Tuo tuli ekan kerran äiteen suusta kun olin ala-asteella ekoja vuosia.
Koko elämä mulle on toitotettu miten olen outo ja "ihan ihmeellinen". 
Ajattelen outoja, puhun outoja, teen outoja jne... 

olen koko elämäni ajan myös ollut hämmentynyt. En ole tajunnut muita ihmisiä ja lähes poikkeuksetta minulla on epämukava olo ihmisten seurassa. Muistan sen ulkopuolisuuden ja epämukavuuden tunteen jo lapsuudesta, ihan kerhosta saakka. Hyvä ja onnellinen olo ei oo koskaan ollut oikein missään.
Tulen/tulin surulliseksi asioista joita en osaa/osannut selittää. Tunnen oloni epämukavaksi ja epävarmaksi ihmisten seruassa.
Tunnen syyllisyyttä esim siitä että valvon myöhään, koska se ei ole niinku normaalit ihmiset tekee.
Tunnen syyllisyyttä ihan kaikesta, siitä mitä olen ja miten elän.

Muilla ikäisilläni on jo perhe, lapsi tai useita. Heillä on omat kodit, puoliso ja he ovat onnellisesti naimisissa.
Arki on tasaista ja rutiininomaista. He hakeutuvat muiden äitien seuraan ja saavat ystäviä. He ovat avoimia ja tutustuvat uusiin ihmisiin, viettävän heidän kanssa iltaa, ystävystyvät, hoitavat toistensa lapsia... 

Minulla ei ole mitään näistä, en ole koskaan sellaista taivoitellutkaan. Varsinkaan naimisiinmenoa ja lapsia.
Itseasiassa vältän niiden ihmisten seuraa joilla on onnellinen perhe ja lapsia, sillä minä en ole alkuunkaan niiden kanssa samalla aaltopituudella.
Haluaisin uusia ystäviä, tutustua ihmisiin ja olla onnellinen. Vietää hauskaa aikaa ja nauraa vedet silmissä.. 
En vain osaa. Tunnen oloni niin oudoksi ja epävarmaksi kaikkien seurassa. En tiedä mistä on sopiva puhua ihmisille ja usein teen itsestäni muiden silmissä vaan oudon ja hullun, kun kerron esim etten pidä lapsista enkä aio niitä koskaan hankkia. En ymmärrä vieläkään miten se on jotenkin väärin? 
Minä ymmärrän niitä, ketkä noita parkuvia paskatehtaita tahtoo ja se on ihan ok, lisääntykööt niin paljon kun tykkää...
mutta kun sanoo ettei halua lapsia, ihmisten ilme muuttuu.. hymy ja puhe loppuu, olen outo ja luopio.

Ehkä äiti ja isä oli koko ajan oikeassa. Olen outo ja ihmeellinen. Se hämmentää minua itseänikin. Tunnen itseni todella surulliseksi sen takia! 
En haluaisi olla enää ulkopuolinen, tuntea olevani outo, tuntea viettäväni todella outoa (ja väärää) elämää.
Haluaisin olla kuin normaalit ihmiset.

Tunteiden vuoristorata on vain esteenä monelle. Ylitulkinnat ja pelot... Se ettei pysty luottamaan ihmisiin ja se ettei voi olla täysin oma itsensä oikein missään, ettei tulisi tuomituksi.
En uskalla heittäytyä mihinkään, vaan oon mielummin totinen ja rauhallinen mietiskelijä.
Muut nauraa ja hassuttelee ja minä pudistelen päätäni "hymy" kasvoilla, niinku mummoni mun tempauksille joskus kun olin lapsi... Mä en vaan osaa olla ku ihmiset.
Veljeä kiusattiin varsinki yläasteella, hän ei kanna kaunoja siitä ja hänellä on nykyään hirveästi ystäviä, hän viettää niiden kanssa aikaa ja hengailee, juo, on työpaikkansa viininmaistajaisissa ja milloin missä.
Missä minä oon`? Taas jälleen yksin kotona, oman oudon ja kieron ajatusmaailman kanssa.
Kykenemättä kai milloinkaan sellaiseen elämään mitä minä pidän normaalina.

Sydämmeni särkyy koko ajan pienempiin palasiin kun tajuan miten hukassa olen.
Miten niin totaalisen hukassa ihminen voikaan olla.

Epämukavuus ja epävarmuun. Mistä se kaikki kumpuaa?
Mistä tulee se ettei osaa olla ihmisten kanssa ja koko ajan varoo tekemisiään?
Miksi mä oon aina ollu tälläinen outo paska`?!

johtuuko kaikki isästä? Siitä ettei lapsena tehnyt mitään oikein, nauru ja hengitys oli väärää, kävelytyyli ja juoksutyyli oli jotenkin väärä. Kaikki oli väärää ja ärsytti isää, ja se näykyi ja kuului.
Tunnen itseni niin saatanan vailinaiseksi ja yksinäiseksi ja loputon tyhjyydentunne riivaa mut ihan hulluuden partaalle!
Kukaan joka ei ole kokenut tyhyydentunnetta ei voi ymmärtää sitä, se on jotakin niin käsittämättömän hankalaa.
Elämässä on vain iso tyhjiö, pahinta on se etten edes tiedä mistä se tulee. Olen tulkinnut sen joskus kaipuuksi, olen aina kaivannut haikeana jotakin, mutta mulle ei oo koskaan selvinnyt mitä se on.
Olen aina vihannut tätä käsittämätöntä elämää missä ihmiset on mulle vieraita, en tajua niitä ollenkaan.
Minua on vituttanut elämän varrella monikin asia. Sekin miksi maailman pitää olla niin käsittämättömän outo. Miksi se ei voisi olla toisenlainen? Miksi siinä ei voisi vaikka olla ripaus magiaa, taikuutta, ihan mitä vaan, tämän kylmän, muovisen ja suorituskeskeisen paskan sijaan.
Kylmän ja tunteettoman maailman missä ihmiset on hirviöitä toisilleen.

Olenko ollut siis hullu ihan lapsesta saakka?
Miten tämän olon saa loppumaan ja poistettua loppuelämäksi?
Miksi tunnen itseni aina niin vieraaksi joka paikassa?
Vääräksi ja huonoksi. Tunne on niin voimakas että uskon myös muiden ihmisten ajattelevan minusta samaa.
Se lamaannuttaa ja estää minua kaikessa.

Miten ikinä saan tuttuja ja kavereita kun olen kaikessa niin saatanan epävarma ja pelokas?
Saanko koskaan normaalia elämää? 
Miksi vitussa ihmisen pitää olla näin sekaisin? 
Mä en halua jatkaa elämääni. En kovin pitkään. Jos kymmenisen vuotta vielä kokeilee ja sitte se olis siinä.
Miksi viettää vielä vuosikymmeniä sellaisella planeetalla jonka on aina tuntenut vieraaksi ja ahdistavaksi?