Luin teidän jättämiä kommentteja, vähän ennen sitä mie olin varma että menen syömään vielä
paketillisen nuudeleita, mutta aloin inhota itseäni ja äskeyttäni niin paljon että päätin keittää vaan kupillisen teetä.
Inhoan itseäni taas niin kovaa että tunne on ihan käsittämätön.
Tulevaisuutta en jaksa enää edes vatvoa sillä joudun siitä vain paniikkiin. Muilla lukee facebookissa "opintotukiasiat on kunnossa.. jne.." hehkutusta, ja mie odotan edelleen vastausta. Tunne on sietämätön, epätietoisuus on sietämätöntä.
No sit mie hankin lissee sairaslomaa, ihan helposti sen teenkin, kunahn eivät vaan sano että mene laitokseen.
Joskus välä'yttivät senkin, mutta eihä ihmistä voi niin vaan laittaa lukkojen taa?
En oo edes suunnitellut itsemurhaa tms. Mie en siihen suostu, mulla on eläimet täällä huolehdittavana!

Yksi asia mikä mua vituttaa ihan hulluna on se että aina kun puhun koirastani hoitajalle tai lääkäreille ja itken,
niin aihe vaihtuu ja sitä vähätellään.
Kukaan ei usko että kärsin edelleen, ihan kuin koiran kuolema olisi tapahtunut eilen, vaikka siitä on pian 2 vuotta.
Kukaan ei ymmärrä miten kovasti menetys minuun koskee edelleen, ja se oli vaan huipennus kaikelle, siitä tämä
alamäki on syventynyt entisestään.
Luin epikriisiä, siitä tuli ilmi että mulla epäiltiin masennusta jo viime syksynä, tarjottiin lääkkeitä mutta en sillo halunnu.
MIksi kukkaa ei oo sanonu mulle sillo että on alkavaa masennusta?
Tai no kyllähän mie sen ittekki tiesin, oon tienny jo kauan, mutta kuitenki, suoraa puhuminen tuntuu olevan ihmisille ihan vitun hankalaa.

Olen läski ruma plösö ja joskus näen silmissäni miten viipaloin itseäni veitsellä, leikkaan kaiken ylimääräisen pois reisistä ja lantiolta.
Joku voisi sanoa että on hyvät muodot, mutta minä vihaan itseäni ja käsittämätöntä, miten pystyin elämään itseni kanssa silloin kun olin 15kg lihavampi.
Enkai jaksanut silloinkaan välittää. ja siitä se paino sitte nousikin.

Edellen ikävöin aikaa ala-asteelta. SIlloin olin pikkuinen, niinkuin keiju, hoikka eikä missään ollut mitää ylimääräistä.
Tosin ku nyt, pienessä ajassa tapahtunut rankka lihominen jättää jälkeensä sitkeässä pysyvät rasvat lantiolla ja reisissä ja niitä vihaan yli kaiken, olen muuten hoikka mutta läski justiinki noilta alueilta ja tiukoista pillifarkuista ei voi puhuakkaan samassa lauseessa meikäläisen kanssa.

Kaikki muut on hoikkia ja kauniita, minä olen ruma hyllyvä läski jolle varmaan pikkulapsetki nauraa.
Aidan seipäätkin.
 

Miksi olo on jatkuvasti niin vaikea?
Tyhjä mutta kumminkin sietämätön?
Päässä pyörii vaan ajatus totaalisesta epäonnistumisesta.
 

tuon tiiviimmin en osaa olotilaani kuvailla.

NII!! ja siitä uudesta harrastuksesta, olen alkanut hölkkäämään koiran kanssa.
Joka ilta vähintään kilometri joka puolet siitä ylämäkeen.
Joudun kohta oikeasti laittamaan kengät jalkaan ja lähteemään 2km kierrokselle.
Olisi siistiä kyllä juosta koko lenkki koiran kanssa, hitaasti ja koiran ehdoilla mutta juosta kumminki.
Kun suustaan ei laita alas juuri mitään ja juoksee joka päivä, niin pakkohan sitä on laihtua, ei lääkkeet voi lihottaa itenkää ihan olemattomasti? vai voiko?

Juoksen kuitenkin koska se on jotenkin yhtäkkiä kamalan vaivatonta.
Ennen vihasin juoksemista, mutta nyt se tuntuu keveältä ja helpolta.
Pelkään että tämäkin karkaa käsistä ja olen kohta sairaalassa anoreksian ja pakkomielteisen liikkumisen
takia.
Tai ihan sama se mulle on.
En enää jaksa välittää oikein mistää.

Kaikkea vain pitäisi tehdä, pitäisi ja pitäisi, mutta en saa mitään aikaan.
Nukun päivässä 12h ja silti väsyttää jatkuvasti ihan vitusti.
Olo on hirveän paska.

Seuraava aika on onneksi 31.7. ja siinä otan puheeksi tuon että ajatukset piinaa mua eikä anna mun nukkua.
Aina ku on ottanut opamoxin tai imovanen, ja tulee sellainen raukea olo ku pilvessä olisi. Ajatukset vaan puuroutuu ja "loppuu". SIllo on helppo saada unenpäästä kiinni ja nukkua. Pöhnä kai kestää pitkälle aamuun, kun vaikka heräisinki aamuyöllä, voin vaivatta jatkaa nukkumistani puoleen päivään saakka.
Ahdistus ja levottomuus on ne mun isoimmat ongelmat.
Kirjoitin niistä paperille ja toivon että joku kirjoittaa mulle lisää lääkkeitä. Imovanea ei oo enää riittäväst ja ne säästän koulun alkuun. Nyt pitää alkaa vetämään sitte opamoxia, sitä on kuitenki jonkun verran, vaikka siitäki pitää säästää pari pilleriä, ainaki siksi ku pitää mennä gynekologille, pelkään sitä koko toimitusta niin hirveästi että koko ajatus itkettää, ahdistaa ja saa mut ihan suunniltaan. Se on pahin häpäisy mitä nainen voi (raiskaus pois lukien) kohdata.
TOivon että sterilisaatio tulisi sallituksi suomessaki 25 vuotiaille, niin menisin kiljuen hakemaan sen, enkä enää ikinä menisi gynelle, kuollaan täältä sitte pois, vaikka siihen syöpään, ei mulle oo niin väliä.