Taas nämä kysymykset piinaavat minua, oma minuuteni on pahasti hukassa. En tiedä kuka olen.
Tiedostan sen että olen kai ihminen.. mutta siihen se sitten jääkin.
Näen itseni tyhjänä valkoisena paperina enkä osaa piirtää siihen yhtään ainutta vetoa.
Se mitä haluaisin olla, se mitä olen aina halunnut, on nyt todella kaukana nykytilanteesta.
Osittain en ole jaksanut tehdä asialle mitään, osittain olen puristanut kaikki mehut itsestäni asioiden eteen, tulematta siltikään yhtään viisaammaksi.
Miten voisin kehittää itseäni, miksi kaikki, minuuteni on yhtäkkiä kadonnut?
Miksi tunnen olevani niin totaalisen hukassa?

Onko vuosien varrella tapahtunut jotakin, jokin muuttunut minun edes itse tajuamatta sitä?
Tottakai ihminen muuttuu, kasvaa ja aikuistuu, mutta tuntuu että entisestä minästä ei ole jäljellä enää mitään.

En tiedä kuka olen, mitä ajattelen, enkä edes aina sitä, mitä oikeasti haluan.

Miten ihminen on voinut kadottaa itsensä ihan täydellisesti?

Onko se sitä kun yrittää miellyttää toisia, siinä totaalisesti kuitenkin epäonnistuen, alkaa varmasti miettimään, mitä tein väärin, millainen minun pitäisi olla että olisin hyvä ja kelpaisin?
Kuitenkin pienistä omista persoonallisuuden rippeistä pitää kiinni se hekompikin, maahan nuijituin ihminen.. tottakai, koska hän ei tiedä muusta, miksi edes muuttaa itseään muiden takia??

Yritän epätoivoisesti koluta kerta toisensa jälkeen kaikenmaan persoonallisuus, masennus, tunnelukkotestit, ihan kaikki. Tunnista vahvin shakarasi oli kanssa yksi, olo on vissiin vaan niin vitun paha etten enää edes tunnista sitä kunnolla. Olo on vaan tuskainen ja epätoivoinen.
En saa mihinkään vastauksia ja tuntuu ettei tk:n kallonkutistajista ole ollut loppupeleissä mitää hyötyä.

https://www.youtube.com/watch?v=jhC1pI76Rqo

Tästä biisistä välittyy ihan hirvittävä tuska, kipu, suru, epätoivo....
En tiedä luulenko mä vaan nuo kaikki, mutta mun mieltäni riippii joka kerta kuunnella tätä, se tuskia mikä itselläkin on sisällä koko ajan, se mistä luulen kerta toisensa jälkeen pääseväni eroon, siinä onnistumatta.
Luulen aina hetken olevani vahvempi ja selviäväni, kunnes taas tulee se heti kun kaikki romahtaa ja tulee mieleeni se tuttu lause, näkymättömät kyyneleet vierii silloin poskia pitkin ja putoaa inhottaville läskille reisille.. 
"mä en tuu selviämään tästä"

Vielä keväällä ajattelin että hankin tatuoinnin, eräästä kiinalaisesta uskomuksesta, hahmo, joka symboloi onnistumista, se että jaksaa sinnikäästi nousta takaiskuista huolimatta jaloilleen.. kerta toisensa jälkeen.
Mutta en enää, kaikki kuoli silloin kesällä kun tuli totaalisesti tiltti. 
En vaan enää jaksa uskoa että kaikki kääntyisi paremmaksi, mitä elämällä olis mulle annettavaa kun kaikki on menny päin helvettiä tähänki asti??!
Mulla ei oo enää mitää suunnitelmia tulevaisuudelle. KOulusta suoriudun varmaan suoraa sairaslomalle..
Onneksi sen mulkun opetuksessa ei tarvi olla enää pitkään. Sit voin pistää peliin kaikkeni, olla positiivinen ja ihan esittää mukavaa, en kiroile läheskään niin paljon ja olen oikein kunnon perseennuolija, tunnollinen... näkeepä sitten ainaki muutkin millainen vittupää se opettaja oikeasti oli!
Ihan vaan pikkuisen ylilyön kohtelijaisuuttani.

Olen ihan hukassa, olen ajatellut että jos olen kaikille kiltti ja hyvä, saan sen takaisin, niinkuin wiccalaiset uskoo, kolminkertaisena. Koska se kaikki tulee takaisin? Seuraavassa elämässä kenties?
Enkait mä elämässäni oikeasti oo ollu niin saatanan paha että mua pitäisi rankaista niinkun wiccat uskoo, kaikki palaa takasi kolminkertaisesti, olenko mä sitte oikeasti pohjiani myöden niin vitun paha ja ikävä ihminen että elämäni on tarkoitettuki olemaan sarja epäonnistumisia... ?!
Ennen mietin elämääni, mietin edelleenkin, ja mitä vittua olen oikein tehnyt siinä värin ja kenelle, kun kaikki menee aina niin totaalisesti päin helvettiä?!
Nyt on mukaan tullut uusi ulottuvuus, Kuka minä olen?
Se on vaikea, vielä vaikeampi kuin elämäni pohtiminen kokonaisuudessaan.
Onneksi saan pian niitä vitun rauhoittavia,pää halkeaa ihan justiinsa!

