Eilen kun lääkäri sanoi että "sinä olet masentunut" pillahdin omalla tavallani itkuun. ELi silmät kostuivat ja olin vaitonainen.
Eilen kun olin vielä koiran kanssa iltapissillä mietin miten vapauttavaa tuollainen on!
Se että joku viimeinkin nimeää sen kaiken paskan jonka kanssa sinä olet kamppaillut niin monta vuotta.
Tunnen itseni hieman normaalimmaksi taas.. ihan vähän vain.
Helpotus,. tekisi mieli itkeä. Minä en itke, en vain osaa..
Mielessä ei ole mitään asiaa mikä painaisi mieltä niin että itkisin.
Mummoni kuolema ei tunnu enää miltään.

haluaisin sanoa että ehkä tämä tästä, mutta liikaa asioita on keken ja levällään että edes uskaltaisin ajatella paremmasta tulevaisuudesta.
Minä lopetin tulevaisuuden suunnittelun ja elän todellakin hetki ja päivä kerrallansa.
En haaveile mistään edes viikon päähän. Tiedän että avopuoliso tullee viikonlopuksi kotiin, mutta sen näkee sitten mitä tapahtuu, tehdäänkö jotaki yms. mieluiten olisin kuitenkin kotona.
JOs hän ei soita niin en soita minäkään.. kerron sitte kasvokkain että näin on asiat.
Parin kuukauden saikku ja lääkkeitä.,

waretin musaa koneelle.. on kivaa että musa soi.. vaikka se estää mun tv:n katsomisen.
suurin osa on kuitenkin ulkolaisia ohjelmia teksteineen, ei kai sillä niin väliä vaikka mutella olisikin.

 

en edes enää muista miksi tähän tulin taas länkyttämään jotakin.. ajatukset harhailee päässä minne sattuu kaikki unohtuu.
Ehkä selviydyn autolla keskustaan.. en jaksa kävellä, vatsaan koskee...