Pari viime viikkoa on ollu sellaista vuoristorataa että jopa mietin kouluun menemistä ja sen keskeyttämistä.
Tänään tuli kuitenki realiteetit taas pintaan, en saisi mistään rahaa ja olisin vaan entistä syvemmissä ongelmissa.
No, koulua jatketaan..

Itsensä ja ajatusten kehittäminen on ollu mulla aina työn alla. Jonnekkin ajatusten virran mustiin syövereihin ne hyvät ja positiiviset ajatukset aina katoaa. "miksi olisin iloinen, tai yrittäisin edes olla kun kaikki päättyy kuitenkin aina huonosti?"
"en uskalla olla onnellinen koska kaikki menee päin helvettiä  kuitenkin"
"en uskalla täysillä rakastaa koska avopuoliso pettää tätä mitätöntä paskaa kuitenkin jossakin vaiheessa"
"olen arvoton ja epäonnistunut paska"
"teen aina kaiken väärin, ajattelen asioista ihan väärin"
"olen ruma"

Miksi edes anna näiden ajatusten pyöriä päässäni?
Arvottomuus ja epäonnistuneisuus on monen sattuman summa, mutta useimmat ajatusmallit ovat mulle iskostettu päähän vuosien myötä. "Rakas" isäni, hän on aina ja vaan ja pelkästään aina nähnyt minusta sen huonon, olen paska, en osaa pyyhkiä nimittäin pöytää hänen haluamallaan tavalla, tiskikoneessakin onnistun aina laittamaan tiskit jotenkin väärin..
Puhun tietenkin väärällä äänensävyllä, katson väärin, teen kaiken väärin.
Mutta nyt kun mietin, niin miten niin väärin?
Teen asioita jotka eivät miellytä isääni, olenko silloin väärässä?
EN!

Ihmisillä on erilaisia tapoja tehdä asioita, mitäpä väliä sillä on miten asian hoitaa kun se vain tulee tehtyä ja lopputulos on sama?
Minua on aina moitittu ja huvittuneena huomautettu miten teen eri tavalla asiat.
Soitan kitaraa hassusti, otan pianossa soinnut hassusti, neulon erikoisesti jne..
No eipä kukkaa oo ollu mulle neuvomassa miten ne tehdään kirjaopillisesti, vaan itse on pitänyt nekin opetella,
mutta mitä väliä sillä on jos kaikki ei mene normien mukaan, kunhan vaan soitto kulkee ja kaulaliinat valmistuu?!
Miksi pitää olla lokeroissa ja tehdä kaikkea aina juuri pilkulleen niin ku ON ENNENKI TEHTY!?

en tiedä mitä elämässäni olisi pitänyt tehdä että isä etenkin olisi tyytyväinen. Äiti nyt on suopunut nykyajan "hömpötyksiin". minun tatuointeihin, läväreihin ja tapaan elää ja olla.
Isälle se ei kelpaa, tiedän sen vaikka mulle ei joka kerta siitä vittuiltaisikaan, Kaikki on huonoa ja epäonnistunutta mikä ei mene juuri hänen mielensä mukaan, eikä juuri niinkun hän on oppinut tekemään.
 Olen kuitenkin meidän perheessä ainut kuka pystyy ilman huutoa työskentelemään isän töissä hänen kanssaan. Ilman huutoa, sujuvasti. Miksi tätä ei arvosteta?
Kukaan muu ei halua mennä auttamaan jos apua pyydetään ku se on vaan isän huutoa ja valitusta kun kaikki ei tapahdu sekunnin murto-osassa.

