Alunperin aloitin blogin juuri tätä aihetta varten. Siksi että löytäisin kohtalotovereita, toipuneita ja sairaita, niitä jotka tietävät ja ymmärtävät. Niitä jotka ovat käyneet tai käyvät samanlaista helvetiä läpi.
Avokkini ihanan lohdulliset sanat "syö! ei se niin hankalaa voi olla!"
Viimeisen 10 vuoden aikana, tai oikeastaan koko elämäni on ollut törmäyskurssilla minun ja ruoan välillä.
Lapsena oli pakko syödä ja ottaa lisää sillä isän mielestä söin ihan liian vähän, pakko oli ottaa vielä yksi peruna ja kauhallinen kastiketta.. sitä sitten syötiin, itkettii ja syötiin. Ruoka hakattiin mahtumaan pienen ihmisen pieneen vatsaan.
Aikuisen annosta, lapsen vatsaan.
Olin lapsena todella hoikka, sain kuulla vittuilua siitä, aina oli jokin huonosti.
Minulla oli lisäksi paljon inhokkiruokia lapsena, esimerkiksi maksamakkara, jota piilotettiin minun kiusaksi vaikka maitolasiin kun kävin vessassa, voileivän sisään livautettiin samaa tavaaraa, keitettyä kananmunaa, majoneesia.. kaikkea mitä olin kyllä maistanut, mutta ne laittoivat minut vain yökkimään.
Sitten kun löysin maidostani, leivästäni yms tämän ihanan yllärin, alkoi oksennus pyrkiä mahalaukusta ylös ja siinä kun paniikissa juoksin kahden vessan välillä, tietämättä minne menisin, oksennus sormien välistä tursuten, naurettiin mulle ihan koko perheen voimin...!
Minun kiusaaminen oli todellista hupia ja kun itkin ja söin vaikkapa keittoa, märehdin kylmää, jo tunti tai pari sitten kylmäksi mennyttä keittoa itkien pöydässä, ikuistettiin se ihan kuvaksi ja se löytyy edelleen perhelabumista.
Joka kerta se on yhtä hauska kun sen kuvan kohtaa, ainakin porukoiden mielestä.
Mua ei naurata, ei todellakaan!
Mä vihaan sitä kaikkea mikä on pilannut totaalisesti elämäni, vihaan vihaan!
Onneksi romahdin kesällä niin pahasti että oli jo pakkokin saada kunnollista apua.
Psykologin käynnit ovat todella auttaneet, olen saanut niin paljon uusia näkökulmia asioihini.
Eihän ne asiat valitettavasti puhumalla unohdu, voi kumpa unohtuisivatkin!
Olen saanut aika hyvin tolkutettua nyt itselleni että ei saa syödä herkkuja, olen kyllä sortunut monesti, mutta jokaisen sortumisen jälkeen minusta tulee vahvempi.
Nyt karkkihyllyllä osaan jo sanoa itselleni "jos syöt karkkia sinusta ei voi ikinä tulla laihaa"
Karkit siis jäävät hyllylle ja ajatusmaailma on siirtymässä ruokaankin, se alkaa olla taas ahdistavaa, liian kaloripitoista ja lihottavaa. Huomenna kyllä teen ruokaa avopuolisolle, mutta saa nähdä miten paljon itse siitä syön.
Tuskin paljoa.
Silloin kun olin yläasteikäinen lihoin ihan järkyttävästi, melkein 20 kiloa!
ja tuo kaikki taisi tapahtua vuoden aikana.
SIlloin paino hipoi varmaan lähemmäksi 80 kg ja silloin isä oli tyytyväinen. En kuullut enää vittuilua painostani.. sain olla sen asian kanssa rauhassa kun mättäsin ruokaa lautaselta naamariin ihan järjettömiä määriä.
Äiti taas oli sitä mieltä että olin lihava, ja niinhän olinkin!
Oli asiat miten tahansa, en koskaan ollut hyvä kummallekkin vanhemmalleni.
Ammattikoulussa sitten se tapahtui, salakavalasti ja hitaasti.. En aluksi edes tajunnut että asiat alkoivat mennä niin, enkä vieläkään ymmärrä mistä kaikki sai alkunsa.
Aloin vahtia kaloreita, tiesin tasan tarkkaan montako kaloria oli puolikkaassa kupillisessa rasvatonta maitoa tai niissä kaupan keltaisissa omenoissa.
Ammattikoulussa ruokalassa puhuimme syömisestä ja minä ihan pokkana, "mä oon syönyt tänään jo 600 kcal" ja se oli minusta silloin riittävää.
Näännytin itseni nälkään, niin että pää oli kipeä, en nähnyt enää kunnolla ja koko ajan palelsi ja oli huono olo.
Tai sitten mentiin toiseen ääripäähän.. keittiöllä ja työharjoitteluissa oli helppo syödä, lohduttavaa rasvaista ruokaa, ranskalaisia, uppopaistettuja pihvejä jne.. mätin kaikki naamaani jättiannoksena kerralla ennätysajassa ja lähdin aina heti vessaan oksentamaan.
