Olo on ihan karmea, koko ajan on tunne että jotakin puuttuu, tuntuu ku iho olisi pelkkä kuori ja sisällä pelkkä musta aukko.
Koko ajan haluaisi jotakin, ihmeellinen kaipuu kalvaa mieltä.
Mikään tavara, tekeminen tai syöminen ei vaan tyydytä sitä tunnetta että jotakin puuttuu, se ei tuo sitä mitä kaipaan.
Välillä ahdistuksen pahimpina hetkinä en tunne itseäni edes ihmiseksi, kaupassakin olen joku, ihmiset tuntuvat vierailta ja minä itselleni vielä vieraammalta. En pysty käsittämään kuka olen, olen vain vieraiden olioiden ympäröidessä jotakin mikä elää ja hengittää mutta ei voi käsittää mikä on.

Edelleen uskon siihen että joku epävakaa persoonallisuuden vaivaavan minua. Taas sain vahvistuksen siitä muistoistani joka ajoittuu aikaan jolloin olin about 6 vuotias.
Menin ylpeänä kauppaan innoissani kummitätini ompelemassa käsilaukussa. Esittelin sitä silmät säihkyen myyjättärelle. Hän tiuskasi vastaukseksi jotakin, mutta muistan sen tunteen. Minua ei kaivattu sinne, minusta ei pidetty. VEtäydyin syvälle kuoreeni pyydellen itsekseni anteeksi, en ollut hyvä ja kelvollinen. SIksi kaupan kassakin inhoaa minua, eikä pidä siitä että otin kontaktia.

Äsken kuvaamani olo, se taitaa olla se mitä ihmiset sanovat tyhjyydeksi.
Se mitä minun on ollut vaikea käsittää, niinkuin joskus ihmisten sanomisia ja tarkoitusperiä.
Tyhjyys, jokainen kokee sen varmaan omalla tavallaan, minä kai sitten loputtomana kaipauksena ja haluna, jotaki kotaan, mutta mikään ei sitä tyydytä. Olo on ihan hirveä, ruokahalu on mennyttä. Mitään ei tee intohimosesti, pakonomaisesti mieli, ei huvita syödä...

Huomenna taas psyk polilla aika ja niin! Se noiden hoitajien ja lääkäreiden välinen kokous!
Ihan pelottaa mennä kuulemaan se, lähinnä pelkään sitä etten saa hoitoa, tai mulla ei oo mahdollisuus vastaanottaa sitä koska se maksaa liikaa. Sitten kyllä jään määrittelemättömäksi ajaksi saikulle, alkaa olla aika vähissä voimat yksikseen yrittämiseen.

Palaan vielä tuohon tyhjyyteen. Se vain on, se on kuin avaruuden iso musta-aukko. Imee ihmisestä energiaa ja väsyttää sillä ettei mistään saa sitä, sitä jotakin mitä mieli niin kiivaasti vuosien ajan on huutanut.
Ainoat asiat mitkä tuon tunteen turruttaa edes hetkeksi on pilvi ja alkoholi.
Voi kun ei tarvisi ikinä mennä töihin tai tarvisi suorittaa mittään, saisi vain olla kotona, puuhailla sen mukaan mihin voimat riittävät, omaan tahtiin pikkuhiljaa. Ei mitään robotin lailla suorittamista vaan omaan tahtiin, ilman paineita ja ahdistusta, jatkuvaa pelkoa siitä etten ole riittävän hyvä, sillä minähän en ole.

Musta-aukko, minun elämäni.
Loputon kaipuu, vaikka en tiedä mitä tai minne.
Mikään ei tunnu miltään, mistään ei saa mitään.
Välillä iloton, suruton, aina onneton.
Mistä löytäisin sen joka täyttäisi kaipauksen?