Onko normaalia että ihminen ottaa kaiken toisen ihmisen kommentin vittuiluna?
mä oon hirmu rauhallinen ihminen yleensä, mutta joskus vaan tuntuu että kaikki aukoo päätään ihan urakalla.
Tulen heti puolustuskannalle ja pidän raivoisasti kiinni oikeuksistani.
En pelkää sanoa mielipidettäni ja kysyä "vittuiletko sä?!"
Olen kai äärimmäisen mulkku ja paha ihminen, ihan kuin isä ja avopuoliso vihoissaan sanoo.

Onko se miehille niin äärimmäisen vaikea ymmärtää että nainen ei vain aina taivu siihen mitä mies sanoo.
Nyt eletään 2000 luvulla eikä nainen todellakaan ole enää nyrkin ja hellan välissä.
Ei todellakaan! En ainakaan minä.
Olen toki nöyrä ja hilajinen, mutta kyllä se munki kuppini joskus menee nurin..

Ennen pelkäsin koko ajanmitä muut minusta ajattelee, nyt en enää.
Eilen yritin auttaa kanssakulkijaani, mitä sain palkaksi, haukut ja kaiken paskan niskaani
koska kyseisellä tyypillä sattui olemaan vaan paha mieli ja huono päivä..
Kiitämättömyys on maailman palkka..!
Miksi minä olen koko ajan muille kiltti ja ystävällinen kun en nähtävästi auttaessanikaan saa mitään
muuta kuin paskaa niskaan. Jos tulee kolari, jatkan matkaa "shokissa" enkä osaa tehdä mitään koska pelkään
ja järkytyin tapaturmasta niin.. OIkeasti mä en osaa edes antaa ensiapua ja kyllä sitä aina sen verran on näytetelijän lahjoja ettei syytettä heitteille jätöstä tule.
Vittu miksi mua pitäisi kiinnostaa?
Ketään ei ole koskaan kiinnostanu, kukaan ei ikinä ymmärrä ahdinkoani.
Vituttaa kun kaikki pitää viiltämistäkin vain pelkkänä teiniangstina.
En mä nyt jumalauta ole niin tyhmä ja huomniohuoraaja että tekisin niin huvikseni.
Kukaan ei oikeasti ymmärrä. Eräskin sanoi että vaikka lapsuus olisi ollut paska, niin ei saa välittää..
Silloin saa olla paha mieli jos on käytetty esim hyväksi. Mutta muussa tapauksessa pitää vaan ylpeästi nostaa
nokkansa pystyyn ja jatkaa elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
En minä sellaiseen pysty.
Samaan hengenvetoon mulle kerrotaan miten herkkä olen, samalla mut haukutaan esittämisestä kun pillahdan itkuun..

Mä alan oikeasti uskomaan että oon ansainnut kaiken tämän paskan.
Alan uskomaan että itse itselleni aiheutan sen että mua ei ymmärretä, en saa töitä enkä
saa edes mahdollisuutta opiskella...
Itse aiheutan itselleni myös vaihtelevat mielialat, hallitsemattoman syömisen, humalahakuisen juomisen, viiltelyn, paskan olon 24/7..
Ihan itse itselleni nähtävästi kaivan jatkuvasti syvempää kuoppaa.
Mistä muusta se voisi johtua.
Isä tiesi jo lapsena että olen paska, paska ja paska..
Avokki sanoo että kaikki on minun syytäni.. kaikki. Minä aiheutan riidan kysymällä vaikkapa "eikö sua yhtään kiinnosta mitä mä sulle puhun?" rauhallisesti korottamatta ääntäni.
Avopuolison mukaan loukkasin häntä äärimmäisen paljon.. minä haastoin riitaa kysymyksellä ja haluan aina tapella.
Hän ei pyydä anteeksi eikä myönnä olevansa väärässä.
Mitä väärää tein?!
MITÄ?!
Mutta minä haastan riitaa kun julkean loukata häntä. Hyi! miten kehtaan!

Olen joskus miettinyt että pakkan tavarani, etsin kämpän ja lähden vittuun..
Siinäpä sitte ihmettelee tyhjää kämppää kun tulee kotiin.
Eipä ole tyypistä mitään kuulunut.. kohta viikkoon. Häntä ei nähtävästi kiinnosta yhtään mitä mulle kuuluu..
Onkohan sillä käyny mieles jos mulle olis vaikka sattunut jotaki.. laittaisi vaikka yhden viestin.
Ehei.. onneksi täälläpäin on hyvännäköisiä miehiä..
Mä oon nykyään niin tunnekuollut että voisin ihan hyvin vaikka samantien pistää suhteeni poikki..
ihan vitun sama....
Mutta sama paska jatkuu kuitenkin kolmannessakin suhteessa, neljännessä...
Voinko koskaan saada normaalia miestä itselleni`??