Sivuan tässä vähän lostinthislife:n kanssa käytyjä ajatustenvaihtoja.

1. Hyväksyntä
-Ennen hain muiden hyväksyntää. En voinut oikein toimia mitenkään tai tehd päätöksiä ilman että joku läheiseni olisi hyväksynyt sen.
Syömiseni, syömättömyyteni, työpaikkani ja työttömyyteni, elämäni, harrastukseni, niissä saavuttama menestykseni jne..
Ihan siis kaikki. Värjäsin raidan tukkaani ja kyselin kamalasti onko tämä nyt ok..

Oikeasti, nyt en jaksa välittää, blondasin juuri tukkani mustasta blondiksi ja ihan sama mitä muut ajattelee. Ei se tästä pärstästä ainakaan rumempaa tee! Ajattelin ja haaveilin aina platinablondista, mutta tykkäänki tästä kusenvärisestä oranssista <3

2. Ruokailu
-Suhatudun kyllä edelleen ruokaan kuin välttämättömään pahaan. Sitä syödään että pysytään hengissä, harvoin saan mistään syömästäni sellaista tunnetta että tämähän on oikein hyvää!
Koulussa olen tarkastellut syömisiäni ja varsinkin annoksia.
Otan suunnilleen aina puoli lautasellista salaattia, ja sitten ruokaa sopivan määrän. Yksi päivä ajattelin että onpa vähän ja kuulin jo isän käskevän äänen mielessäni "vielä kauhallinen!"
Onneksi tottelin itseäni ja näiden viikkojen ajan mitä olen kouluaikana ruokaillut, olen tajunnut että saan syödä juuri niin paljon kun itse haluan ja tuntuu hyvältä
. Ei ole pakko änkeä sitä määrää mitä isä haluaa.
Isä moittii niitä ketkä arvostelee ihmisiä, jotka syö paljon, mutta nyt tullaankin siihen, miksi hän moittii ihmisiä (minua) jotka syövät kai normaalien ihmisten mittakaavassa vähän?
Voin nykyää huomattavasti paremmin tämänkin asian saralta ja pientä taranemista on havaittavissa. Eipä tämän asian kanssa ole tapeltu kuin kohta 26 vuotta.

3. Toisten miellyttäminen.
-Kun opin sanomaan ei, ja opin tuomaan mielipiteeni julki, olen voinut tälläkin saralla huomattavasti paremmin.
Kukaan ei ole mennyt rikki vaikka vähän olen äksyillytkin, ja juttu jatkuu kyllä sujuvasti vaikka uskalsinkin olla eri mieltä.
En minäkään ole rikki mennyt jos joku on sanonut mulle että nyt ei käy.
Olen pistänyt jopa pari räkänokkateiniäkin ojennukseen avaamalla vaan suuni, sanomalla pari kirosanaa ja tuijottamalla silmiin jäätävästi.
En enää mieti sopisiko tämä mulle, voinko laittaa tukan näin tai tään väriseksi, meikkaanko vai jätänkö meikkaamatta...
Mie meen sillei niinku musta tuntuu, ihan sama mitä muut ajattelee, mie oon sillo rohkea kun en mene valtavirran mukana vaan olen se mitä haluan minäkin päivänä olevan. Jos joku ei satu tykkäämään meikittömyydestäni, niin sitte voi voi .
Ongelma ei ole minun, vaan katsojan.

4. Itsevarmuus.
-Olen pikkuhiljaa alkanut saamaan kerättyä edes pienet itsevarmuuden rippeet kasaan, en tiedä mistä se on tullut ja mietin jo psykologille sitä että onko tämä tunne oikea, vai vaan jonkinlainen harha josta sitte palataan rytisten todellisuuteen jossakin vaiheessa. Psykologi kysyi että miltä itsestäni tuntuu ja olen kyllä sitä mieltä että tämä on totta.
Itsevarmuuteen tiivistyy ja liittyy vahvasti myös kohdat 1,2 ja 3.
En edelleenkään pidä tietyistä kohdista vartalossani enkä ole ulkonäöllisesti kovin varma itsestäni, mutta jotenkin se ei nyt vaikuta tähän tunteeseen kokonaisuudessaan kovinkaan paljoa.
Myös luottamus omiin tekemisiin on kasvanut, minä kyllä pystyn, minä osaan!
En välitä mitä muut ajattelevat.

 

Nyt olen päättänyt että laihduttamiseni ja itseni vieroittaminen herkuista onnistuu, en puhu siitä kellekkään, en todistele isännälle mitään, teen vaan niin ja uppiniskaisesti tarvon niiden kovinpienkin mielitekojen yli.
Mikä tilivelvollinen mie olen kenellekkään? Aikuinen ihminen? En totisesti yhtään kenellekkään.
Kahvipöydässä voin kohteliaasti kieltäytyä ja kertoa tyytyväni pelkkään kahviin. Eikä se yksi pulla sillo tällö maailmaa kaada, koska en muuten ikinä niitä syö.
En kysele näyttääkö tämä tyhmältä ja voinko tehdä näin, minä vaan teen..
Parin lisälävistyksen ottaminen on antanut mulle hurjasti lisää itsevarmuutta.
Voin ihan helposti lähteä meikittä kouluun, kaupungille yms. Ehkäpä varmmuuteni tulee osittain siitä että tunnen olevani jotenkin pelottavan näköinen, saan varmuuteni siitä kun tiedän saavani ihmiset varpailleen ja vähän kavahtamaan.
En tarvi siihen välttämättä meikkiä.
En vaikka olen ajellut kulmakarvani pois ja näytän ihan syöpäpotilaalta kun en meikkaa.. jos se jotaki häirittee niin se on jälleen hänen ongelmasa.

