Olo oli noususuhdanteessa pitkään.. Nyt tuntuu että alamäkeen ja kohti pohjaa mennään niin että rytisee.
Itsetunto karisee pois niinkui auringossa kuivunut savinen kuori.
Mihinkään ei riitä voimia, koko ajan väsyttää vaikka nukun pitkän yön ja kaiken vapaa-ajan mikä koululta jää..
Kaikki vaan vituttaa, on tuskainen olla. Tuttavat ja tuntemattomat. Ajaudun riitoihin ja olo on taas tosi epätasapainossa.
Psykologi sano että seurataan tilannetta, koulunkäyntiä en voi jättää välistä, en halua, haluan selviytyä.
Mutta mihinkään muuhun ei jää energiaa..
Itkettää, on voimaton olo, mikään ei huvita ja kaikki kesäiset "vainoharhat" puskee päälle.

Avokki on ollut ilmeisesti töistä väsynyt ja ärtyny.
Haluaa olla omissa oloissaan ja minä tietenki syytä itseäni.
Pelkään taas että hän jättää ja pettää. Tiedän sen melki varmaksi.
Miksi asioihin pittää tulla nyt näin vitusti takapakkia, ku kaikki lähti menemään niin hyvin?
Mulla on paljo asioita mistä voisi olla onnellinen. Uusi tatuointi, koulu, uusia kivoja kavereita..
Mut mikkää ei huvita ja vanhat kaverit tuntuu tosi kaukaisilta, varsinki ne mitkä asuu kotiseudullani.
 

Aistiikohan avokki minun paskentuneen oloni?
Mie kyllä kerroin siitä, mutta osaako se ottaa sen tosissaan/tajuaako se tämän tilanteen.
Vai siksikö se on niin ahdistunut koska luulee tietävänsä että mie jätän (MUKA tahallani) tämänki kesken jne..
En vittu tiijä.. miksi en voisi ihminen saada parisuhdetta mikä olis suht normaali???
Nyt on kaksi ääripäätä kokeiltu, selkärangaton kastemato, ripustautuja.
ja itsevarma örrimörri kuka haluaa olla omissa oloissaan...
En oo tavannu kettää niin antisosiaalista ihmistä ku avokkini.
 

Luulin että tää viikon "nollaaminen" olis auttanut, mutta olo tuntuu hetki hetkeltä pahemmalta..
En vaan vittu tiijä, jaksan kuitenkin tehdä asioita, nytkin ompelen hametta, ja säärystimet pitäisi saada vielä valmiiksi.. Mutta ku ei jaksaisi. En jaksaisi tavata ketään ja olla sosiaalinen..
Ei huvita.

Jouduin viemään kelalle lisää lääkärin todistuksia ja mitä vitun epikriisejä ne oli.
Siellä sit todettiin että bulimia kolkuttelee ovella. Tai on ollut/on.
Hienoa, hyvä saada kyllä syömishäiriölle selitys.
Tunnen itseni vaan entistä rumemmaksi, läskimmäksi..
Nyt on menossa totaalinen herkkulakko, se on mennyt tosi hyvin.
Nyt vaan tosissaan mietin että se lähtee käsistä.
Koulussa siirryn pelkkään salaattiin, ja asteittain lopetan syömisen kokonaan.
Kotona en tee lämmintä ruokaa enää. Ehkä syön hedelmiä tai porkkanoita.
Ei ole nälkä, ei huvita syyvä. On nälkä, mutta en halua syödä koska olen lihava, kuvottava läski.

Pilaan varmaan nää nykyisen ihmissuhteeni totaalisesti tulevan kuukauden aikana.
Sanon kyllä "lähimmille" kavereille koulussa että nuppi meinaa leikata kiinni ja pahoittelen jos oon outo...
Eipä tässä tilassa oo  mittää salattavaa, eikä hävettävää. Ei sille voi mittää jos kuppi tulvii joskus yli.

Yritän päästä eroon kaikesta ylimääräisestä paskassa möyrimisestä, mutta tämä on hanakala pala.
Vaikka kuinka yrittäisi olla reipas, paska olo vaan vyöryy hyökyaallon lailla niskaan..
"Pieni" ihminen on voimaton sen edessä...
En jaksa enää taistella vastaan, tuli mitä tuli.