Kävin tänään lääkärillä, olotilat romahtelee jo pelottavan usein.. 
Ketipinorilla kävi se mitä pelkäsin lihoin pienessä ajassa 12kg.
Nyt sitte meni lääkitys uusiksi ihan e-pillereitä myöden, Ainut vaan että yksi lääke, Lamictal maksaa kuussa 75e tulevalla annostuksella... ei mulla oo siihen varaa, ja tuskin mittää maksusitoomusta saan lääkkeisiinkään sossulta, ku en oo niiltä ennenkää mittää saanu.
Sit oli yks vaihtoehto mitä se lääkäri suosittelee harkiten, sillä se voi lisätä ahdistusta... Sitä haluaisin nyt ekana kokeilla. Ehkä voisin sanoa lääkärille siitä.
Parhaat ehdotukset oli kuitenkin litium ja sähköshokkihoito.
Litiumin tyrmäsin heti täysin, se on sellaista paskaa mitä ei pitäisi kenenkään työntää itteensä.
Sähköshokkeja voisinki mennä ottamaan, vaikka siinä "pieni" sivuvaikutus onki, joka vaikuttaa muistiin, voi tehdä mustia aukkoja, lähimuistista voi kadota asioita jne... mulle on melki ihan sama, ku muisti on tota luokkaa ilmanki....
Mittää ei oo pakko nyt heti päättää, ja voisin kysyä sitä toista lääkettä, minkä nimeä en nyt tietenkää muista..

Olen myös miettinyt paljon kaikenlaista, yleistä vihaisuuttani, vihaamistani... 
Vihaan kaikkea ja paljon, aina tulee uusi vihankohde jonon jatkeeksi, eikä sille mustalle listalle pääsyyn oikeasti vaadita edes paljon. Mietin porukoitani, ja mieleeni pilkahti tänään koiran kanssa lenkillä ollessa ajatus.
Olisiko jo aika antaa (varsinki) isälle anteeksi? Mittää menneessä tapahtunutta mun ei tarvi hyväksyä, mutta voisin sillei yleisesti lakata vihaamasta sitä niin silmittömästi, maailman tärkeimmäksi ihmiseksi se tuskin mulle koskaan tulee.
ja päärrrr..... seuraa se kaikista kliseisin paska.. se on kuitenki mun isä. En tiijä mikä päässä nyt prakaa.
Ehkä se anteeksianto (omassa mielessä) helpottaa oloa kuitenki.

Mietin muutenki että tässä paskassa vellominen ei auta ketään, tuun vaan koko ajan huonompaan ja huonompaan kuntoon, niin että oon kohta sairaalassa. Lääkäri sano että masennus on taas (YLLÄRI) todella vakava, mutta että se ei näy musta päällepäin. NIINKÖ? TODELLAKO?
Oon vaan aina oppinu selviytymään ja "rakas" isäni kielsi jopa hautajaisissa itkemisen, koska kovat jätkät ei itke... niin mitäpä se lääkäri luulee että mie, vollottaisin koko kylälle paskaa oloani?
Laittoi kyllä nuo kaikenlaiset litiumit ja sähköshokkihoidot miettimään, että oonko mä oikeasti niin huonossa kunnossa...
Lekuri kyllä sano ettei yhtää ihmettele miksi en selviä koulussa ja töissä... vaan kuljen sujuvasti saikulta saikulle.

Yks kaveri sano että koko ajan tuun huonompaan kuntoon, sen jälkeen ku tänne muutin.. 
Mietin ja tulin tulokseen että täällä mun ei tarvi esittää mittää. Täällä saan olla oma itseni, masentua ja vihata maailmaa sillo ku haluan, kukkaa ei pistäydy ylärivisiitille tuomitsemaan sen että kämppä on ku sikolätti, koko ajan ei tarvi suorittaa ja esittää niin vitun reipasta ja pystyvää.
Täällä saan olla surullinen oma itseni joka on henkisesti niin rikki, ettei ihminen voi rikki enempää olla..

BDI lapun täyttelin taas, se on nykyään sama ku pelaisi ristinollaa... sain aika hyvät pisteet taas jälleen, ja lääkäri soitti perään.. kyseli kovin että enhän mä nyt oo tappamassa itseäni ja onko mulla itsemurhasuunnitelma, tarkkaa päivääkin kyseli, mutta en sitä sille antanu, ei mulla oo sitä, enkä mä voi hylätä mun koiraa.
On kuitenkin rauhoittava ajatus ku tietää ettei täällä oo pakko olla. Voi lähteä pois jos haluaa.
Rakastan tuota eläintä niin paljon että sydämmeen ihan sattuu. En mä voisi tehdä sille sitä että tappaisin itseni ja jättäisin sen tänne...
Lääkäriä rauhoittelin puhelimessa että "ajattelin justiin lähteä lenkille, etten ehdi ihan nyt vetää ranteita auki"
ja pokka pysyi... ne käy koulussa varmaan jonkun "kivikasvo"- kurssin. Aika taidokkaita ovat pitämään pokkansa. :'D

Sain dissosiaatiokyselylapukkeen, ku niistä oireista mainittin... Toiseen tuli aika kovat pinnat, toiseen ei niinkää.

DKT tuntuu niin vitun turhalle, pitäisi huomenna mennä sinne kävellen, mietin jo lähdenkö ollenkaan. Lunta tuli yhtäkkiä päivän aikana ihan helvetisti ja kuinka ollakkaan, kun avokin varassa on renkaanvaihdot, niin kesärenkailla mennään -,-'
(Voisin sen tehdä itsekkin, mutta asiaa vaikuttaa huomattavasti se että tunkki on jossakin 200km päässä.... ei oo habaa vielä niin paljoa että ihan käsin tunkkaisin autoa.)
Vaikka voisihan sitä kokkeilla, jos tiet on aamulla aurattu.. 
Saap nähdä sitte ajaako kolarin vai ei.. xD
Toisaalta, ku tuo DKT on vituttanut ihan vitusti ja koko mun angstinen kaikenvastustaja-mieli on vihannut sitä tarpeeksi. Löysin itseni yksi päivä tarkistelemassa tunnettani, ja miettimässä, miten voisin tarkastella tätä DKT taitojen näkökulmasta?