Pientä jännitettä koulussa on, joku on meidän luokassa ilmeisesti onnistunut loukkaamaan ihmisiä, töksäyttelee asioita jne. Kysyin että enhän se ole minä ja mulle pittää heti sanoa jos oon ollu ajattelematon ja loukannut jotakuta.
Mutta ilmeisesti se en ole minä.
Eräs luokkalainen on myös kadonnut jälkiä jättämättä eikä kukkaa saa siihen yhteyttä.
Opettaja oli tosi vaisu hänen suhteensa ja sanoinki että pelkään (tai oikeasti ei vittujakaa kiinnosta) jo tämän kyseisen henkilön mielenterveyden puolesta.
Mulla on ihan sellainen tunne että se on seonnu päästään ku käyttäytyy niin ihmeellisesti. Mulleppa se on ihan sama, en mä tuu koskaan saamaan, enkä edes halua sellaista samanlaista lämpöä ja välittämisen tunnetta ihmisiä kohtaan, ku mitä mä tunnen eläimiä kohtaan.
Psykologi sano että jos yrittäisin opetella ajattelemaan ihmisistä neurtaalisti, ettei sillei että ne on hyökkääviä ja pahoja.
Voin toki juu.. ee siinä mittää, mutta en mie pysty edelleenkää ajattelemaan kovinkaan monesta itselleni sydänystävää. Itseasiassa en kenestäkään. Yksi luokkalainen on ihan minun pauloissani (?!) Hehkuttaa sielunsiskoutta yms..
Mie sitte leikin mukana ku en oikein osaa sanoa ja tuntea mittää.
Mulla on onneksi hyvä ja ymmärtäväinen tää kaveri, ku oon kertonut että sosiaaliset taitoni ovat melkoisen puutteelliset. Se on niin iloinen ja höpsö että onneksi ossoo ottaa minut ja aivopieruni hyvin :)

Tälläisiä täällä, mie lähden mennä viilettämään blondina tuonne noin vaan.
Tälläistä tällä kertaa, välillä psykologilla tuntuu ettei ole mittää sanottavaa, mutta hän on niin ihanan taitava
että osaa availla niitä lukittuja ovia ja olo on hirmuisen paljon keveämpi kerta kerran jälkeen.

Kyllä mä oikeasti taidan vaan ruveta pikkuhiljaa eheytymään. Jopa tässä paskassa onki möyritty niin vitun monta vuotta että on minun aika alkaa elämään täysillä!

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Uusi alku.

Nyt kun elämä alkaa vihdoinkin rullaamaan, niin kotiseutuni ja sen ihmiset tuntuvat entistä kaukaisemmilta.
Paras kaveini tuntuu kamalan kaukaiselta eikä minua enää edes kiinnosta pitää häneen yhteyttä, se tuntuu taas ihan hirveältä velvollisuudelta vääntäytyä koneelle juttelemaan. Ei se kamalaa ole, mutta se meneminen koneelle ja oman vapaan elämän sovittaminen johonkin vitun aikatauluun.
Mut entinen elämäni katoaa koko ajan vaan enemmän kaukaisuuteen ja menneisyyteen mitä pidempään täällä asun.
Häviää niinkuin syksyinen, kylmän yön jälkeen noussut usva, auringon noustessa ja säteiden valaistessa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, häipyy usva. Niin häipyy menneisyytenikin, kauas, kauas unholaan.
En ole harmissani yhtään siitä, nautin.
Edellinen elämä oli kärsimystä, nyt vihdoinkin elän. Joskus kyllä tuntuu että elämä on huteralla pohjalla, mutta tämä hupsu kaverini sano että elä jätä meitä äläkä muuta ikinä pois XXXXXX:sta.
Ja miksi muuttaisinkaan? vaikka ero avokin kanssa tulisi niin se on A) sen ajan murhe ja B) kyllä niitä miehiä löytyy muitakin.
Nyt elän tässä hetkessä, tässä päivässä. Keskityn koulunkäyntiin ja siitä suoriutumiseen ja siihen että pääsen alalle mihin käyn nyt koulua. Yritän pittää parisuhteeni terveenä ja pittää siitä opa parempaakin huolta, nyt on on itsellä enemmän jaksamista ja voimia. Ei tule ihmeellisiä ajatuksia ja valheita mitä mieleni itse minulle tuotti.
Nyt voisin jopa jo melkein ajatella että eläminen tällä planeetalla on ihan ok.. Kuoleminen ei haittaa minua, ei pelota eikä muuta. Ei mulla kiire täältä pois ole, mutta ei se haittaa, kaikki lähtee aikanaan, kukin tavallaan. Ihan justiin sillo ku se kullekkin tarkoitettu aika tulee täyteen.
Näihin tunnelmiin ja syvällisiin ajatuksiin on pakko lopettaa, jano on ihan helvetin kova... :D