Olen myös elämäni ollut jännittyneenä kuin viulunkieli, valmiina toimimaan ja reagoimaan, niin hyvässä ku pahassakin.
Kun ollaan lähdössä jonnekkin, kaupaan, kyläilemään jne, lapsena se oli ihan mahdotonta ja jos kaikki ei mennyt isän pään mukaan, silloin oltiin hankaluuksissa.
Tuli huutoa, huokailuja jne.
Näihin päiviin saakka mie oon ollu valmiina ennenku avopuoliso on saanu lausettaan loppuun kauppaan lähtemisestä.
Täkäläiseen kulttuuriin ei nähtävästi kuitenkaan kuulu hoppuilu vaan asioita tehdään enemmän ja vähemmän kiireettmästi.
Nyt vasta parin vuoden jälkeen olen oppinut pikkuisen hölläämään.
En enä suutu ja kihise kiukusta kun ei ollakkaan samalla sekunnilla lähdössä, vaan olen tajunnut se että mitä helvettiä tässä nyt hoppuilemaan, vapaapäivänä tai töiden jälkeen? Ihan turhaahan sellainen on.
Meillä ei ole mitään harrastuksia minkä vuoksi pitäisi kellottaa aikataulu, ei luojan kiitos ole myöskään lapsia, vaan saadaan kohtalaisen vapaasti mennä ja tulla kun halutaan.
Miksi helvetissä elämän pitäisikään olla jatkuvaa pingottamista, suorittamista ja lähtökuopissa olemista?
Se että ottaa asioita rennommin, siinä ei oo mittää väärää, kuha asiat tulee kuitenki tehtyä.

Sairaanhoitajan/psykologin yhteiskäynnillä tajusin olevani suorittaja.
Haen teoillani toisten hyväksyntää, saamatta sitä kuitenkaan koskaan.
Isä (YLLÄRI) pahkesuu sitä kun ihmiset vaan makaa työttömänä kotona ja siksi olen yrittänyt mennä työpaikasta työpaikkaan että olisi edes jotaki, voisi sanoa että käyn töissä enkä olisi pelkkä mitätön lusmu ja luopio.
No se johti sitten siihen että kärsin erilaisissa paskahommissa, puhelinmyyjänä, siivoojana tms.
Töistä joista en pitänyt ja vihasin töihinmenoa joka päivä, itkin ja mietin töissä miksi en aikoinani mennyt kouluun.. miksi en tehnyt sitä ja miksi en tehnyt tätä. Vihasin itseäni ja mietin, tässäkö koko elämäni on.
Psykologi sanoi että "aina ei ole pakko jaksaa"
Ei olekkaan, kun voimat loppuu, ne vaan loppuu.. Ei niillä viimeisillä voimillaan kannata vaan väkisin tehdä, tai käy niinku mulle, en tiedä koska seuraavaksi pystyn edes tekemään töitä ja kauanko toipumiseeni menee.
Kotona tulen kuitenkin hulluksi ja ajattelin että koulu, ammattikoulu siis, olisi sopivan kevyttä hommaa.
Sinnehän mennään oppimaan, ei suorittamaan.
Pelkään kyllä jaksamiseni puolesta sielläkin, mutta otan päivä kerrallaan, ainahan saa saikkua ja aina pystyy suorittamaan kursseja myöhemmin.
Yritän olla ottamatta paineita.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu nyt kuitenki olematon itsetuntoni ja ajatus siitä mitä ihmiset ajattelevat minusta.
Olen miellyttäjä ja suorittaja. Haluaisin aina olla mieliksi vaikka tosiasia on ettei niin vaan voi aina mennä.
Kaikkea ei voi miellyttää sitte mitenkää, kaikkien kanssa ei vaan tule toimeen.
En minäkään kaikista ihmisistä tykkää, vaan pidän mielellään hajuraon ja vältän kontakteja heidän kanssaan.
Ryhmässä tietenkin pyrin toimimaan mahdollisimman normaalisti, juttelen jne.
Mutta sitte tullaan siihen miellyttämiseen jälleen, miksi en voisi vain olla oma itseni, sanoa mielipiteeni ja uskaltaa vielä seisoakkin niiden takana, miksi se on niin hankalaa?
Siksikö koska isäni (jälleen kerran) mitätöi minut aina ja joka kerta. En koskaan MUKA ollut oikeassa.
Aikuisiahan tässä kaikki ollaan! Minä en ainakaan ole mennyt rikki siitä että mulle on sanottu mielipide mikä poikkeaa omastani. Joskus varsinkin toisten puolesta loukkaantujat ja kitisijät ärsyttää ihan vitusti, mutta se on oma lukunsa kun tullaan tarkoituksella haastamaan riitaa ja vinkumaan asiasta mikä ei vinkujalle kuulu millää tavalla vaan loukkaannutaan jonkun muun puolesta, ei yhteisen tutun, mutta jonku jota asia saattaisi kaukaisesti koskettaa.. MITÄ VITTUA?!
mä en ymmärrä.

