Nyt on mennyt sen viikonloppuisen ahaa-elämyksen jälkeen tosi lujaa.
Olo ja ajatukset tuntuvat paljon selkeämmiltä ja tuntuu etten mitää spykologia taritsekkaan.
No käytän kuitenkin vielä ne 9 käyntiä että käytösmalleista tulee varmasti pysyvät.

Meikkasin tänään aamulla ja harjasin tukan pitästä aikaa.
Lähdin kaupoille itsevarmoin askelin.
Tapasin samalla hyvää ystävääni ja juotiin kahvia sekä puhuttiin paskaa varmaan 2h.

Kauppakeskuksessa on aina jotaki kojuja millo joku tahtoo jotakin, kävellessäni sanoin itselleni "selkä suoraksi, hartiat taa, ole ryhdikäs" Niin nuori jannu pysäytti minut ja halusi sähkösopimusta solmia, sanoin että teidän firmaan tehtiin se juuri, tuossa samaisessa pisteessä, toivotti hyvää päivänjatkoa.
Toisessa kaupassa taas joltakin pikkukojulta ryntäsi nuori jannu tarjoamaan uutta nettipakettia ja kännykkäliittymää.
Onneksi netti on isännän nimissä, ei tarvinnut alkaa tekemään päätöksiä ilman isäntää.
Hänen mielipiteensä on tärkeä, hänhän ne netit maksaakin :D

Olo on tuntunut jotenkin paljon ryhdikkäämmältä ja varmemmalta, tuntuu että olemukseni valtaa koko tilan ja
itsevarmuuteni on nousussa.
Päivittäin joudun useasti muistuttamaan, että pidä kiinni niistä käytösmalleista ja ajatuksista jotka silloin ahaa-elämyksessä tajusit. Niin olen tehnyt.

Ennen rankaisin itseäni vatsamakkaroista tai isoista reisistä, nyt kun katson niitä, mietin, näille voi tehdä jotakin, minä voin valita että nämä pienenevät pikkuhiljaa.. herkkupäiviäkin sallitaan, mutta jokapäiväiset energiajuomat ja karkit tai chilipähkinät saa jäädä unholaan, ei aikuiset niin mässää. .
Minulla on tavoite saada itseni edes jonkinlaiseen kuntoon siihen mennessä kun valmistun. Siihen on aikaa kaksi vuotta, eikös se ole ihan hvä tavoite ja elämäntavat tulevatki toivottavasti jäädäkseen siinä vaiheessa, pikkuhiljaa, pakottamatta.
Välillä vaan itseään muistutellen että "mitä itsesi kanssa sovitkaan?"
Ei rankaisemalla ja ruoskimalla, ei haukkumalla ja mitätöimällä, vaan lempeästi sekä kärsivällisesti ohjaamalla.
Olla itselleen niin oikeudenmukainen, lempeä ja jämäkkä, ihan kuin koirallenikin.

Mietin vaikuttaako todellakin uusi ajatusmaailmani ja parantunut itsetuntoni siihen miten minut huomioidaan, ei kukaa oo ennen minulle suonut katsettakaan mistään kojulta ja nyt sai koko ajan pysähdellä?
Ei, minusta ei tule itserakasta paskaa, vittupäätä.
Itseensä voi olla tyytyväinen ilman ylpeyttä. Ei minusta koskaan sellaista saisi, olen aina ollut niin vaatimaton.
Sain kuulla siitä(kin) negatiiviseen sävyyn ex anopilta "ei saa olla aina noin vaatimaton".
Mitähän helvettiä mä siinäki tein väärin?! No, ei sillä en minäkää koskaan tykännyt silloisista appivanhemmista :D
Varsinkaan entisen appiukon tyyli nauraa kaikille, haukkua ja tehdä pilaa ihan tavallisista ihmisistä, naapureistaan, tykavereista sukulaisista jne.. mikä teki niistä niin paljon parempia ihmisiä että he saivat oikeuden haukkua muita ja olla nauramassa niille niiden selän takana?!
Mitää muuta hauskaa aihetta ei koskaan ollut, vaan toisten haukkuminen ja itsensä ylentäminen.
TAI
Sitten exä esiintyi kaikille ku 5 vuotias ja kaikki nauroi ja taputti. Minä en, ei siinä ollut mittää hauskaa.
mutta aikuiselle miehelle tuli paha mieli jos häntä ei huomioitu riittävästi = tuijotettu koko ajan. Se oli ihan vitun ärsyttävää!

Olen myös rohkeammin uskaltanut olla oma itseni, tuomalla esiin enemmän omaa tyyliäni ja uskaltaa olemaan se mikä olen. Nautin siitä, kauniista vaatteista, erikoisista hiuslisäkkeistä, hurjasta meikistä jne.
En enää jossittele, vaan teen.
Olen miettinyt joskus vaatteiden koristelua niiteillä, tänään hankin sitte kaksi pussillista niittejä joita on tarkoitus käyttää nahkatakkiini, kenkiin, laukkuun, jne...
Miksi elää elämäänsä jossittelemalla ja miettimällä että "en mää viitti, äiti (tai joku tahansa) ei kuitenkaan tykkää.."
Olla samalla kateellinen niille ketkä oikeasti uskaltaa olla sellaisia kun ovat.
 

Toisaalta pelottaa ihan vitusti, mureneeko maailmani samantien kun eteeni tulee konflikti, vai osaanko jo suoristaa selkäni ja pitää puoleni?
Tuon huoleni voisin huomenna psykologille kertoa, yhtään ei kiinnostaisi alkaa ruotimaan asioita isästä ja lapsuudestä, nyt kun niistä on päässyt jo irrottautumaan.
No, käytetään apu hyväksi, eikait siinä mittää.. harmittaa vaan että koulusta pitää lähteä kesken kaiken, mut kaippa se on sitte sen arvoista.