Oltiin kaverin kanssa hakemassa ruokaa ja molemmat höpöttivät koko ajan "ollaan inhottavia läskejä.."
Sain ahaa-elämyksen ja sanoin ääneeni.
"kun aina hokee itselleen että on ruma, vastenmielinen, läski ja kamala, niin ennenpitkään siihen uskoo itsekkin.
Mitäs jos alkaisikin hokemaan itselleen päinvastaista niin kaippa sitä kohta uskoisi siihenkin?"
En saanut muuta kuin oudon katseen. :D

NO, pointtini on tässä, haluan opetella ajattelemaan uuden ajatusmallin, kokonaisvaltaisesti elämässäni.
Nyt olo tuntuu taas harvinaisen hyvältä, mikä vai johtua parina iltana napsituista rauhoittavista.
Ehkäpä myös ensimmäinen psykologin käynti auttoi asiaan.

Esimerkiksi aihe laihduttaminen, se on ollu mulle aina ikuisuusprojekti, mikä kaatuu milloin mihinkin tekosyyhyn.
Miksi en voisi ajatella vaikkapa näin "Olen rankaissut turhaan itseäni epäonnistumisilla monta vuotta, saanut siitä vain enemmän pahaa oloa ja itseinhoa aikaan. Miksi en voisi muuttaa ajatusmallejani niin että voin ja pystyn saavuttamaan tavoitteeni josta olen vuosia haaveillut?"
Ajattelen nykyään myös mieliteon kohadalle sattuessa, onko kyse halusta vai tarpeesta?
Onko minun oikeasti nälkä, vai haluanko vain jotakin koska minulla on vaikkapa tylsää?
Miksi en voisi ajatella että "nyt on aika vihdoinkin päästä tavoitteeseeni ja savuuttaa se mitä olen aina halunnut, ei se mahdotonta ole, mutta vaatii tiettyjen osa-alueiden muuttamista elämässäni, ja minä pystyn siihen!"
 

Toinen:
Mulle on aina hoettu että olen mitätön paska joka elää väärin ja on aina väärässä.
Tekee ihmeellisiä valintoja ja on kaikinpuolin aina väärässä.
Uusi ajatus voisi olla vaikkapa seuraavanlainen:
"Olen selvinnyt elämässäni, minulla on ihana avopuoliso, minulla on koira, kissoja ja muita lemmikkejä,
olen päässyt kouluun ja minulla on ystäviä/tuttuja ympärilläni, olen pystynyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja tuttavuussuhteet ovat jopa säilyneet...
Minun kanssa ollaan samaa mieltä ja minulle ollaan tultu sanomaan, ihan vieraatkin ihmiset että "sinulla on hyviä mielipiteitä" ja olen saanut sitä kautta jopa nettikaverin.
Se että isäni sanoo minun olevan vaikea ja hyödytön paska, ei tarkoita sitä että olisin sitä kaikille.
Minä olen hyvä juuri tälläisenä minulle tärkeiden ihmisten kanssa, sillä he hyvksyvät minut ja viihtyvät seurassani, ilman tuomitsemista."

Mietin myös usein mitä muut ajattelevat minusta, en halua riitoja ja jätän mielummin mielipiteeni ilmaisematta siksi etten aiheuttaisi riitoja. Annan naapureiden häiriköidä ja metelöidä yömyöhään jne.
Eilen tuli kuitenkin läpimurto.
Yläkerran äänekkäät ja bilettävät asukkaat kavereineen jäivät meidän oven eteen juttelemaan ja metelöimään kovaäänisesti. Kohta meteli kuitenkin loppu ja juuri kun olin saamassa unenpäästä kiinni alkoi se mekkala taas!
Nousin ylös ja huusin oven läpi keuhkojen täydeltä jotakin tähän suuntaan: "JOS SE METELI EI NYT VITTU LOPU, MINÄ SOITAN POLIISIT HILJENTÄMÄÄN TEIDÄT SAATANA!!!!"
Tyypit hyppäs ilmassa kattoon saakka :DDD ja niin tuli ihana hiljaisuus rappuun.
Kellon ollessa lähempänä neljää aamuyöllä.
Huuto kuului varmaan toiseen päähän taloa, mutta ainakin sain haluamani ja olisin ollut valmis tekemään sen niin monesti ku tarve vaatii...
Ei jäänyt oloa että mitä ne musta ajattelee. ehkä siksi koska huusin oven läpi, mutta ainakin sain suuni auki!!!
Se on ensiaskel minulle siihen että opin puolustamaan itseäni ja sanomaan mielipiteeni.
Miksi minun pitäisi muutenkaan pokkuroida ja nöyristellä keskenkasvuisia kakaroita joita ei oo selvästi osattu kasvattaa mitenkään???!!!
 

