olo on taas kerrassaan karmiva.. ahdistaa ja vituttaa.. en oikeastaan enää edes tiiä mikä, ahdistaa vaan ja olo on surkea.
Vielä eilen mietin, aurinkoisena että kaikki on mahdollista, mulle on luvassa uus alku ja tulevaisuus ja elämä hymyilee viimeistään silloin ku oon täyttänyt 30v.. 
Nyt koko ajatus itkettää ihan helvetisti.. mulla ei oo taas mitää tulevaisuutta..
Mä vihaan itteäni niin saatanan paljon!!! 

Tiiän ja nyt tunnistan sen että oon ihan helvetin rikki.. tiiän että tarvitsen aikaa toipumiseen, mutta ahdistaa ja vituttaa miten saan sitä? 
Tuntuu että lääkärit ei ymmärrä, mua pelottaa ihan vitusti etten tuu ymmärretyksi.. että mut laitetaan taas johonki muka käynneille ja laitetaan kortistoon.

Sanoin psykologille että mä tarvisin nyt aikaa koota itteni. Mä tarvisin sitä niin vitusti, tässä on nyt yritetty koko elämä puolikuntoisena, saisinko mä nyt vihdoinkin jo levätä?
Musta ei vittu vaan oo nyt tekemään yhtää mitää... ei vittu niin yhtää mitää. 
Mä tarvin aikaa, ihan vitusti aikaa.. mut miten hemmetissä sitä saa? Ymmärtääkö ammattilaiset?
Laittaako ne mulle jonku määräaikaisen saikun ja sitte PIM! mun pitäisi olla siihen mennessä kunnossa?
Mua pelottaa mun tulevaisuus enemmän ku koskaan! 

Mikää ei tunnu millekkään, täällä on ok asua, mutta koko ajan haluan vaan pois. Pois ihan kaikesta.
Enkö mä saisi jo mennä?
Lähteä ihan lopullisesti?
kun ei tästä näytä tulevan yhtään mitään.. ei nii vittu kertakaikkiaan mitään.. 

Törmäsin tuossa traumaperäisestä stressihäiriöstä. 
Ylläri ylläri, kaikki täsmää.. mikää muu ei selitä sitä että oon koko ajan varuillani ja tunnistan jokaisen äänen ja mistä/miksi se aiheutuu, en kuuntele koskaan ulkona (paitsi bussissa jossa tiedän koko ajan mitä ympärillä tapahtuu, tai ainakin luon itselleni turvallisen illuusion siitä). Mutta kävelemässä, pyöräillessä jne en ikinä kuuntele musiikkia sillä mun pitää olla koko ajan valppaana.. Ehkä nukkuminen on siksi hankalaa ja sydämmensyke koko ajan yli 90, levossakin.

Haluaisin vaan niin vitusti että mulle löydettäisiin se oikea syy, ja ne oikeat työkalut millä tää helvetti vittu vihdoinkin loppuu! 

Oon poltellu/syöny taas niin tuhdin annoksen, mutta ei jumalauta mee ohi olotila millään.. tai sitte se ei oo ehtiny vielä vaikuttaa.. en tiiä, pieni tunne päihtymisestä hiipii, mutta ei vielä niin riittävä että se leikkaisi ahdistuksen pois.
Tai päihtyminen on väärä sana, sillä sitä mä en hae. Haen parempaa oloa ja sitä tulee kun saan edes pari tuntia yössä katkeamatonta unta ja leikattua sen ahdistavimman kärjen pois, ILMAN SIVUOIREITA! Ei tarvi ahmia itseään hengiltä ja muodottomaksi, ei oo mitää saatanan aamupöhnää/zombioloa koko päivän. 
Onneksi on lisäksi niitäkin merkkejä jotka auttaa kipuihin joita on oikeastaan koko ajan, alaselässä ja siitä kipu säteilee sit selän lihaksiin, yleensä toispuoleisesti ja sitte on hartiat paskana eikä välillä saa nostettua kättä suoraa ylös tai käännettyä päätä. Polvet on paskana, onhan tää lista varmaan jo tuttu.. mut miettikää miten ihanaa on maata rentona sängyssä, ilman että mihinkään koskee tai mikään ahdistaa? 
Miettikää sitä tunnetta, se on näillä leveys ja korkeuspiireillä harvinaista... 

Haluaisin niin kipeästi sen oikean minän esiin, kärsin tästä niin saatanasti, vihaan itseäni ja mustavalkoisuuttani, vihaan ihan vittu kaikkea..  Halveksin ja oon täysin kykenemätön tekemään mitään. En vittu halua edes aloittaa koska en onnistu tietenkään..

Muuttaminen ahdistaa, olin niin innoissani siitä kämpästä ja nyt senkin ylle on laskeutunut synkkä pilvi.
Ahdistaa asua täällä, alakerran narkit on alkaneet pitää sellaista elämää että pelottaa koska aseet alkaa laulaa tai joku kolkkaa kun kulkee rapussa.. 
Onneksi täältä pääsee pian pois, mutta ojasta allikkoon tietenkin mennään.
Missää ei vaan oo hyvä olla!
Koskaan ei oo hyvä olla!

Miksi kaikki nää negatiiviset tunteet on pitänyt tiivistää yhteen ihmiseen? 
Mä en nauti näistä yhdestäkään, vaan tunnen koko ajan itseni vaan hullummaksi.
Sekavaksi.. vieraannun itsestäni ja muista yhä enemmän...
Enkö saisi lupaa kuolla pois?