tai ei siinä  mittää hyvää oo, ei samaa kohtaloa toivoisi kellekkään.
Seuraava teksti on kuin ihan mun näppäimistöltä, sillä erotuksella etten ole ikinä halunnut lukioon, vaan amikseen, tietylle linjalle, minkä isäni tyrmäsi kokonaan.
En ollut koskaan myöskään hyvä koulussa, koska en halunnut.
Mutta muuten tuo epäonnisuuden sarja ka kaverittomuus kuulostaa liiankin tutulta.

"Yläastetta ennen ja yläasteen alussa haaveilin saavani tyttöystävän ja kypsiä kavereita, yläste tuli, uudet luokat, osa yläasteen aikaisista kavereista jäi samalle luokalle, mutta tilanteeni kääntyi vain huonompaan suuntaan. Eristäydyin niistä aikaisemmista harvoistakin kavereista, jäin kotiini vangiksi koneen kanssa, tuhlasin päivä päivältä, viikko viikolta elämääni. Katsoin sivusta kuinka muut saivat tyttöystäviä, kavereita, menestyivät opiskelussa. Itse kun menestyin, sain vaan niiltä luokan hauskoilta jätkiltä viiltäviä katseita ja nipoksi ivailua, NOH, lopetin sitten kokeisiin luvun ja lisäsin koneella oloa, jäljelle jäi vain muutamia teoria-aineita lukuunottamatta pelkkiä viitosia, kutosia ja seiskoja, enpähän kuullut sanaa nipo enää. 

Kasiluokalla viimeinkin hyväksyin totuuden, ettei yläaste ole kaikille mukavaa, osalle se on helvettiä ja minä olin yksi niistä. Hyväksyin että varhaisnuoruus menee perseelleen, mutta menkööt! Siitä hetkestä eteenpäin, että vaikka annoin 3- vuotta elämästäni apatialle ja epätoivolle, minun elämäni kääntyisi vielä parhain päin. Lukioon kun pääsisin, niin enää ei tarvitsisi kuunnella niitä hauskoja tyyppejä, jotka kerää tyttöjä ympärilleen, nehän menee amikseen. Noh, kaksi vuotta kuluu, kestän****** ainoastaan lohduttautuen ajatukseen että kohta tämä loppuu ja saan elämäni takaisin.

Miten kävikään, viime kesänä sain tietää etten pääsekkään lukioon, numeroideni lasku oli verottanut keskiarvoa niin paljon, että se jäi alle minimirajan, (7,5 muistaakseni), koko kesä muuttui helvetiksi, pelkkää apatiaa ja stressiä, mutta minä kestin, vietin pari päivää amiksessa ja totesin että "Nyt tämä ***** saa riittää" vaihdoin yhteen kaupungin toiseen lukioon, paljon pienempään, jonka opiskelijat lähinnä koostuivat samankaltaisista hylkiöistä ja "laiskureista" sekä myös amis-tyylin omaksuneista bilettäjistä, totesin että täällähän minulla voisi olla vielä mahiksia saada osa siitä kakusta, jota kutsutaan "onnelliseksi nuoruudeksi" ja olo helpotti n. puoleksi vuodeksi. 

Lähes koko viime syksy kului odotellessa, että koskaohan jotakin tapahtuu, koskakohan alan saamaan niitä uusia kavereita, sitten totuus lässähti selkään niinkuin räystäällinen lunta, ei minun tilanteeni tule muuttumaan. 

Koko talven sitten taas märehdin tässä, että "Missä tein väärin", "Miksi minut on kirottu tällaiseen elämään?" Kun kaikki niitä harvoja itsenikaltaisia tuttujani seurasin facebookista, huomasin että nämä ovat jo päässeet kuivalle maalle, itseni kölliessä vielä tässä saatanan narsistisen ajattelun, itseinhon ja katkeruuden suossa. Samalla tein päätöksen, että kokeilen vielä kerran.

Nyt pistin sitten pari viikkoa sitten hakemuksen lukion vaihdosta yhteyshaussa, voisin saada vielä pari-kolme vuotta nuoruuttani ja onnea, ehkä tyttöystävänkin, nyt roikun siis enää toisella kädellä köyden aivan lopusta, olen tullut elämässäni risteykseen, tiedän, että vaikken pääsisikään sinne, ei elämäni kaatuisi kokonaan, tiedän sen nyt kokemuksesta. Minusta tulee vain entistä katkerampi ja vihaisempi(jollainen jo valmiiksi olen).
"

Minäkin menetin nuoruuteni, ei mulla koskaan ollut kavereita, bile iltoja jne.
Olin aina kotona koneella, juttelin satunnaisesti hetken joidenkin netti-ihmisten kanssa ja lohdutin 15-vuotiaana 30v v miestä siitä että hänellä oli itsetunto nollissa koulukiusaamisen takia..

Monet sai sen kaveriporukan kokoon yläasteella, minä en saanut, ammattikoulusta ei jäänyt käteen kuin iso kasa pettymyksiä, kyykyttämistä ja minun hyväksikäyttöä..
Pari tuttua jäi, mutta heihinkään en ole ollut yhteydessä juurikaan.. 

Niinku baarissa erään tyypin kanssa puhuin ja tultiin samaan tulokseen, vielä yläasteikäisenä pystyy hankkimaan kavereita ja menemään tuurilla mukaan kaveriporukoihin, mutta ei enää kun ikää on tullu suunnilleen 20 vuotta.
Silloin ihmisille on muodostunut tiiviit ystävä ja kaveriporukat joihin ei tuntematon ulkopuolinen niin vaan pääsekkään mukaan.
Moni tietää varmaan tunteen siitä kun menet illanistujaisiin, uutena, outona, jossa kaikki muut tuntee toisensa parhaimmillaan ihan pikkulapsesta saakka, on juttuja ja muisteltavaa.. Mutta entä minä?
Mä kuuntelen sivusta muiden mukavia muistoja, nuoruuden kouhotuksia, pahantekoja jne...
ja mitä mulla on... Ei taaskaan yhtää mitää.... 

Kiva elää tyhjyyessä ja sen tunteen kanssa että hädän tullessa kukaan ei auta, on "kiireitä" "ei jaksa" jne..

Kerrassaan mahtavaa että elämä menee näinkin hyvin putkeen, pitäisi vaan vissiin hymyillä ja olla ylisosiaalinen että kaikille kelpaisi, vaikka ei se sitä tilannetta muuta että tulen olemaan aina ja kaikessa ulkopuolinen.

Mahtavaa vuodenalkua kaikille!