Pari päivää äärimmäisen paha tyhjyydentunne on ollut vieraana.
Se lamaannuttaa, tekee tekemisestä ja ajattelemisesta mahdotonta. Mielen valtaa vaan jumalaton tyhjyys.
Tyhjyyteen on helppo jäädä lipumaan ja kiinni. Vaikka välillä yrittäisikin pyristellä irti, niin ei tiedä miten, koska tyhjyydestä on niin hankala päästä, kun lopulta ei edes tiedä mistä se johtuu ja mitä se pohjimmiltaan on.

Jouduin viikonloppuna kuskiksi, ja voin sanoa että aina se on yhtä hirveää paskaa.
Mie voin pahoin. Voin pahoin paskasta "musiikista" tanssivista ihmisistä.. kaikesta.
Hämmästelen miten ihmiset ovat usein niin vapautuneita että uskaltautuvat tanssiin ja tekemään mitä erikoisempia liikkeitä musiikin mukana. Miten ihmiset voi olla niin vapautuneita?
Samalla suren sitä miten kykenemätön olen itse ilmaisemaan itseäni.
En uskalla heittäytyä tai tehdä yhtään mitään, sillä pidän itseäni silloin täydellisenä idioottina.
Kiitos jälleen kerran isän.. Ihminen voi nimittäin hengittää, nauraa tai kävellä jotenkin väärin, niin että siitä tulee jumalattomat huudot ja haukut.
Itseään ei saa puolustaa, ei huutaa tai osoittaa surua. Pitää olla vain. Olla nöyrä ja ottaa pokkanaamalla kaikki paska vastaan mitä eteen tulee.

Nyt vasta olen alkanut kaivata heittäytymistä. Rohkeutta heittäytyä tilanteisiin mukaan, olla välillä hölmö...
Uskaltaa näyttää myös ne tunteet kun kiukuttaa. Uskaltaa pitää puolensa. Ilmaista vapaasti itseään ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta, haukuista ja muusta paskasta.

Olisi hienoa pystyä huutamaan sillo kun oikeasti tekee mieli kiukun takia karjua. Ei muille, mutta vaikka lähteä keskelle metsää ja huutaa kaikki kiukku ulos. Olisi hienoa pystyä ilmaisemaan surua silloin kun sille tuntuu, eikä pakottamalla pakottaa sitä jollakin musiikilla itsestään ulos.
Olisi hienoa pystyä tuntemaan iloa ja nauramaan.
Olisi hienoa pystyä sanomaan "mulla oli hei tänään hirmu mukavaa". Kun en käsitä mitä on se kiva.
Miltä tuntuu että on kivaa? Pitäisikö se tuntua jotenkin erityisenä?
Mulle on ihan sama mitä teen, yhdessä jonkun kanssa vai yksin, mutta mikään ei tunnu millekkään, eikä herätä mitää erityisiä tunteita. Ihan sama kun vien roskat, tai käyn kaupassa hakemassa maitoa. Mikään ei tunnu sen ihmeellisemmältä.
Olisi hienoa oikeasti tuntea se tunne kun on kivaa.

Olen miettinyt liittymistä harrastelijateatteriin. Osaan eläytyä, elokuviin ja musiikkiin. Osaan elää tuneita sillei "ohjattuna". Olisi hienoa oikeasti, vaikkakin käsikirjoituksen mukaan, pystyä elämään läpi eri tunteita, olla vihainen, huutaa silloin kun sille tuntuu, nauraa ja itkeä.
Tuntea edes kerrankin jotakin ja pystyä ilmaisemaan sen!
Olisi niin hienoa ja vapauttavaa. En tosin haaveile pääroolista isoilla lavoilla, mutta se että saisin kuitenkin olla mukana, elää ja tuntea. Vaikkakin vain roolihahmon kautta, mutta edes jotenkin. Ehkä aikaamyöden oppisin samat ilmaisun taidot myös itsekkin.

