Avasin äsken jääkaapin laittaakseni kahviini maitoa.
Katsoin nakkipakettiin, juustonjämään ja tomaatteihin (kerrankin jääkaapissa on jotakin!)
Ei vaan, ahdistuin, tuli ajatus "ne menevät huonoksi, päiväys loppuu, pakko syödä"
Eli tullaan ajatukseen "ruokaa ei saa tuhlata". Sitä äitini aina hoki, syömäkelpoista ruokaa ei saa heittää pois ja se on syötävä (vaan yksinkertaisesti) ennenku se menee huonoksi.
Kellekkä terveelle ihmiselle ei tule huonoa omaatuntoa siatä että joutuukin heittämään pois vaikkapa puolipakettia kallista (kaikki on köyhälle kallista) keittokinkkua?
Eikö tekisi mieli yrittää syödä ne pois ennenku heittää roskiin?
Ja mitä oon tästä ajatuksesta hyötynyt? 
En niin yhtään vitun mitään.
Paino vaan nousee kun ahdistuneena ahmin kaikki mitä jääkaapista löytyy, saamatta siitä kuitenkaan mitään tyydytystä ja ahdistun vain kahta kauheammin.

No, lähin jääkaapilta, syömättä mitään, ajattelin että kyllä ne huomiseenkin pysyy kaapissa ja jos ei, niin sitte ne menee roskiin, tai kinkut/juusto vähitellen koiralle.

En ala enää syömään itseäni muodottomaksi sen takia että äiti ajatelee niin ettei ruokaa saa heittää pois.
Sitä menee meillä muutenkin paljon roskiin, avokki ostelee jatkuvasti uutta leipää ja puolipakettia saa aina heittää roskiin koska se on muka vanhaa?
MIksikä kaupasta ostettu leipä muka menisi`?
Se on ihan hysteerinen päivämäärien kanssa ja oon sata kertaa sanonu ettei leipä mene parissa päivässä miksikään!
EI se vaan mene sinne kaaliin, oon sanonu että leipä on silloin pilalla kun siinä kasvaa karvaa = homeessa.
Mutta kun se ei mene sinne päähän niin ei mene. No onneksi ei oo minun rahoistani pois.

Olen tässä kahden vaiheilla.. olo on taas ihan sietämätön, eikä hoitajan ajasta ollu taaskaa mitää apua.
Mietin että pitiäsikö ottaa pullo alkosta ja vetää taas perseet olalle?
Tässä mielentilassa ei kannattaisi, mutta en keksi enää mitään muutakaan, koska viillellä en halua.
Se siitä tipattomasta tammikuusta sitte.

TUrhaan minä mitää ittelleni lupaan, en koskaan kuitenkaan pysty pitämään mitään.
Olo on mitätön ja turha, koska avopuolisonikin nauraa mulle ja mun ajatuksille, niin en mä varmaan sit oikeasti mihinkään pysty... En enää jaksa edes aloittaa mitään, koska tiedän että projekti jää kesken.

Usko itseen on kuollut ihan totaalisesti, olisin odottanut avopuolisoltani joskus jonkinlaista tukea ja uskoa, mutta jos hän ei usko minuun, niin miksi minun itsenikään pitäisi?