Nyt pukkaa kriisiä, erehdyin katsomaan paikallisten personal trainereiden sivuja..
Tunnen itseni vieläkin etovammaksi ja rumemmaksi, häpeän itseäni todella!
Avopuoliso kysyi että lähdetäänkö yhdessä suihkuun, totesin jotakin tähän suuntaan "en halua, mä oon ruma ja mä inhoan itteäni". Avokki kohautti harteitaan ja jatkoi suihkua yksin.
se on kysyny multa joskus että mikä ihmeen alemmuuskompleksi mulla on.. sepä juuri!
Katson itseäni peilistä, vihaan itseäni, tekisi mieli itkeä, sairaus on alkanut runtelemaan naamaakin..
Eikä siinä mitään, kukaan asiasta tietämätön tuskin vielä edes huomaa, mutta minä huomaan.

Tänään kun tulin töistä, ajoin autolla ja katsoin kun kolme pissistä käveli jalkakäytävällä ja nauroi.
Tuijotin yhden heistä kasvoja, olivat oikeasti tosi kauniit.
ja samalla aloin vihaamaan ja inhoamaan itseäni. Aina kun mietin sitä miltä naamasta näytän tunnen itseni niin totaalisen ulkopuoliskesi. Olo on epätodellinen, miten ihminen voi näyttää tälle?!?! Haluaisin repiä ja leikata naamani irti, silpoa sen pienen pieniksi paloiksi ja polttaa jäänteet, ei kukaan ihminen voi oikeasti näyttää tältä.
Tunnen itseni ihan ufoksi. Mä en kästiä mietn ihminen voi olla näin sekaisin, avopuoliso sanoo että olen kaunis, mutta mun pieni pää suodattaa tuollaisen lauseen ja heti tulee epäluuloiset mietteet "niin se vaan sanoo, se ei oikeasti tarkoita sitä".
Joskus olen miettinyt miten avopuolisoni edes ilkeää koskea muhun, miten se ilkeää koskemaan mun ihoon.. mä oon aina vihannut itsessäni ihan kaikkea.
En pidä kosketuksesta, en varsinkaan paljaalle iholle ja päästäni voisin luopua samantien.
Miten joku voi välittää ja miten joku voi olla tälläisen sekundaihmisen kanssa?
Minussa ei ole mitään kaunista,
Kuvittelen tietenkin että avopuolisoni käy pettämässä minua vähintäänkin exänsä kanssa, tai ihan kenen tahansa kauniimman, eikä siihen paljoa vaadita.
Selailin netistä rokkivaatteita, siellä malleina, kauniin hoikat naiset, kauniit kasvot ja jälleen minä tunnen itseni ihan ufoksi. Sitä tunnetta on sanoilla vaikea edes kuvailla.. en tunne itseäni edes ihmiseksi kun katson niitä kuvia.
En osta itselleni kauniita vaatteita koska en koe olevani niiden arvoinen. Minulla ei ole kaunis koti sillä
en ansaitse sitä, lisäksi ei se sovi näin ruman sian imagoon..
Kaikki pitää olla paskaa ja rumaa...

En pidä kodistani, en mistään..
Odotan sitä päivää kun avopuoliso sanoo että "mulla olis vähä kerrottavaa... tein syrjähypyn".. (koska olet niin vitun ruma ja läski ja sua naidessa tuntuu ku työntäisi mulkun hyytelöön ja nussisi sitä, samalla tavalla hyllyy).
ja nää mun kasvot.. mä en ymmärrä niitä, mä oon aina tuntenut itseni ihan ulkopuoliseksi, en lainkaan ihmiseksi. Mä oon vaan joku jota väitetään ihmiseksi ja olento jonka pitäisi käyttäytyä kun ihminen.. Kaikki muut näyttää tavallisilta tai super kauniilta.. mutta minä..
Mä en vaan pysty ymmärtämään mun kasvoja, ei kukaan ole koskaan rumaksi haukkunut, ikinä ei ole kiusattu ulkonäön puolesta, ei silmälaseista tms... mutta jotenki tämä itseni käsittäminen on ylitsepääsemättömän hankalaa..

Tätä epäuskoa ja kaikkia tunteiden sekamelskaa, mun nuppi hajoaa ihan kohta. Kaikki nämä ajatukset, mitkä luulin haudanneeni ja unohtaneeni jo vuosia sitten, eivät ne minnekkään olleet hävinneet. Ne vaan odotti hyvää saumaa päästä ulos taas kerran piinaamaan minua ja tekemään elämästäni entistä vaikeampaa helvettiä.

Kohta en taaskaan uskalla lähteä edes kauppaan, pelkään että kaikki nauravat mulle ja karttavat mua kuin ruttoa.
Näen silmissäni miten ihmiset seisoo kaupassa käytävän reunoilla ja kikki tuijottaa mua jättiläisinä, inhoten, ihmetellen, katsellen "HYI VITTU, MIKÄ TUO ON?!"

En ole pitkään aikaa suihkussa käydessä edes pystynyt katsomaan itseäni.. inhoan vartaloani niin paljon.