Ei löytynyt kansalaisopistolta mittään teatterikurssia millä olisin voinut valmistautua..
Päädyinkin sitten liikuntakurssille! Se alkaa ensi kuussa ja kestää aina kevääseen saakka! Viimme vuona meinasin mennä vastaavalle kanssa, mutta paikat olivat täynnä. Nyt onneksi mahtui mukaan, ja odotan innolla että se alkaa.
En oo mikkää superliikkuja ja se johtuu pitkälti siitä että olen niin vitun huonossa kunnossa ettei into liikkumiseen vaan riitä...
tuolta saa myös liikuntasuunnitelman, ravinto-ohjeita ja pääsee luennoille. Saisin sen tietotaidon joka minulta puuttuu nyt ja ehkäpä sitä myötä intoa toteuttaa tätä projektia. Tavoite on helppo. Saada painosta ainakin 20kg pois ja saada parempi yleiskunto. Melko avoimesti olen valmis kokeilemaan kaikenlaisia liikuntamuotoja. Uiminen olisi yksi, mutta tässä kylällä ei ole kuin kallis kylpylä ja seuraava kohtuuhintainen uimahalli 30km päässä :(
Lenkkeilen jo nyt, mutta pitäisi saada joku millä saisi pidettyä lihaskuntoa yllä, ja mikä olisi ennenkaikkea mahdollisimman halpaa, sillä työttömänä ja opiskelijana ei salimaksuja maksella.
Oon aika innoissani tästä, sillä ekaa kertaa koskaan, oo oikeasti todella motivoitunut tähän juttuun. Tunnit ovat kerran viikossa niin ei luulisi tulevan minullekkaan mitenkään ylitsepääsemättömän hankalaksi tämä. Olen aina, ihan aina ollut todella huono sitoutumaan yhtään mihinkään. Minua on vaan lähinnä vituttanut velvollisuudet jotka tulee suorittaa tiettyyn aikaan, tiettynä päivänä.
Olen kuitenkin valmis joustamaan tästä, ihan jo siksikin että saisin tämän vitun rasvakerroksen ympäriltäni pois, ja kengät voisi laittaa jalkaan ilman vittumaista oloa. Perse olis myös kiva pyyhkiä ilman ylimääräistä vääntäytymistä.
Jos olo on nyt tälläinen, vaikka mitenkään merkittävästi en lihava olekkaan. Niin mitä se elämä on sellaisella jolla elopainoa on oikeasti reilusti?

Oon monta vuotta haaveillut siitä että oppisin syömään oikein, ja liikunnasta on tullut koko ajan tärkeämpi ajatus.
Ennen pidin liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja ihan pelleilynä ja olin kova jätkä kun söin roskaruokaa ja sanoin että miehän en vittu liiku. Siinä ei oo mittää kovaa vaan se on ihan helvetin typerää ja lapsellista.
Nyt sitten vihvoinkin tajusin muuttaa asenteitani ja älysin ettei liikunnassa ja terveellisessä elämässä ole yhtään mitään hävettävää. Kaikenmaan sipsit ja karkit lähinnä ällöttää, eikä jäätelöstäkään saa enää mitään iloa.
Pullaa tai muuta en oo oikeastaan ikinä syönyt juurikaan.. 
Innolla odotan syyskuuta että saan vihdoinkin aloitettua sen mistä olen pitkään haaveillut mutta en ole tiennyt mistä aloittaa eikä minulla ole ollut varaa kalliisiin personal trainereihin.
Kurssin koko lukuvuosi maksaa alle 50e ja sen saan säästettyä moninkertaisesti sillä etten osta herkkuja.
Huonoa omaatuntoa en kanna hinnasta, sillä se on pieni siitä jos oikeasti saisin elämäni järjestykseen.
Pääsen myös terapian kautta ravintoterapeutille! Yhteistyössä noiden liikuntatyyppien kanssa, ruokavaliosta saa varmasti hyvän ja oikeanlaisen... 
Alkaisiko mun elämä oikeasti järjestymään sitten näin päin, että alan saada henkistä ja fyysistä hyvinvointia parempaan päin. Ehkä se poikisi sen työpaikan ja sitämyötä sen pienen ihanan mökin, mistä oon haaveillut.