Olo on niin kertakaikkisen perseestä.

Mä en enää jaksa tätä, hetki menee aina hyvin ja sitte on kahta kamalampi olo, joka kerta paskempi ja paskempi.. 

Nämä menneisyyden vainot ei vaan jätä mua rauhaan, ei yksinkertaisesti jätä.
En saa niiden takia nukuttua, epätoivo tukahduttaa mut ihan totaalisesti.

Nousee ihan pala kurkkuun niitä ihmisiä ajatellessa jotka ovat heti koulusta valmistuttuaan päässet töihin, heillä on perhe, oma talo ja kaikki suunnilleen hyvin.
Mulla.. mulla ei oo yhtää mitää muuta kuin koko ajan kasvava velka...

Mä oon niin totaalisen epäonnistuntu ihmisenä.. aivan niin täydellisen epäonnistunut.


___________________________________________________________________________________________________



No nyt tehdään sitä vitun tunnelukkotestiä, ymmärrän että yritän välttää kaikenlaisia konflikteja, enkä luota ihmisiin, esitän häijyä ja vihaista että saisin ihmisiin etäisyyttä, sillä pohjimmiltani pelkään taas että mua jälleen satutetaan.
Olen nöyrä kuin koiranpentu mutta samalla jatkuvat epäonnistumiset saavat mut raivon partaalle ja haistatan vitut yhteiskunnan normeille, aiheettomille karensseille ja sille etten saanut mistään apua kun sitä OIKEASTI tarvitsin....!
Ajelen ylinopeutta, poltan pilveä, varastelen, valehtelen.. Se on taas se mun kääntöpuoleni...
Jätän menemättä kouluun koska vittu vaan ei huvita, tunnen itseni pahaiseksi kapinoivaksi teiniksi, kerta mulle sanottiin... olen paha, halveksin kaikkia enkä kunnioita mitään, olen ilmeisesti aggressiivisen oloinenkin.. 
HYVÄ!
Olen yrittänyt myös saada ymmärrystä sillä että olen avoimesti kertonut ettei mene kovin hyvin, paskat, ei siitä kukaa välitä, hymyillään vaan naaman edessä ja puukotetaan kun selkä käätyy.. joka kerta kun päätän etten enää ole samanlainen hölmö, teen sen silti uudelleen ja uudelleen.
Kylmetän itseni, vaikka voiko kylmettyä tämän enempää?
Miksi mun pitäisi olla mukava niille ketkä hymyilee ja esittää että kaikki on hyvin ja puukottaa sen jälkeen selkään??!
Tulkitsen itseäni lisää, haluan auttaa muita ja olla muille mukava, mutta samalla vihaan ympärilläni ole via ihmisiä?
Olenko vihannut jo niin kauan ettei se ole enää yksittäinen ajatus päässäni, vaan ne ovat vain sanoja, tekoja ja ilmeitä?
Mietin usein että ihmisillä voi olla hankala olla seurassani, en hallitse äänenpainojani, ilmeitäni, eleitäni ja minut käsitetään todella usein väärin.. 
Mutta toisaalta, se on helvetin hyvä jos ihmiset ovat epävarmoja seurassani, niin minäkin olen heidän seurassaan.. 
Multa ei saa sympatia tai säälipisteitä mihinkää asiaan, miksi mun pitäisi?

Luokkalaiseni läheinen kuoli ja muut meidän luokkalaise tuhersi itkua, sanoin vaan tylsti että älkää viittikö, ja aloin selittämään jotaki ihan muuta.
Mä oon niin turtunut kuolemaan, viime vuosien aikana tuntuu että ainakin puolet sukulaisistani ollaan kannettu kylään mustaan maahan, miksi enää edes välittäisi muista?
Miksi itkisin sellaisen perään jota en ole koskaan nähnyt enkä edes tiedä miltä hän näyttää?
Mua ei vaan voisi paskan vertaa liikuttaa.

Ajattelin että en koske viinaan vuonna 2015, niinku varmaan moni muukin. Mutta tiedän epäonnistuvani pahasti.
Sekin on nyt vaan jotaki typerää todistelua jollekkin.. 
Kun saan rauhoittavia niin otan sänkyyn mennessä coctailin niitä muutaman jalkan kanssa ja toivon että taju lähtee melko nopeasti.