Minä - olen - AIKUINEN!
Minun EI tarvitse pelätä ja varoa teinipaskoja. Jos minnuu  vituttaa voin sanoa että heidän käytöksensä vituttaa ja saan tietenkin paskaa niiskaani, mutta miksi välittäisin räkänokkateineistä jotka muutenkinn vihaavat kaikkea jotka pikkuisenkin asettavat rajoja.
Olisi siistiä jylähtää niille ja näyttä että kaikki ei vaan kiltisti niele sitä paskaa miten ne rellestää ja häiriköi.
Minä en aio enää olla se joka itsekseen miettii ja kiukkuaa, koska voin puuttua siihen.

 

Nyt kaupoille hakemaan ruokaa, on ihan vitun kova nälkä enkä oo syöny vielä mittää.
Ehkäpä jatkan illemmalla pohdiskeluja lissää.

 

-N

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

jatkuu....

 

Masennukseni, se ei koskaan ole ollut minulle mikään ongelma, paha olo on ollut niin pitkään etten osaa edes ajatella "hullun leimaa otsaani".
Siitäkin selviää, moni on selvinnyt!
Masentuneen olon kanssa tulee olemaan paljon helpompaa kun asennoidun vanhoihin lapsuudesta kumpuaviin "vainioihini" eri tavalla.
Jos ja kun elämässäni tulee eteen ristiriitatilanteita vaikka töissä, en päästä sitä lapsuuden minääni enää niin pahasti valloilleen. Suhtaudun asioihin aikuisen minäni kautta. En alistu enkä pakene vaan kohtaan tilanteen pystypäin, AIKUISENA.
Tulevaisuudessa moni juttu ja vastoinkäyminen tulee olemaan helpompaa kun en ajattele asioita
A) Se oli minun vikani, on syytäkin että tämäkin meni vituilleen
B) Olen pieni ja kuoreeni vetäytyvä avuton lapsi jolla ei ole voimaa pitää puoliaan.
C) En uskalla pitää puoliani ja sanoa EI
D) Minua tullaan ikuisesti vihaamaan koska sanon mielipiteeni, mikä poikkeaa muista, eikä miellytä muita.
E) En kelpaa tälläisenä ja aina kaikki paha johtuu minusta.

 

Ymmärrän ettei kaikki ihmiset vaan tule juttuun, enkä minäkään pidä kaikista, mutta se on vielä hankala tajuta, miksi kaverit jotka aikaisemmin hehkuttivat miten mahtava tyyppi olen, kääntää yhtäkkiä takkinsa ja alkaa jauhamaan paskaa?
Naiset ovat kyllä juonittelevia ja kateellisia paskoja...
Päätin kaupassa asioidessa etten enää pelkää ja pidä "hengenheimolaisia" hevari ja goottimuijia uhkana, vaan mielummin mielenkiintoisina tyyppeinä ja tutustumisen arvoisina.
Jos joku ei halua tutustua minuun tai vaikutan heistä oudolta/ärsyttävältä, niin se on heidän menetyksensä.
Minä en menetä sellaisessa ihmisessä mitään kuka on niin kapeakatseinen ettei edes halua tulla toimeen kanssani tai edes tutustua.

Hyvä esimerkki tulee suoraan itsestäni.
Minulla ei perjaatteessa ole mitään ylipainnoisia vastaan, itsekkin olen sellainen ollut, ja toinen vanhemmista on.
Mutta kaupassa jostakin syystä käyvä naapuri ärsytti minua jostakin ihme syystä olemksellaan hirvittävästi ja mietin että menisi tuokin läski lenkille ja lopettaisi pullan mussuttamisen...
No eräiden sattumusten kautta päädyin naapurini juttusille ja hän osoittautui oikein eläinrakkaaksi, hänellä on koira ja muita lemmikkejä ja ajatusmaailmat kohtas samantien.
Ei meistä mittää ylimpiä ystäviä tullut, enkä sellaista välttämättä hakenutkaan, mutta on kiva jutella kun tulee vaikka ulkona vastaan jne.
Mielikuvat ja todellisuus siis olivat ihan täysin eri asioita. Tuota pitäisi jokaisen kohdallaan pysähtyä miettimään.
Tuomitsenko suoraan, vai yritänkö tutustua ennenkuin tuomitsen, jos sellaiseen jää tarvetta ylipäätään?

NII!

Nyt vihdoin syömään ja sen jälkeen jatkamaan löpinöitä jossakin vaiheessa kun saan maalausurakkani päätökseen.