Kuten olen usein pohtinut avopuolisoani, olen huomannut että hän vain vetäytyy kuoreensa entistä pahemmin ja pahemmin.
Olen satamiljoonaatuhattaäärettömyyttä kysellyt että mikä on, että mulle voi kertoa!
Mutta vastaukseksi saan aina "ei mikkää"...
Sanoin viimeksi että sinustahan loistaa kilometrien päähän ettei kaikki oo hyvin, mä oon susta huolissani.

No sitte se tapahtui kun hän oli kirjoittanut uuteen biisiinsä lyriikoita.
Hän murtui humalassa ja alkoi puhumaan järjettömästä kuolemanpelosta!
Sanoi että sitä on kestänyt jo parikymmentä vuotta ja on kuulemma käyny juttelemassa sekä syönyt lääkkeitäkin.
Harmittaa, miksi hän ei ole voinut puhua siitä kun olen kysynyt?
Kerran kännissä hän oli mietteissään, juteltiin niitä näitä, hänen silmiinsä tuli aggressiivinen kiilto ja hän yhtäkkiä raivon vallassa puuskahti "mun päässä on sellaisia asioita mistä en ikinä tule puhumaan kellekkään!"
Sanoin että ei oo pakko, kerrot jos sille tuntuu, tai jätät kertomatta.

Oliko tuo nyt se juttu? Hän avautui avautumistaan ja hänen ahdistuksensa oli niin käsillä kosketeltavaa, se paha olo, ahdistus ja epätoivo kuvastui niin selkeästi hänen puheestaan että pillahdin itkuun.
Voin hänen puolestaan pahoin, miksi hän pitää sisällään tuollaista taakkaa?
Menis puhumaan uudelleen jollekkin!

Kysyin tarkentavan kysymyksen hänen pelkoonsa liittyen, mutta hän suuttui mulle ja kääntyi heti puolustuskannalle "mä käsittelen tämän ihan itse, omalla ajallani!"
Mutta kuitenkin sen jälkeen jatkoi kertomistaan.

Minä en suoraan sanottuna ymmärrä hänen ahdinkoaan, voin pahoin kun hän voi pahoin, todella pahoin ja on todella ahdistunut.
Hän tiuskaisi mullekkin "säki vaan koko ajan puhut kuolemasta!"
No mistä helvetistä mä olisin voinut edes tietää että se ahdistaa sitä! Ku se ei ikinä kerro vaikka mä oon kuinka pyytänyt ja rukoillut!

Onko kenelläkään joka sattuu tätä lukemaan, kokemuksia kuolemanpelosta ja miten siitä on päästy yli?
Mie en pelkää kuolemaa, en ole koskaan pelännyt, näen sen vain helpotuksena, poispääsynä täältä, silloin saa ikuisen rauhan eikä tarvitse enää yrittää ja pettyä kerta toisensa jälkeen.
Linkittäkää aiheeseen liittyviä kirjoituksia, ajatuksia mitä vaan että oppisin ymmärtämään avopuolisoni ahdinkoa ja auttamaan häntä sekä olemaan tukena.

Tuntuu hulluta että ihminen on pyöritellyt ala-asteikäisestä ajatusta päässä että sitten kun kuolema tulee, niin onko loppu sellainen että jäädään vain leijumaan ajattomaan ikuisuuteen ja ikuiseen pimeyteen.
Tai sitten toinen ääripää, synnytään uudelleen ja eletään ikuisesti.
Yritin rauhoitella tuota uudelleensyntymistä, että minä oon kuullu ja mulle on sanottu että uudelleensyntymisen tarkoitus on se että elämässä opitaan ja sielu lähetetään tänne oppimaan niitä asioita jotka on edellisessä elämässä jäänyt oppimatta. Sitten kun sielu on saavuttanut rauhan, niin se pääsee siitä elämän kiertokulusta ikuiseen autuuteen ja rauhaan.
Ei tainnut mennä tajuntaan, niinku ei yllätys yllätys mikää muukaan.
Mut ainaki mie yritin.

