tekis mieli nauraa ja itkeä yhtä aikaa, aallon pohjasta alkaa kajastamaan taas valoa ja energiaa on vähä liikaakin...
Samaan aikaan revin henkisesti hiuksia päästäni, laitan haulikon piipun suuhuni ja yritän ylettyä liipaisimeen.

Huomenna olis aamusta heti vittu kahdeksalta hoitajan aika.. en tiiä yhtää mistä puhuisin.. en sitte vittu niin yhtää.
Josko kerrankin puhuisin vaan rehellisesti tunteistani?

Oon taas kahden vaiheilla... oon sitä mieltä että pärjään kyllä ihan hyvin yksinkin nähden vaan Rakkaan kavereita. Ihan sama, satunnaiset Rakkaan naispuolisten tuttujen kohtaaminen kaupalla riittää sitä sukupuolta aivan riittävästi.
Mutta, toisaalta, sellainen kaveri jota voisi nähdä kun jaksaa (joustoa siis tarvitaan) ja jonka kanssa voisi käydä kirppareilla ja vaikka kahvilla jossakin oli aika bueno. Sellainen hyvä ystävä kun mitä Pipastakin on tullut ja toinen, se kaksisuuntainen, ehkä luotettavin ihminen ikinä. Bibo saa olla rakkaan ystäväni nimi. 
Pipa ja Bibo, molemmat tärkeitä ja liian kaukana minusta, kilometrejä on useampi sata. Noh, en tiiä, molemmat omalla laillaan kuormittavia, vaatii ihan liikaa ja on liian energisiä omaan energiatasoon nähden...

Taas tämän saman kysymyksen äärellä.. haluanko nähdä sitä vaivaa ja käydä se tuskaisa taival läpi että ottaisin elämääni vielä uuden ihmisen, sillä se tarkoittaa sitä että jonkun pitäisi poistua siitä. Elämääni mahtuu nähtävästi vakiomäärä ihmisiä. 
Sama kuin vanha suomalainen uskomus. Onnea on vakio määrä, sitä si siis riitä kaikille ja toisen onni on toiselta pois.

Katson samalla leffaa Piiat. Vaikka en noista neekereistä niiin perusta, niin tuo vitun epäoikeudenmukaisuus!
Sitä en tajua, en vittu tajua tuota kastijakoa mitä ihmispaskat on toteuttaneet sukupolvien ajan.
Mutta kukaan ei halua avata silmiään sille, ei varsinkaan silloin kun se ei kosketa itseä!
Silmät on niin helppo sulkea kärsimykseltä koska itsellä menee niin vitun hyvin. Sellaiset, täydelliset ihmiset ei tajua sitä että jollakin menee oikeasti niin huonosti, eikä aina jaksa hymyillä...

Sit siihen ihmisristiriitaan.. oon niin vakuuttunut taas (maniaa) että haluan kassalle töihin, näen siinä kaikkea hyvää ja haluan sulkea silmäni kaikelta paskalta mikä ajais mut hermoromahdukseen alle kuukaudessa.
Kaikki on taas nii vitun noususuunnassa että itseänikin pelottaa, koska tiedän ettei kaikki oo lähellekkään vielä selvää ja ok.. 

Mä alan häilymään entistä hallitsemattomammin suunnasta toiseen..  pystymättä kontrolloimaan itseäni.
Nukkumassa pitäs olla että jaksaa aamulla sinne vitun hoitajan ajalle.. mutta nääh... kiusataan itteään nyt ihan kunnolla.