Laihduin ainakin sen 15kg mutta yläasteen aikainen lihavuus on jättänyt jälkeensä megareidet ja pömppövatsan.
Vihaan niitä, en tunne itseäni edelleenkään kauniiksi ja haluan niistä eroon.
En tunne ansaitsevani kauniita vaatteita, enkä tunne että ansaitsisin olla naisellinen koska olen ruma ja läski.
Olen aina ja koko ajan laihdutuskuurilla, siitä huolimatta mätän suuhuni milloin sattuu mitäki mieli tekemään.
Yleensä niitä "turvallisia" ruokia mistä ei hakattu lapsena.
Niitä mitä syötiin harvoin, roskaruokaa, karkkia jne..
Kiitän onneani että törmäsin yksi päivä nettiä selatessani kirjoituksiin mitkä käsittelivät Japanilaisia kauneusihanteita..
Karu totuus lävähti vasten kasvojani, miten lihava edelleenkin olen!
Nyt olen saanut tolkutettua itselleni järkeä, vaikka tänään söinkin pizzan, niin oksensin sen kohta ulos.
Söin vähän itse friteeraamiani kanoja, muutta niitä oli ihan muutama kappale, huomenna saa paasto jatkua sitte pikkaisen tiukempana.
Onneksi tajusin itsekkin ettei jatkuvalla syömisellä vaan voi laihtua, voin koulussa siis painottaa syömisen salaattiin ja kevyisiin kasvisruokiin.
Pienennän annoksiani jatkuvasti kunnes pääsen tavoitteeseeni ja vähän sen allekkin.
Olen aina uskotellut muille ettei tikkulaihat ole kauniita ja että naisella saa olla lantiota ja kurveja.
Mutta en taida enää itse uskoa siihen.. Koska en voi saada kaunista ihoa, koskaan, koska tämä yksi sairaus runtelee sitä päivä päivältä enemmän, voin edes saada hyvän kropan jonka sitten peitän sopivasti vaatteilla.
En halua enää olla se plösö läski joka verhoaa itsensä kokoa liian isoihin vaatteisiin ja kärsii siitä ettei voi pukeutua edelleenkään kauniisiin vaatteisiin..
Kesäksi olen luvannut muuttua, tehdä ison muutoksen. Nyt osaan jo sanoa kaupan karkkihyllyllä itselleni "et voi koskaan tulla laihaksi jos syöt herkkuja"
Nyt alan iskostamaan sitä myös ruokailuuni.
Nytkin on ihan vitun hirveä olo, join 2dl teetä maidolla ja vatsassa tuntuu että se räjähtää..
Silloin kun on pieni alkava nälkä olo tuntuu pikkaisen kauniimmalta, mutta kun syö, muuttuu vatsa ällöttäväksi monsteriksi joka vain paisuu paisumistaan..
YÖK!
Olo on silloin äärimmäisen lihava ja ruma, niinkuin nytkin.
Nyt olen oppinut välttämään tätä tunnetta, ennen mätin vaan ruokaa ja teetä, ihan kaikkea naamariin ja kärsin tästä olosta kun tuntuu että vatsalaukun saumat ratkeaa.
Koko ajan vatsaan menee vähemmän ja vähemmän.. Onneksi!
Ajatukset tuskastuttavat, sillä ne alkavat taas pyöriä ruoan ympärillä. Ruoka on koko ajan mielessä, ei aina syömis mielessä, tai joo.. "Mitä syön seuraavaksi".. ei liian rasvaista,
ei, ei karkkia.
Ei ei sitäkään,... toivottavasti kohta, ei, ei yhtään mitään.
Teetä voin lipittää entiseen tapaan, jopa heittäytyä niin villiksi että laitan rasvatonta maitoa sekaan.
Mutta mitää muuta ei saa mennä suusta alas.
Vettä tietenki ja ehkä purkkaa, mutta ei muuta
Janottaisi.. mutta en haluaisi juoda sillä olo on vittumaisen läski.. tukala ja ihan liian täysinäinen.
Avopuolison hyvää hyvyyttään tuoma jäätelö kummittelee pakkasessa, en halua pahoittaa hänen mieltään kieltäytymällä siitä, mutta en kyllä haluaisi syödäkkään sitä..
PAkkokait se sitten on syödä sitä vähän, juoda iso kupillinen vettä syödä hieman, edes että hän huomaa että purkilla on käyty ja oksentaa pois.
Kauhulla odotan myös jouluruokailua avokin vanhemmilla. Omilleni en lähde, sinne arvosteltavaksi ja haukuttavaksi.
En todellakaan, vaikka jokainen ihminen kenen kanssa puhun puhelimessa ja ketkä siellä asuvat, kysyvät joka ikinen vitun kerta että "tuutteko jouluksi tänne?"
Olen koittanut kiertää kysymystä ja sanoa "en tiedä vielä mitä suunnitelmia avopuolisolla on, en mie voi yksin tälläisistä asioista päättää, mie kysyn avokilta."
Todellisuudessa meille on selvää että mennään jouluna avokin vanhemmille..
