päädyin vetämään taas hallitsemattomasti kebabia.
ja eilen illalla tai yöllä, kun tuskaisena kierin sängyssä yrittäen epätoivoisesti saada unenpäästä kiinni...

Mietin syömistäni, selaamiani pro ana sivuja ja sitä miksi vitussä syön vaikka perhepizzan yhdeltä istumalta, ja ahdan tasan niin pitkään ruokaa kitusiini että kaikki on syöty.

No, ensinnäki mut hakattiin siihen että on PAKKO syödä lautanen tyhjäksi koska kaikilla lapsilla ei oo ruokaa.. ihmettelen edelleen miten vitussa se mun syöminen tai syömättömyys liittyy toisiin lapsiin??!

Sitte se valkeni mulle, ku salama olisi iskenyt, miellyttäminen ja hyväksytyksi tuleminen!
Mietin millainen olo mulla on syömisen jälkeen ja tajusin että olen joskus ajatellut seuraavanlaisesti. "Kun tälläinen pieni (miten niin vitussa pieni?!) nainen pystyy mättämään tälläisen määrän ruokaa itteensä, niin se on varmaan siistiä jonkun mielestä! Mitä vitun siistiä tuossa on??! Ihan vitun sairasta ja kuvottavaa pikemminkin!
Miten oonki voinu ajatella, ihan itsekkään tajuamatta tuolla tavalla.
Miten oon voinu tuntea tyytyväisyyttä siitä että syön puolikattilallista ruokaa ja sen jälkeen on kamala morkkis, ja huono/tukkoinen olo?!

Se on se vitun hyväksyntä, tunnen ja mieleni on sitä mieltä että olin hyvä, hyvä tyttö söi lautasen tyhjäksi.
Silloin ei tule turpiin eikä jälkiseuraamuksia.
Hyvä tyttö söi lautasen tyhjäksi vartissa ja sai siitä kehuja.
Hyvä tyttö oppi suorittamaan, omaksui sen jopa niin syvästi kerran että söi itsensä melkein 80 kiloiseksi, silloin ei haukuttu, silloin olin vissiin hyvä.
En ollut, olin kaukana hyvästä.. Olo on nytkin kamala kun olen tunkenut kebabia naamariin, mutta kurkku ja vatsa ovat niin kipeät ettei yksinkertaisesti pysty oksentamaan....

Pelottaa mennä nukkumaan, yön pikkutunteina ahdistun ja tuskastun niin paljon että päädyn taas viiltelemään?
Katsomaan kun veri helmeilee jalasta ja valuu isoina pisaroina lattialle, muodostaen pian lammikon, enkä edes mielestäni viillellyt paljoa, tai edes syvälle.
Jalka on ollu tosi kipeä ja arka ja tunnen sen jokaisella tutisevalla askelelllani... mutta ei ole ollut nälkä, ei ajatustakaan ruoasta, kännykässä oleva taustakuva, jonka teksti muistuttaa minua siitä että et voi koskaan olla laiha jos jatkat syömistä on ollu hyvä motivaattori.. 
Viiltäminen ei edes ahdista, siinä menee vaan jonkinlaiseen transsiin ja suihkii menemään sinne tänne, vielä kerran ja vielä kerran... sitte ku jalka vuotaa tosissaan verta, herää siitä, että ihastelee verta, sitä miten se alkaa valumaan haavoista muodostaen vanoja... olen ottanut niistä valokuviakin.

Ei ole ollut ajatustakaan ruokaan.. avokki sai sit ylipuhuttua mut syömään, se on sanonu "Pitää sitä ihmisen nyt jotaki syyvä", voisin valehdella jälleen sujuvasti syöneeni koulussa.. en tiijä.. en enää ittekkää tiedä mitä oon sanonu ja kelle ja koska, vai oonko jättänyt sanomatta...

Mut jos kipu vie ajatukset ruoasta, niin teen aina pari viiltoa parantuneiden tilalle että kipu säilyy ja vie ajatukset pois ruoasta..
Pelottaa, on niin turvonnu olo.. ihan ällöttää ja ahdistaa kun mietin että pitäisi käydä vaakalla tarkistamssa tilanne, siihe pahimpaan aikaan kun on syönyt ja juonut vatsansa halkeamispisteeseen... 
Ehä on pakko, saan lihomisestani uutta puhtia laihduttamiseen.. 
Nyt tutisevin askelin kohti vaakaa.. ei vittu.. kurkkua kuristaa.