Tuntuu pahalta kun olen ahdistanut häntä puheillani koko suhteen ajan.
Mulle se kuolema on vaan arkipäivää, niin moni sukulainen on kuollut oman käden kautta, vanhuuttaan jne.
Olen ollut töissä hautausmaalla reippaan puolivuotta ja siellä jos missä kuolema on koko ajan läsnä lukuisine hautajaisineen. En vaan osaa pitää sitä oikein minään, se on yhtä luonnollista kun syntyminenkin, se on jokaisella meillä edessä jossakin vaiheessa, sillo ku meidän aika täyteen tulee. Miksi sitä edes etukäteen murehtimaan?
Vaikka toisaalta ymmärrän avopuolison ahdingon, kun alkaa oikein syvällisesti miettimään, mihin päädynkään kuolemani jälkeen? Minun totuuteni on kuitenkin se että kun kuolen, minut tuhkataan ja tuhka viedään sinne minne haluan.
Ei sen kummempaa.

Voisin joskus heittää avokille pallon ja kysyä:
"Miltä susta on tuntunut ennen sun syntymää? 
Sä oot ollu sitä ennen ihan yhtä olemassa kuin kuoleman jälkeenki. Oliko se paha tai jollakin tavalla pelottavaa?
Ihmisen tietoisuus ei seuraa niinsanotun sielun perässä kuoleman jälkeen yhtään minnekkään, vaan se loppuu samalla kun sydän lyö viimeisen lyönnin.

Uskonnoista saa taas ihanan esimerkin, ihmiset ovat lääkinneet kuolemanpelkoaan sillä että on laadittu älyttömät säännöt joita noudatetaan ikuisen kadotuksen pelossa, kuvitellaan että hyvillä teoilla ja muulla paskalla pelastutaan ja pädytään ikuiseen aututeen syömään vinirypäleitä ja soittamaan harppua. PASKAT!

Kuolema on hyvin yksinkertaista, kun ihminen kuolee, elintoiminnot loppuu.
Ruumis alkaa lahoamaan ja erilaiset hajottajabakteerit ja muut pikkuöttiäiset aloittavat toimintansa.
Jäljelle jää luuranko joka sekin hajoaa aikojen saatosa.
Toinen vaihtoehto on se kun elintoiminnot loppuu, ruumis siirretään odottamaan tuhkausta, se poltetaan arkkuineen krematoriossa jonka jälkeen tuhkat haudataan muistolehtoon, tai miksikä sitä kussakin seurakunnassa kutsutaan.
Tuhkat voi levitellä myös vaikka kukkapenkkiin, perjaatteesa se ei ole kait laillista, mutta kuka sitä tulee kyselemään jälkeenpäin jos tuhkat heitetään esim mereen? Tuskin yhtään kukaan.

Sitten asiaa huomisesta, jotenkin tuntuu että tämän avopuolison avautumisen jälkeen on hankala käsitellä omia asioitaan. Niin paljon kun häntä haluaisinkin tuossa asiassa ymmärtää, niin en vaan pysty, en ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa? Miksi?
Mikä siinä kutakin pelottaa?

Huomenna se pitkään odotettu (tosi pitkään, viikon ehkä maksimissaan) :D
SCID-haastattelujen purku. Kun palaa niihin haastistunnelmiin, niin heti herää mielessä raivo.
Vittuuntuneisuus ja vihaisuus, viimeksi ku hoitajalle tätä pohdin, miksi ihmiset ovat lähteneet elämästäni sanaakaan sanomatta, mietin että voisiko se olla kuitenkin minun syyni?
Oman hankalan persoonallisuuteni? Jännä kyllä aluksi minut hyväksytään vikoineni kaikkineni, mutta nyt sitte ei mitenkään, mikä juttu se on? Eikö se ole jo muiden puolelta valehtelua?
Kun mulle ei ikinä kerrota syytä, niin miten osaisin ikinä muuttaa asioita mitenkään?

