Viime viikon aikana on tullut ihan outoja oloja.. tuntuu että joku muu ohjaa mua, enkä mä itse pysty kontrolloimaan sitä.
Nyt jus tuli niin vieraita ajatuksia päähän, että tuntuu ku joku muu ajattelis mun puolesta.
Olo on koko ajan epätodellisempi.. 
Olin tänään jossaki vitun kartoituskäynnillä, nyt vihdoin psyk polilla, eihän tässä oo ku menny kaks kuukautta...

Lääkäri ja hoitaja kuunteli mun avautumista ja itkua. Lääkäri huokaili todella syvään ja kun tuli kysymys että miten mua on edellisellä paikkakunnalla hoidettu, kerroin epäasiallisesta kohtelusta ja siitä että mut nähtiin vaan epävakaana persoonallisuutena, diagnoosina, ei ihmisenä. Mulle uskoteltiin että tuun tekemään näin ja näin, vaikka en oo todellakaan sellainen ihminen! 
Lääkäri tähän puolikyllästyneenä, että onko sitä tutkittu. Sanoin että kyllä mulla on epävakaasta ja melkein kaikista muista paitsi narsismista diagnoosit, tai ei kokonaista diagnoosia, mutta vahvoja oireita niistä.

Sovittiin hoitajan aika ens viikolle ja sitte kyllä kysyn voisiko noita dissosiaatio-oireita jotenkin kartoittaa.. 
Nyt kun tuntuu että muiden ajatukset alkaa ottaa valtaa ja joskus mietin tehdessäni, olenko se oikeasti minä vai joku muu.. 
Mä en tunnista peilistä taaskaan itseäni ja kämmenet katoaa molemmista käsistä. Kyllä niillä saa tehtyä, mutta on ne voimattomia ja heikkoja, näyttää silmissä siltä ku mulla ei olisi käsiä, tai pikemminkin mä en tunnista niitä, niinku en itseänikään peilistä. Suihkussa ihmettelen kenen käsiä mä pesen ja näen välillä itseni pienestä putkesta, tai sitten irrottaudun itsestäni niin että seuraan toimiani vierestä kuin elokuvissa.
Noihin oon osannut suhtautua, mutta nuo "toisten ihmisten" ajatukset ja mun ruumiin liikuttaminen alkaa olla aika hämmentävää ja ahdistavaa.

Habahdun vain tilanteeseen ja sitten alkaa ahdistamaan. Pelkään että teen tai sanon jotakin sellaista joka ei oo minua ja pahoitan Rakkaan tai jonkun muun läheisen mielen... 

Itkin ja sanoin että nyt tapahtuu elämässä aivan liikaa.. mä en jaksa enää yrittää ja oon jo luovuttanut.
Musta tuntuu että en vaan vittu kestä. Mä en tunne oikein enää mitää, oon oppinu blokkaamaan tunteet sivuun hyvinkin tehokkaasti. Silloin musta tulee kylmä suorittaja joka vaan hoitaa velvollisuudet.

Niinkuin ero exästä. Pakkasin kylmän viileästi, kannoin tavarat autoon. Ajoin toiselle puollelle suomea, kävin hoitamassa kämppä asiat kuntoon ja sain purkaa ekan lastin autosta suoraan uuteen kämppään...
Vietin evakossa aikaa vanhemmillani ennenkuin sain loput tavarat hoidettua uudelle kämpälle. Purin tavaroita, siivosin ja laitoin kodin asumiskuntoon. Silloin ei tuntunu mitenkään ihmeelliseltä.. ero oli tullu ja mulla oli uus koti ja elämä. 
thats it.. 
Ryyppäsin ja vedin kyllä pilveä ja lääkkeitä aika rankalla kädellä, mutta elämässä ei muutenkaan oo koskaa mennyt hyvin, kesäiset potkut painoi mieltä ja epäonnistumisien sarja elämässä, oikeastaan koko elämä on täyttä epäonnistumista... Sitte meinas käydä vahinko. Se avas silmät ja lopetin lääkkeet ja viinan vetämisen siihen..
Muutaman tölkillisen oon kokeillut lonkeroa ja kaljaa, mutta niistä tulee niin törkeä olo, yhden jälkeen oksennan koko illan... Kroppa yrittää kaikin keinoin taistella alkoholia vastaan ja minä kunnioitan sitä.

Hoitaja kysyi että mitä mä odotan tältä hoidolta.
Sanoin että ei mulla oo mitää odotuksia, mutta sitten tajusin että "että mua kuunneltaisiin ja ymmärrettäisiin, eikä kohdeltaisi pelkkänä diagnoosina, vaan mut nähtäisiin ihmisenä ja mua kuunneltaisiin."
Mielestäni tuo oli ihan asiallisesti sanottu. Ymmärrystä jos mitä mä oon tarvinnu koko elämän.
Itkin ja kerroin että mä oon niin väsyny todistelemaan sitä että mä oon normaali, en mikää juoppo tai narkkari, vaikka ulkonäöstä niin vois olettaa.. mun isoin rikos on yks ylinopeussakko, että mä haluan tulla kohdeltuna ihan normaalina ihmisenä.. 

Mua itkettää.. . Mitä mulle on tapahtumassa? Kuka minussa asuu?