Sitten myös haluaisin kehittää itseilmaisuani. Kaikki käsittävät minut aina jollakin tavalla väärin (vai onko heillä sittenki itsellä joku ongelma?) En osaa puhua varsinkaan vieraille ihmisille mitään ja sitten tuleekin hallitsematon avautuminen kissasta, koirasta, tiskeistä jne.. asioista mitä ei varmaan kiinnosta kettään.
Sitte mentiinki toiseen ääripäähän, natseihin ja hitleriin / mengeleniin.. :D
Kysyin kohteliaasti ammattia, mutta mitä helvettiä mä juttelen mistää LVI asentajasta, varsinki ku kyseessä on mies eikä niin kovin eläinrakas, niin mitä vittua sille pittää puhua. En haluaisi antaa koppavaa kuvaa ittsestäni ja olla vaan hiljaa.
ehkä joskus olisi parempi niin.

TUnnen tulevani monessa tapaa vähä jälkijunassa varsinkin näissä sosiaalisissa kanssakäymisissä.
Asiat mitkä opitaan jo teininä ovat multa kertakaikkiaan hukassa. No, teininähän mä sulkeuduin kotiin, satutin itseäni ja kuuntelin musiikkia/soitin sitä. Ei mulla ollu yhtäkää kaveria, enkä sellaisia edes halunnu.
Mikä sai oloni niin turvattomaksi silloin kun siirryttiin yläasteelle?
Miksi puolustusmekanismini meni totaalisesti päälle?
 

Olen aina lapsena ihaillut niitä elokuvien "koviksia" nahkatakeissa ja mustissa huulipunissa sekä tukassa.
Jokaisessa elokuvassa missä näitä oli, nämä kovistyypit kiehtoivat minua, se niiden kovuus, ja salaperäisyys.
Halusin itsekkin sellaiseksi ja ennenku tajusinkaan olin juuri sellainen.
Kuvittelen välillä vieläkin ettei hevarit ja gootit voi olla mittää muuta ku suuremmanluokan ihmisvihaajia ja olisi nössöä olla ryyppäämättä ihan vitusti ja syödä kasvisruokaa... en ymmärrä mistä tälläinen ajatusmaailma on tullut että paskat elämäntavat ovat jotenkin siistejä..
Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, niin se vaan on.
Olen kuitenkin vuosien saatossa tajunnut että roskaruoan syöminen, ryyppääminen jne, ei tee kenestäkää ihailtua ja kunnioitettua, näytit sitte mille tahansa.
Teot ja sanat tekevät sinusta ihaillun ja kunnioitetun.
En halua mittää kiljuvaa laumaa perääni, haluan vain itselleni sen varmuuden etten ole yhtään väärässä, tai mitenkään erilainen ihminen, vaikka olenkin gootti/hevarityylinen, ei ole väärin syödä esim kasvisruokaa, kuntoilla ja olla ryyppäämättä jos sille tuntuu.
Ei ole väärin rakastaa eläimiä ja virkata isoäidin neliöitä.

