Lähdin pitkästä aikaa koiran kanssa lenkille, nyt kun hänen korkeudelleen sopii eikä ulkona ole liian kylmä, heinänkorsi vääräässä asennossa, yksi tähti sammunut tai parin kilometrin päässä männystä katkennut latva...
Käveleskelin rauhassa sinne tänne, yritin valita ne rauhallisemmat reitit ja koira sai kulkea aikalailla vapaana, käppäilin ihan hissukseen ja harjoittelin koiran kanssa samalla luoksetuloa...
En edes katsonut kelloon, koska lähdin, koska tulin, puhelinkin jäi kotiin, seurailin koiraa tuleeko hänen arvon kuninkaallisuudelle kylmä, mutta mitään merkkejä siitä ei ollut.
Käppäilin takaisin kotiin ja kävin kaupassa, pullonpalautusrahoilla... 
Tein ruokaa siitä mitä kaupasta pullorahoilla sai ja mitä kaapista löysin, ei mitää hyvää mutta nälkäänsä söi.
Oikeastaan ihanan virkistävä ja rentouttava päivä, vaikka olenkin saanut tänään aikaan jopa jotakin.

Sitten se tapa miten yleensä teen..
Aamulla kiireekkä ylös, aamukahvit äkkiä naamaan ja äkkiä bussiin, sieltä äkkiä aina bussin takia myöhässä tunnille ja äkkiä kotiin, äkkiä samantien koiran kanssa lenkille, vähintään tunnin hikilenkki ja mahdollisimman lujaa.
Sieltä äkkiä kotiin, siivoamaan, nälkäkiukkuamaan, äkkiä tehdä sitä ja äkkiä tätä, kaadun (äkkiä) sohvalle katsomaan tv:stä salkkarit ja teen äkkiä siinä samassa jotakin... 
Äkkiä yritän myös nukkua mutta eihän siitä mitää tuun ja sit taas aamulla hyvin valvotun yön jälkeen äkkiä aamulla kouluun....

Voi jumalauta, mä uuvun jo pelkästä lukemisesta ja hengästyin kirjoittaessani tuota.
Onko elämäni todella ollut tuollaista??!
Ilmeisesti, oon aina pitänyt itseäni laiskana, en oo antanut itseni istua hetkeäkään ja mulle on välillä sanottu että ISTU JO! oon sinkoillu paikasta toiseen kolme, neljä ja kymmenen rautaa tulessa samaan aikaan.. 
Koko ajan jotaki on tekeillä ja jos ei ole, tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja tekemättömät työt (mun haalimat monet harrastusprojektit) kummittelee ja ahdistaa mielessä.. 
En ymmärrä miten oon jaksanut näin pitkälle tuota ja miksi ihmeessä poltin itseni loppuun ihan totaalisesti ja masennuin.
Ei ihminen loputtomiin jaksa, jokaisella tulee raja joskus vastaan, tavalla tai toisella..
Ennenvanhaa rasvattiin köysi tai laitettiin kuula kalloon...
Nyt uskalletaan puhua uupumuksesta jne, vaikka sitä edelleen halveksutaan, joidenkin, esim porukoideni kohdalta.
Mun raja tuli vastaan kesällä 2014. OOn kateellinen ja entistä katkerampi että jokut jaksaa, joillakin on virtaa olla sellaisia vitun pystyviä ja menestyviä super ihmisiä. Minä poltin itseni loppuun saamatta kuitenkaan mitään muuta kun taas kerran kasan paskaa niskaani.
Olen joutunut opettelemaan tässäkin uuden ajattelutavan, ei ole pakko suorittaa, ei ainakaan kenenkään muun takia tai mieliksi, sitäpaitsi, naurettavinta tässä kaikessa on se että kukaan muu ei tiedä ponnisteluistani!!!
Mä oon suorittanut varmaan vaan ihan vaan ja ainoastaan itselleni, vaikka siihen verhoutuu todistelun tarve isälle ja hyväksytyksi tuleminen kaikkien taholta.
Harmillisen usein joudun kuitenkin pettymään, hyväksyntää ei tule, pikemminkin päinvastoin, minut ymmärretään väärin ja pidetään ikävänä ihmisenä.
Tottakai pidetään, minusta ei näy mitään  muuta nykyään kuin saatanan katkera, väsynyt ja vihainen.. Turhautunut, ahdistunut.. ah, ahdistunut ja turhautunut ovat ihan liian laimeita sanoja.. Väsynyt ja katkera vielä vähemmän.. mikä olis mahtavin ööh?? superlatiivi? noille sanoille? Niin että niistä saisi puristettua pariin hassuun kirjaimeen se tuska ja ahdistus kaikki se tunne mitä sisälläni myllertää, enkä voi tehdä asialle mitään... se saa mut vieläki tuskaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi, en voi itse vaikuttaa mihinkään.. en ole onnistunut hakemaan töitä ja usko itseen on totaalisesti mennyt.. miksi minut huolittaisiin tulevaisuudessakaan, koska en ole ikinä menneisyydessäkään kellekkää kelvannu?


Katton samalla leffaa 127 tuntia. mua ahdistaa niin vitusti tuo että ihan kyyneleet nousee silmiin..
Tuon miehen ahdinko kuvaa omaani.. Tuo on mainio esimerkki siitä!
Se tunne kun olet ahdistettuna totaalisesti nurkkaan voimatta itse tehdä yhtään helvetin mitään, sitten vain alistut kohtaloosi ja jäät odottamaan kuolemaa (mun tapauksessa muutosta).
Kun itse on niin pahasti pulassa ettet yksinkertaisesti enää pääse pois, olet neuvoton etkä tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikki keksimäsi keinot on käytetty ja aina on menty rytisten metsään... 

Taas kerran tulee kysymys

MITEN MÄ TUUN KOSKAAN SELVIÄMÄÄN TÄSTÄ?!
 

musta tuntuu että mä en kertakaikkiaan pysty ja mieli menee koko ajan vaan alemmas ja alemmas.
Ennen rehvastelin pystyväni potkimaan itseni ylös, mutta nyt ollaan niin tiukasti mudissa että en taida jaksaa enkä pystyä tekemään asialle mittää..
En vaan pysty enkä osaa.. tässä elämässä ei tosiaankaan ole mitää menetettävää..