tahdottomana eteenpäin, toivoen että vihdoinkin tapahtuisi ihme ja selviytyisin..

Mä oon heittämässä hanskat tiskiin lopullisesti, en vaan jaksa enää yrittää.. mieli tekisi luovuttaa, en enää jaksa edes pelätä miten pahasti nykyinen pomoni suuttuisi/menisi pois tolaltaan jos lähtisin.

Minulla olisi pitkään odotettu hoitajan aika tiistaina.. en pääse sinne sillä pomo elää omaa elämäänsä äitinsä sairastumisen jälkeen. Minun pitäisi jaksaa, tukea, ymmärtää ja joustaa..
MIksi pomoni ei jousta sinä yhtenä menona joka minulla on`?!
Minullakin on huoleni ja tarpeeni, mutta nyt tuntuu että hän ei ymmärrä niitä.
Yritän olla hyvä ja ymmärtäväinen, joustava ja minulle käy aina kaikki.
Mutta silloin kerran kun tarvitsisin jousta ja ymmärrystä itse, en sitä saa..
MIKSI?!

Miksi minun pitää muka olla kiltti ja sopeutuvainen kun en saa koskaan mitään itselleni?
Uhraudun kerta toisensa jälkeen, vaikka itsestä ei hyvältä tuntuisi ja menetän aina kaiken.

Alan olemaan oikeasti erittäin katkeroitunut ihan kaikesta.
Niistä jotka käyvän koulua unelma ammattiinsa, valmistuvat, pääsevät sen jälkeen töihin, pystyvät hankkimaan oman kodin ja farmariauton.
Niille keiden elämässä kaikki onnistuu aina ja vastoinkäymisiä on harvoin.
Niille ketkä onnistuvat siinä mitä ryhtyvät tekemään ja pääsevät elämässään eteenpäin kohti haavettaan.

MIksi minulle ei voi käydä niin?
Miten kauan mun on pakko jaksaa yrittää?
Miten kauan mun pää enää kestää tälläistä paskaa ennenkuin lopullisesti kilahdan?
Oikeasti, mua alkaa jo pelottamaan mitä sitten tapahtuu kun voimat vain kertakaikkisesti loppuvat.

Minulle on tullut taas itsetuhoisia ajatuksia.
Haluan viiltää, mietin vielä sopivaa paikkaa, ehkä se on taas tuo nilkka, en jaksa enää edes välittää
mitä avopuoliso siitä ajattelisi, nyt vain on pakko päästä tästä tunteesta irti!
Mietin tänään että helpointa olisi kuolla vain pois. Kadota hiljaa jälkiä jättämättä.. kuka minua jäisi kaipaamaan?
Elämässään täysin epäonnistunutta luuseria mitä ei pysty enää edes ihmeet pelastamaan?

Miksi minun pitäisi jaksaa hymyillä ja esittää reipasta?
Miksi elämä on jumalauta näin helvetin vaikeaa?
Miksi en voisi onnistua edes yhden kerran?
Miksi on pakko jaksa?
Miksi ihminen ei saa voida huonosti, ilman että työkkärin tai muuten vaan byrokratian rattaat
pyörii armotta sinut vielä syvemmälle suohon, kuin mitä tähän saakka olit.

Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä, kaikkeni olen yrittänyt aina ja vielä pikkuisen ylikin, miksi
mulle ei suoda palaa helpotusta?
Miksi en vain yksinkertaisesti onnistu missään?!

Yritän ammentaa arkeeni, tähän synkkään maailmaani iloja pienistä asioista.
Koirani saa minut nauramaan, en tiedä miksi edes enää nauran, ainut aito asia mitä minusta tulee
enää ulos on itku.
Nauran kai velvollisuudesta, siksi että näissä tilanteissa on aina pitänyt nauraa....
Niin kuuluu vain tehdä.

Miksi uskaltaisin enää olla onnellinen kun epäonnistun kerta toisensa jälkeen ja asiat menevät vain koko ajan huonommin?
Käyräni ovat olleet laskusuunnassa aina, enkä enää jaksa uskoa siihen kuluneeseen fraasiin "kyllä se siitä"
Milloin se siitä?
Koska?

Toivottavasti saisin hoitajalle ajan pian, minua alkaa huolestuttamaan oma tilanteeni, ne itsetuhoiset ja kylmät ajatukset jotka jo luulin kauan sitten haudanneeni.
Haluan satuttaa itseäni, juosta päin seinää tai leikata saksilla polvesta palan, niinkuin joskus tein.
Viiltää ja leikata paloja ihosta, ottaa kameralla kuvia siitä kuinka veri virtaa pitkin kalpeaa ihoa.
Haluan eroon kaisesta tästä tuskasta ja ahdistuksesta mitä vuodet ovat minuun syövyttäneet, haluan kertakaikkisesti pois täältä.