Kysynki, mitä vittua mulle on tapahtumassa?
Pystyisin antamaan isälleni anteeksi kaiken sen paskan miten se on terrorisoinut koko meidän perhettä, unohtamaan en koskaan, mutta kait anteeksianto on jo alku?
DKT, vaikka sitä niin kamalasti vihasin, alkaa vaikuttamaan.
Nämä laittaa taas kyseenalaistamaan, tarvinko mä kaikkea tuota uutta lääkearsenaalia mitä mulle määrättiin?

Sepram nostettiin 40mg
Risperidonia nukkumiseen 0,5mg
Siihen rinnalle vielä Lamictal max 200mg
Tarvittaessa ketipinor 100mg
Opamox 15-30mg
sekä Zopinox (muka enintään) 7,5mg päivään. Menee kyllä enemmänki :D

Tälläisellä jännittävällä coktaililla pitäs lähteä liikkeelle.
Tuota lamictalia ei oo vielä, eikä mulla todennäköisesti oo siihen varaa, haluaisin katsastaa ensin sen halvemman lääkkeen joka laihduttaa! vaikka se ahdistusta voisikin lisätä (ainahan lääkkeissä on sivuoireita jotka VOI tulla, siihen ei pitäisi liikaa ripustautua). Pärjään kuitenki kohtalaisen hyvin pahojenki ahdistusohtausten kanssa. Onneksi tuossa ei oo kiire, niin voisin lääkärille sitä ehdottaa. Laihtuminen ei olisi ollenkaa nimittäin pahasta.

En tiijä, välillä on ollu toiveikas olo, välillä taas ranteet auki fiilis.
Aamulla nimittäin heräsin niin paskaan maailmaan ku olla ja voi ... halusin tappaa itteni eikä mulla ollu tulevaisuutta.
Nyt oon taas ollu ihan hyvillä mielillä ja oon pystynyt ajattelemaan asioista "viisaalla mielellä".
Joku tasoittava olis kyllä kiva tähän saada, ennenku terapia alkaa purra.
Uskomatonta miten vitusti voi mielialat vaihdella. Niin paljon, ihan ääripäästä toiseen muutaman tunninkin sisään... 

Kivointa tässä oli että avopuoliso soitti. Se näki sunnuntaina mun paskan päivän ja totes kaverilleen "se on taas olen ruma ja läski päivä" :D
jollakin tasolla hän siis ymmärtää mua ja kysyikin ekana että mitkä fiilikset!!
Ihmettelin todella, sillä hän on ku jenkit, kysyy kuulumiset, mutta ei halua kuulla jos vituttaa.. 
Pääasia on että se edes esittää ymmärtävänsä.

Pieniä kivoja asioita on kuitenki tapahtunut jotka niinä hyvinä hetkinä antaa mulle uskoa huomisesta.
Osallistun ihan kaikenlaisiin mitättömiin kisoihin ympäri nettiä, perjaatteella, etten koskaan voita mitään.
Olenkin voittanut vaarmaan viidessä kisassa ja arvonnassa, en oikeastaan mittää rahan arvoista, eikä sillä oo mittää väliä. Mut kyllä se hyvää mieltä tuo. Ehkä tämän kaiken, elämänmittaisen epäonnistumisien sarjan kierteen voisi vihdoinkin katkaista?

En osaa edes päättää onko olo tällä hetkellä hyvä vai ei.
Jotenkin kevyempi kun mieleeni juolahti ajatus tuosta isälle anteeksiannosta.
Vituttaahan sen käytös nyt ja aina, mutta menneiden pitää antaa olla, pitää osata päästää irti,
lopettaa paskassa kieriskelyn ja jatkaa eteenpäin.

Entinen rakas koirani, jota oon surru yli kolme vuotta.
Itkin, itken usein ja mietin, koska tämä helpottaa.
Löysin vanhan ihanan valokuvan meistä, katsoin sitä pitkään, tarkastelin sitä
ja tuntemuksiani. Suru ei ollutkaan enää sisuskaluja repivää, riipivää kipua, vaan se alkaa vähitellen
muuttua kaipaukseksi, ikäväksi. Sen kanssa pystyy elämään, helpommin kun sinut rikki sepivän surun.
Ikävä ja kaipaus on ihan luonnollisia asioita, se kertoo vain siitä että välitää yhä edelleen, sitä ei voi multa kukaan ottaa pois, enkä siitä koskaan haluakkaan luopua. Se oli kuitenkin mun rakas, ensimmäinen koira jonka kanssa koettiin niin paljon, joka opetti mua ihan helvetisti koirien ihmeellisessä maailmassa, enkä olisi minä, tässä ja tänään ellei mulla olisi sitä mahtavaa yksilöä ollut lahjana sitä lyhyttä määräaikaa, mitä sain hänet luonani pitää.

Onko tämä kaikki vain illuusiota? Kun aamulla olo oli niin paskaa, niin onko tämä helppo olo nyt vain se normaalipaska olotila joka ei tunnu vaan niin pahalta?
Mitä tämä kaikki on? oon vähän hämilläni?
Kyseenalaistan vahvasti näitä tunteita ja ajatuksia, koska näitä ei oo aikaisemmin ollut.
Vai olisiko se vain sitä että olen viimeinkin oppinut jotakin?