.. oon tässä ihan viikon sisällä vasta tajunnu, miten vitun paljon mä mitätöin itteäni koko ajan, en pidä itteäni missää arvossa ja kissanpaskakin on arvokkaampaa.
Miten muuten mä olisin voinut itteeni suhtautua kun ihmiset ja ympäristö on viestittänyt tuon mulle niin selkeästi?
Tunnen ihmisten mielialat ja ajatukset, vaikka ne ei niitä ääneen sanoisi.
Kyllä sen "voi vittu, tuollainen tyyppi" ja muut negatiiviset ajatukset ja ennakkoluulot haistaa kilometrien päähän.
Miten mä osaisin ajatella elämästäni muuten kun mikään ei oo koskaan onnistunut?
Miten osaisin?

Oon kuitenkin päättänyt ja kiukulla miettinyt että ei jumalauta! 
Nyt loppuu se loputon itsensä syyllistäminen asioista jotka ei oo mun syytä!!! 

ja se yks piirre mikä mua ittessäni vituttaa on se tajuton lepyttely, ihan sama mitä, niin aina lepyttelen, enkä saa sanoa mitä oikeasti haluan, koska, eihän mulla ja mun toiveilla oo paskaakaa väliä.
En ilmaise itseäni oikeastaan mitenkään, suostun aina kaikkeen mitä toinen sanoo..
Varsinkin nyt ku oon huomannu että Rakas saa kavereidensa yms kanssa tahtonsa aina läpi, pelkään että se johtaa siihen että mä en osaa pitää puoliani tai kertoa omia toiveitani.

Yhden pyynnön kerroin, kun olin itse niin täydellisen romuna ja loppu niin fyysisesti ku henkisestikkin.
Itkin ja perustelin sen, niinkuin joku ala-asteikäinen joka on päättänyt saada koiran...

Mä näen itseni koko ajan haavoittuvana lapsena ja ajatus siitä että mun pitäis käsittää itteäni aikuisena tuntuu niin kaukaiselta..  

Muut mun ikäiset on tottakai automaattisesti kohta 30v, omakotitalo ja lapset... tietenkää nuo kaks edellämainittua ei tee kenestäkään mitään, aikuista tai muita arvokkaampaa.
Niihin suhtautuu aikuisina, mut mä en näe ittestäni mitää aikuista, näen vaan loputtoman tuskan, ymärtämättömyyden maailmaa kohtaan, hämmennyksen, pelon, ahdistuksen. 

Joka päivä elämässä tulee ne käytösmallit esiin joita toistin lapsena lepytelläkseni isää, varmuuden vuoksi, ettei tuu taas vihat ja haukut niskaan kun kaikki ei tapahdu just sekunnin murto-osassa..
Hätäännyn ja oon toimintavalmiudessa ihan vitun liikaa ja turhaan. 

Mä haluaisin pikkuhiljaa olla aikuinen ja vapautua noista käytösmalleista, mä oon niin vitun väsynyt tähän ja vihainen itselleni, vihaan itteäni ihan tosissaan.

Miksi mun pitää nyt sitte mielessäni kiihtyä, tajuttoman raivon partaalle, vihan, surun, ahdistuksen, kuvotuksen, sellaisen itseään vihaavan raivon partaalle että voisin hakata itseni koska halveksin itseäni niin jumalattoman paljon!
Nyt tajuan, myös silmiä sumentavan raivon keskeltä että mulla ei oo mitää syytä siihen, mä en oo itse tätä itselleni aiheuttanut, se on joku muu, kuka on mut näin ohjelmoinut toimimaan.
Mutta miten oppia siitä pois?

Saisinko olla jo aikuinen?

Kaikki tuntuu koko ajan vaan sekavammalta, ahdistavammalta.. 
Kuka pystyis auttamaan mua?