Tajusin taas tänään... yritän ihan turhaan kieltää itseltäni asioita joista pidän.
Saan tykätä punaisesta vaikka se on (jonkun netti-idiootin mukaan) joka-angstisen-teinigootin-väri.
Minun ei tarvise hävetä sitä että tykkään punaisesta, vaikka se vei 20 vuotta myöntää se.
Minun ei tarvitse hävetä sitä että tykkään kasveista, söpöistä asioista ja polttaa kynttilöitä.
Minun ei tarvitse hävetä olevani nainen!

Ennen häpesin, häpesin niitä asioita joita isä opetti naisissa halveksimaan.
Häpesin niitä "naisellisia hömpötyksiä" joita pääni sisällä oli.
Vaikka minut kasvatettiin olemaan nöyrä ja tyytymään siihen osaan mitä olin saanut.
Olemaan nainen. Samalla naiset kuitenkin mitätöitiin, arvottomina paskoina jotka eivät soveltuneet
kuin hoitamaan kotiaan ja passaamaan miestään.
Nainen on aina väärässä, tekee kaiken väärin eikä osaa mitään. Sillä isä eli miesten mies, tiesi aina paremmin
miten joku asia olisi pitänyt tehdä.
Nainen ei tuonut suomelle kultaa juoksussa "justiin niinku ämmät!" 
Mies ei tuonut myöskään suomelle kultaa, se asia painettiin villaisella.
Nainen parkkeerasi auton vinoon "vittu, justiin ku ämmät!"
Mies parkkeeraa auton vinoon, no, ainaki se on viivojen sisällä!
Joku törttöilee ja ajaa autolla hiljaa liikenteessä "TAAS JOKU ÄMMÄ RATISSA!"
kun se paljastuu mieheksi, asia unohdetaan.. 

Esimerkkejä voisi olla loputtomiin, ja mikä vittumaisinta, olen itsekkin toistanut tuota käytösmallia ja halveksinut naisia.
Vihasin elämääni naisena niin paljon että käännyin lapsena, ehkä tiedostamatta isän leiriin, varmaankin vain miellyttääkseni häntä ja saadakseni hyväksyntää.

Sain kaupassa oivalluksen, kun olin tekemässä akkojen juttuja, sitä mitä isä eniten halveksii, eli kävin ystävieni kanssa vaatekaupoilla. En minä sieltä mitään ostanut, mutta sain ajatuksen, miksi minä en voisi olla naisellinen, miksi minun pitää hävetä sitä mitä olen, naisena olemista?
Olen kuitenkin aina ollut niin äijä että melkein parta kasvaa, miten sitten voisin "alistua heikomman" rooliin?
Minun silmissäni valitettavasti edelleen nainen on heikko, lahjaton ja osaamaton kotiorja.
Miehet ovat osaavia ja pystyviä.
Minäkin olen osaava ja pystyvä, mutta kiellän sen. En olisi ikinä selvinnyt elämästäni jos en olisi opetellut "miesten" taitoja, sillä kukaan ei ole tullut tekemään niitä mulle valmiiksi.
Se ei kuitenkaan tee minusta yhtään sen huonompaa naisena.

Mitä naiseus lopulta on?
Sitä en tiedä. En voi oikein sanoa olevani nainen tai mies. En miellä itseäni oikein kummaksikaan.
Elän niin vahvasti minuun iskostetuissa stereotypioissa että taidan sen takia olla ihan hukassa.
Fyysisesti olen nainen joo, mutta en tunne itseäni naiseksi tai naiselliseksi ja jos tunnen häpeän sitä.
Vihaan sitä miten isä arvotti naiset, alimpaan kastiin.. Mikä tekee miehistä ja etenkin isästä niin vitusti paljon paremman että heillä on oikeus käyttäytyä noin?
Aina puhutaan siitä mitä nainen ei osaa ja mihin nainen ei pysty, mutta ikinä ei puhuttu samaa miehistä.
Siihen mihin mies ei pystynyt, niin nainen passasi.

Vaarini oli tästä hyvä esimerkki, raasu joutui opettelemaan ruoanlaiton saloja yli 60-vuotiaana kun mummo kuoli.
Pyykkikoneenkäyttökin piti kädestä pitäen käydä neuvomassa...
Kokiko vaari sitten itsensä jotenkin paskaksi tehdessään "akkojen" hommia?
Sitä ajatusmaailmaa on vaikea edes arvella. Rauha vaarille ja hänen sielulleen, kuolleista ei saisi puhua pahalla., mutta surullisinta on se että tässä on mennyt pilalle kaksi sukupolvea ihmisiä, sen takia että naista pitää vaan alistaa ja nainen on niin saatanan huono ja mitätön ihan kaikessa.
 

Minä elän kuitenkin minun elämääni. Yritän kovasti olla välittämättä niistä harhaluuloista joita päähäni on pyritty istuttamaan. Väitän osaavani ajatella omilla aivoilla ja kyseenalaistan vielä enemmän monia asioita.
Miksi en voisi sitten kyseenalaistaa koko tätä asetelmaa jonka oma isäni loi.
Hänen mielipiteistään ja hänen näkemyksistään, ei totuuksista!

Totuus on jotakin aivan muuta ja toivon että löydän omani. Yhtä ja ainoaa totuutta ei ole olemassakaan, niin pitkään kun maapallolla elää enemmän ihmisiä kuin yksi. Tai pikemminkin, totuutta ei ole olemassakaan. On vain ihmisten mielipiteitä ja olettamuksia joihin he turvautuvat ja yrittävät elää sen mukaan.

Minä olen vain minä. Sen on kelvattava. Jos ei, niin lähelläni olevat ihmiset eivät ole oikeita minulle.
Uskon että jostakin löytyy ne ihmiset jotka hyväksyvät ihmiset ympärillään sellaisina kuin he ovat, vikoineen kaikkineen. En kiellä etteikö joku piirre ihmisessä joskus ärsyttäisi, mutta se kuuluu elämään.
Onneksi on olemassa yksilöitä, olisi ikävää jos kaikki olisimme samaa harmaata massa.

Lähen nyt pohdiskelemaan ja etsimään itseäni.
Annan ajatusten sulautua päässäni ihanaksi sekamelskaksi, josta yritän saada kiinni langanpään tai toisenkin...
Ehkä vielä joskus pääsen selvyyteen kuka ja mikä olen, ja vieläpä pystyä hyväksymään se.