... tänään löysin itseni kaupasta, taas ostamasta, kaavamaisesti.
Söin sipsiä, vaikka ei edes tehnyt mieli, 4cm korkuinen pringles kasa riitti siihen että vatsa kramppasi niin etten voinut tehdä pariin tuntiin mitään, taas kerran vannon itselleni etten osta niitä enää koskaan.
Vituttaa, vaikka eihän siihem menny kuin 2,30e, mut silti!
Menetetty raha on aina menetettyä rahaa.

Tuossa istuin keskellä vessan lattiaa, enkä edes tiedä miten pitkään. Tunnin tai puoli?
Istuin vain ja leijailin jossakin, tyhjyydessä, iättömyydessä.

Yritin pakata, eihän siitä mitään oikein tullut, ajatukset ei pysy yksinkertaisesti kasassa.
Ennen pakkasin järjestelmällisesti, tiesin mitä ja kuinka paljon otan mukaan, nyt vaan haahuilen paikasta toiseen, ymärtämättä mitä teen tai miksi.
Olo on niin totaalisen kamala. Ei (kerrankin) ahdistava, mutta kamala.
Mikään ei helpota tätä. En ole nukkunut zopinoksilla pariin yöhön. Otan välillä kaksikin, tai sitten miksaan niitä opamoxien kanssa, mutta uni ei tuu, tai tulee mutta sitä ei riitä  ku pari tuntia.
Tuossa on nyt muutama kalja alla. laskuhumala alkaa tulemaan, vähän jo väsyttää ja pitäs mennä nukkumaan. Josko sitä alkoholia olis sen verran veressä että saisi  parilla zopinoxilla unta?

Jotenki oon innoissani lähdöstä porukoille, jotenkin taas pelkään sitä ihan vitusti.
Siellä se kaikki elämän, paskin paskuus kiteytyy turhaumiin, kaipuuseen ja ahdistukseen,
Ikävään, tuskaan ja suruun... Pakko ottaa koko lääkearsenaali mukaan ja yrittää esittää normaalia.
tai mitä esittämistä tarvittaisiin? Mie oon aina ollu tälläinen.

En tiijä, pää on täynnä sekavia ajatuksia ja sitten taas ei mitään.
Yritän kovasti hallita tyhjyyttä ja varsinkin siihen liittyvää ostelua, mutta en ole onnistunut siinä.
Nyt tekee taas mieli materiaa, vihaan sitä piirrettä itsessäni, mutta olen hyvä kuluttamaan sitä.
Mietin että josko ompelisin huomenna kankaan jämistä ittelleni lohtunallen. Mutta mitä se auttaa?
Se on hieno sen hetken ja sitten taas kaipaan uutta lohtua... Joka kerta sama juttu.
Yritän epätoivoisesti etsiä sitä omaa juttuja, sitä ihan ikiomaa, mutta mikään ei koskaan tunnu riittävän, mistään ei ikinä saa tarpeeksi.
Tilanne tuntuu suorastaan haastavalta. Mitä teen?
Itsemurha alkaa tuntumaan koko ajan vain houkuttelevammalta. Siinä olisi lopullisesti täyttävä ratkaisu tyhjiölle.
Enää en olisi kenenkään ainainen taakka.