En vaan halua lähteä kotiseudulleni, en ja mikä siinä on niin hankala tajuta porukoilla että mie asun nyt täällä ja mun elämä ja avopuoliso on täällä!?
Eiväthän porukatkaan enää ole sen jälkeen viettäneet vanhemmillaan jouluja kun ovat alkaneet seurustelemaan.
Miksi vitussa sitä pitää VAATIA multa?
Ei onnistu, ei enää yhtäkään joulua.
Vaikka lääkehuuruisessa alkusyksyssä mietin että olisi kiva yllättää isä (?!?!?!!?!?!?!?!?!?!) ja mennä jouluksi porukoille.. Ei vittu kiitos kun siellä sitten myöhemmin syksyllä olin käymässä.
Se ilmapiiri, se kaaos kun vittu kaikki törmäilevät keittiössä toisiinsa ja yrittävät yhtäaikaa sählätä jotakin ja saada valmista. En vaan vittu yksinertaisesti kestä sitä vitun kaaosta mitä siellä koko ajan on, kamala kälätys, vittuilu, väittely... hälinä ja häslinki EI KIITOS!
Miten sen sitte sanoisin näille ihanille elämäni pilaajille ettei mua nähdä siellä ennen juhannusta?
Yhteen kaveriinkin olisi pitänyt olla yhteydessä, unohdin sen ihan täysin.. harmittaa, mutta kaippa on pakko laittaa sille huomenna viestiä.
Onneksi saan olla huomisen rauhassa ja nukkua myöhään.. Sen jälkeen koiran kanssa lenkille ja vaikka loppuilta nöräämään koneella.
Viikko on ollu kamalan raskas, koulussa kyllä puristettiin suunnittelu ja piirtämiskurssilla kaikki viimeisetkin mehut ulos ihmisestä...
Ihan liian monta rautaa on nytkin tulessa ja tilanne on hallittu kaaos.
Juu, vähä teksti rönsyili.. No, mutta pääasia on se että olen saamassa syömisen viimeinki taas hallintaani.
Matka kohti kaunista ja pientä, hoikkaa keijumaista vartaloa alkaa. <3
Kävin vaa´alla.
Tulos oli kaikkea muuta kuin mitä toivoin.
Olen lihonut monta kiloa, melkein 5!
Olo tuntuu entista paskemmalta.
Todella paskalta!
Nyt ei saa tosiaankaan syödä, mie vaan lihon ja lihon ja lihon..
Itkettää..todella itkettää.
Pelkäsin jo tulleeni raskaaksikin, onneksi menkat alkasivat niin on edes se murheista pois.
Eniten tässä tosiaankin masentaa se että mä oon tosissani luullut laihtuneeni!
Olen käynyt pitkillä melki 2h lenkeillä lähes päivittäin ja muka yrittänyt syödä hyvin. PAskat!
Kieltäydyn siis kouluruoasta ja kotiruoasta kokoaan, pidän nestepaastoa.
Maitoa ja piimää annan itseni juoda, sekä teetä.
Unohtamatta vettä.
Mitään muuta ei mene nyt sitte suusta alas.. jos oikein heikottaa niin ehkä lasillinen tuoremehua.
Olo on nyt erittäin ruma ja lihava. Haluaisin eroon itsestäni, pois ruumiistani, johonkin muuhun ja kauniimpaan ruumiiseen.. Tämä ei kuulu minulle, tämä ei tosiaankaan ole minua.!
Minun kuuluu olla pieni ja laiha, hento ihminen, mitä silloin joskus olin..
Miksi teen tämän itselleni?!
Vihaan itseäni entistä enemmän, vaikka se ei lisää tarvetta viiltelyyn, nyt pitää keskittyä itsensä rankaisemiseen muilla keinoilla, koska ihminen on nähtävästi niin vitun tyhmä ettei se millää opi, ei ilman että se oppi tulee kantapään kauttta.
Huomenna mennään vesilinjalla, jos oikein nälkä kuristaa vatsaa ja heikottaa, niin onneksi jääkaapissa on porkkanoita, yksi riittää.
Että, haluan eroon tästä tunteesta, haluan pian, en kestä, miten kauan mun pitää olla tässä vieraassa kehossa mihin en kuulu??? En todellakaan kuulu.
MIksi olen tehnyt tämän itselleni? TAAS ja yhtä huomaamatta kuin ennenkin..
Miksi teen itselleni tämän, miksi??
Luulin jo selvinneeni pahimman ajan ohi ja tämä toistaa että olo on ollut paska ja olen lohduttanut itseäni syömällä, mutta sama paska nähtävästi jatkuu..
Ostin juuri itselleni kirpparilta ihanat talvinilkkurit, korkokengät, joita harvoin käytän, koska tunnen olevani liian lihava ja epänaisellinen siroihin pieniin kenkiin..
Sitä todellakin olen..
Mutta kesään mennessä olen muuttunut, se on ehdoton takaraja tai alan tehdä itselleni jotakin.
Tämä olo on niin sietämättömän paska, niin PASKA!
Vittu mitä paskaa elämä on..
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.