Erään työpaikan esimies katsoi minua ihan monttu auki kun sanoin että olen tilannut joskus kodin kuvalehteä..
SINÄ?! ja kun hän kuuli että myös virkkaan ja huovutan tuli hänen suustaan seuraavat sanat. "minulla oli sinusta ihan eri käsitys" En tänäpäivänäkään tiedä millainen se käsitys oli, mutta olisi ollut mukava tietää, millaisena eläintenrääkkääjänä minua on pidetty.
No, tyyppi kenellä on neonväriset rastat, PVC hame, kengät ja korsetti, vahva meikki ja aina kuulemma  ihan helvetin vihainen ilme (niin moni sanoo). Tuskin kellää perus pirkolla tulisi mieleen että minäkin olen vain tavallinen ihminen, lässytän kotona eläimille, virkkaan, neulon villasukkia joka syksy, kastelen kukkia, leivon, huovutan....
Laulan autossa kaija koota...
Olisi kiva tietää mitä ihmiset sitten meikäläisen tyylisistä ajattelee.
No itse koen hevari ja goottimimmit jotenkin hirveänä uhkana, en tiedä miksi, tuntuu jotenki sille etten ainakaan kuulu heidän joukkoonsa, tai pelkään että he ajattelevat niin.
Aina on nimittäin ollut niin että tälläinen hevityyppinen kaverini on sanonut ettei se ja se tyyppi pidä musta.. hmm..
va olisiko sekin ollut vain hänen oman narsisminsa tulos, sen tajusin vasta nyt.
Hän oli niin tyrkky että vieläkin yököttää. Kaikkien jätkien kanssa piti päästä sänkyyn ja aina hän puhui kuinka HÄN oli NIIN ihailtu ja tykätty ja miten kaikki vihasivat mua?!?!?!
Olikohan se kuitenki vaan hänen oman itsetuntonsa (olemattoman sellaisen) pönkittämistä?
Mutta miksi se kohde, mihin paha olo piti purkautua olin taas kerran minä?
Ehkä minun pitäisi alkaa ajattelemaan oman tyylisistäni naisista samoin, kuin minä itsestäni, vaikka näytän tälle, olen kuitenki ihan tavallinen ihminen, kenellä on elämässään hyvät ja melko vanhanainaiset arvot.
Hyväksyn homosuhteet ja heidän menonsa naimisiin ja lapsen adoptoinnit, mutta joissakin jutuissa olen ehdoton.
Esim yhden illan juttuja en tajua, enkä säätämisiä exien kanssa, se on kerrasta poikki kun erotaan, ei siinä jäädä leikkimään sit että ollaanko vai eikö olla. Seuraan tätä soutamista ja huopaamista sivusta ja se vituttaa ihan ankarasti.
Mut se ei oo mun asia...

käsiin koskee, kirjoittaminen särkee niveliä välillä ihan helvetisti, ei oo voimaa painaa kaikkia näppäimiä edes, sori jos tekstissä on taas kirjoitusvirheitä, mutta käsi ja nivel "vammainen" ei parempaan pysty, varsinkin kun vasen käsi on niin kipeä etten saa sormiani suoraksi.

Kuulin täälläpäin pidettävästä kirppistapahtumasta, sain pari isoa kassillista tavaraa mitä olen yrittänyt myydä netissä, mutta eivät ole tehneet kauppaansa. Ulkoilmakirppikseen saa osallistua kuka vaan, ilman pöytämaksuja ja mulle on sama mitä niistä tavaroista saan, kuha saan kaupaksi, pittää kirjoittaa lappu oman "pöytänsä" viereen missä voisi lukea vaikka näin "tulkaa ostoksille, tinkiäkkin saa!"
Sama se mulle on saanko kengistä 15 vai 10e, vaikka itte oon niistä maksanu nelinkertaisesti enemmän.
Kuhan ne nyt saa pois nurkista nii se on pääasia.
Pari marimekon purnukkaa menee kanssa, en tiijä yhtää niiden hintaa, mutta samapa tuo, menkööt vaikka 0,50e.
Ei se täällä asunnossa näy että kaksi kolme kassillista lähtee tavaraa, mutta onpa ainaki oma mieli keveämpi, toivottavasti kaikki menis.

Nyt koskee käsiin kyllä niin kovasti että on pakko lopettaa, ajatukset harhailee sinne tänne, niinku varmaan tekstistäki näkkyy. . ei pysty enää keskittymään, josko sitä menis vaikka nukkumaan.