Olen taas miettinyt koiraani paljon, unissa se käy säännöllisesti moikkaamassa minua, ja voi miten ihanaa kun saa rakkaan koiransa syleilyyn, tuntee sen karvan ja sen miten ilo paistaa sen silmistä kun saa olla lähelläni.
Viimeisimmästä unesta ei ole kuin alle viikko ja mietin..
Kävikö rakas karvakorvani kertomassa että älä enää itke, täällä on kaikki hyvin, kyllä me vielä tavataan?
Vaikka en oikeasti usko taivaaseen tai helvettiin, mutta jotenkin se on kaunis ajatus että koirani on vielä joskus minua vastassa.. jossakin.

Pystyin kuunelemaan erään biisin itkemättä, ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.
Onhan puhuminen koirasta edelleenkin hankalaa, eikä itku ole kaukana, mutta enää ei tule tietyistä kappaleista itku, niistä mitä silloin kuuntelin kun koirani nukkui pois.
Yhtenä päivänä mieleni valtasi hirmuinen tuska ja kaipuu. Mietin että tätäkö se ikävä oikeasti on?
Olo oli kokovaisvaltaisesti äärimmäisen kamala.
Sitten se oli kuitenkin yhtäkkiä kuin pois pyyhkäisty ja mieleni täytti rauha.

Alanko siis vihdoinkin, pian 2,5v jälkeen pääsemään yli rakkaan lemmikkini kuolemasta?
Itkemällähän et menetettyä ystävääsi takaisin saa.
On aika siirtyä eteenpäin elämässä ja antaa tilaa uusille tunteille, tuttavuuksille, uudelle rakkalle koiralleni.
En voi vaan pyöriä surussa ja menetyksessä osaamatta päästää irti, en tee sillä hallaa kuin itselleni.
Koirani ei tule takaisin vaikka kuinka itkisin ja kaipaisin. Parempi siis olisi keskittyä muistelemaan sitä kaikkea mukavaa
mitä rakkaan koirani lyhyen elämän aikana ehti kokemaan.
Se aika, se oli opettavaista ja nyt ainakin tiedän mihin rahkeeni koirien kanssa riittävät.
Ne olivat opettavaisia vuosia. Otin ison harppauksen eteenpäin koirataidoissani.
Siitä on kiittäminen vain ja ainoastaan rakasta edesmennyttä ystävääni.
Ehkä on vihdoinkin aika päästää irti, ei rakas ystäväni minnekkään katoa vaikka en surussa velloisikkaan.
Se asuu ja elää aina sydämmessäni, elämäni tärkeimpänä koirana.
 

Pitäisi käydä rakkaan ystäväni haudalla, en ole koskaan pystynyt sinne aikaisemmin menemään ja nyt se pitäisi mennä ja laittaa nätiksi, minulla on soraa ja hiekkaa millä ajattelin rajata kivan pienen alueen mille voi viedä kynttilöitä ja vaikkapa muutaman kukkasen, jos sille tuntuu.
Valitettavasti hauta on kuitenkin toisella puolella suomea, porukoiden pihassa, voinhan minä tännekkin, omaan kotiini laittaa esille vaikka valokuvan yms, polttaa kynttilää ja ostaa vaikka sen kukkakimpun jos mieleni niin tekee.
Rakkaani liikkuu nyt tuulten mukana, vapaana ja ilman kipuja.
Kulkee vierelläni onnellisena, vaikka en sitä näe, tunnen ystäväni läsnäolon.
Silloin kun muutin ja lähdin edellisestä kämpästäni, tunsin sen miten rakas ystäväni oli vakio paikallaan, autoni takapenkillä istumassa ja muutti mukanani.
Pakko ei ole missään nimessä unohtaa, eikä se ole tarkoistuskaan, on vain päästettävä irti, tuskasta ja surusta.
Rakas ystäväni ahdistuisi jatkuvasta itkusta, se olisi paljon onnellisempi kun minäkin olisin onnellinen.

Rakkalle ystävälleni, joka tulee aina olemaan tärkein elämässäni.