Huomista päivää pitää vielä suunnitella ja töissä pittää tehdä hommia entistä hitaammin ja pitää pidempi kahvitauko :D
Lähdin tänään tunnin normaalia tekemistäni etuajassa.. hävetti ja ahdistaa vieläki.
Laitoin kuitenkin tapani mukaan ihan täydet päivät, koska hommat tuli tehtyä hyvin ja saman se noille asiakkaille maksaa, olin mä siellä sitte vaikka 6 tai 8 h.
Huomenissa pitää ottaa pienet torkut päivällä ja sitte mennä takas toiseen työpaikkaan jonka jälkeen sitte tuonne haastiksen purkuun. Aika sekavissa tunnelmissa odotan tuota.

Ennen en paskan vertaa välittänyt muuten siitä lähdinkö tuntia, kahta vai kolmea etuajassa töistä, nyt tuo vajaa tunti tuntuu niin ylitsepääsemättömän ahdistavalta että huhhuh, pakkokait ottaa opamox huiviin ketipinorin kanssa.

Huh, melkoisen puhdistunut olo, samalla syyllinen, kun avopuolison asioita ruodin tuossa.
Mutta pakko päästä purkamaan tämä jonnekkin, edes vertaistuen toivossa jos ei muuta.
Olo on niin paska, nyt en odota enää innolla koska avopuoliso murtuu, se laski suojamuurit jo aika hyvin ja kertoi kaikista haavoittuvimmat puolet itsestään. Se on iso juttu!
Mutta sitten sen kysymys, miten voisin auttaa häntä tuossa, kärsin siitä että hän on niin ahdistunut!
En vain osaa mitenkään samaistua hänen pelkoonsa, koska en ole ikinä kuolemaan pelännyt.
Monelle kuolemanpelko on tuttu asia, mutta ei mulle. En osaa oikein verratakkaan sitä mihinkään.
Ahdistuksen tiedän, tiedän mitä on pelätä helvetin kovaa ja oikeasti, aina paniikkikohtaukseen saakka.
Tiedän mitä pelko on, mutta kyllä sitä pitäisi oppia käsittelemään ja etsiä keinoja siihen, ei kukaa voi vaan pelätä ja heittää koko elämäänsä sen takia hukkaan! Tai voi, mutta ei saisi.

Pakkokait se on suunnitella nukkumaanmenemistä, jos ottaisi pitkät unet, niin olis helpompi nousta aamulla, ei olisi sellaista jäätävää ketipinorpöhnää, mitä ei lääkärin mukaa pitäis edes tulla :D
Hah, mä en enää usko mitää mitä lääkärit noista myrkyistä sanoo.
Sepramista en halua luopua, se on luonut mun mieleen kivan suht tasaisen rauhan ja sen ettei mulla oo ruokahalua!
Syön kyllä kun on nälkä, mutta ei oo mitää pakonomaista tarvetta tunkea itseensä kamalalia määriä karkkia, sipsiä tms, kun mitään ei tee mieli. Kaikki tähän asti ahmimani herkut vaan kuvottaa ja olen oppinut jopa nauttimaan ihan oikeasta ruoasta. Viikonloppuna on pakko saada uusiaperunoita, paistaa vaikka kanaa siihen kylkeen tai tehdä lihapullia, mitä vaan, sit on pakko saada se salaatti!
Vaikka jäävuorisalaattia, kurkkua, tomaattia, sipulia ja fetaa OMMOMOM!

Jep, nyt nukkumaan ja suunnittelemaan vielä huomisen aikataulun, ainaki saa taas nukkua pitkään päiväunet.
Harmittaa vaan se etten ole yksinkertaisesti ehtinyt lenkittää koiraa kun pieniä lenkkejä, se ei halua kävellä kuumassa, enkä jaksa enää iltaisin lähteä, kun nukkumaanmeno on lähellä.
No, jos pian tulis viileämmät ilmat, niin pääsis ilman lämpöhalvauksen pelkoa lenkkeilemään.