Mitä merkitys on?
Miksi pitää olla merkitys?
Onko millään oikeasti mitään väliä?
Minä en oo mitään! 
Kukaan ei ole mitään!

Kipua aiheuttavan rehellisyyden sietämätön kauneus! 

Totuus tekee kipeää, vaikka kuinka olen itselleni uskotellut että olen hyväksynyt sen että mä oon yhteiskunnan silmissä luuseri. Oon uskotellut ittelleni niin jo jonkin aikaa, koska ymmärrän ettei tällä mielenterveydellä yhteiskunnalle kyllä kanneta veroeuroja kirstuun. Väitin ihan kirkkain silmin Rakkaalle ja itselleni valehtelin kaikkein pahiten..  
Tänään kun juttelin Rakkaan kanssa, tajuntaani iski ihan atomipommin lailla se miten kovasti oon tähän päivään saakka valehdelllut itselleni etten välitä. Oon yrittänyt suunnitella b vaihtoehdolle vielä toista B:tä jos eka kusee. Oon uskotellut itselleni että tuun saamaan sen mitä kipeiten haluan, vielä tavalla tai toisella. En vaan oo myöntänyt ittelleni sitä että synnyin, kasvoin ja tulen kuolemaan luuserina. Yhteiskunnan halveksimana sossupummina. Juuri tässä piilee olemisen kauneus, minua ei haittaa enää se että yhteiskunta näkee minutarvottomana pohjasakkana, koska sitähän mä olen. :D Voin kuitenkin väittää kohtalaisen hyvällä omallatunnolla että mun elämä tulee kuitenkin olemaan paljon rikkaampaa kun yhdenkään jolla on miljardiomaisuus. Mulla ei oo paljoa omaisuutta, enkä mä sellaisella mitää tee. Esim mulla ei oo yhtäkää tavaraa minkä arvo olisi edes 100e. Se on mulle ok, sillä yritän välttää onnen etsimistä materiasta, sillä onni löytyy ihan jostakin muualta.
Onni löytyy siitä että keskittyy siihen mitä oikeasti haluaa. Siihen minkä oikeasti kokee tärkeäksi. Eikö ihmisen ole tärkeä pyrkiä sitä kohti mikä tuntuu hyvältä ja oikealta? Niin pitkään kun se ei aiheuta harmia muille, se on ok.

Tänään aloitin matkan, huikean matkan kohti lopullista itseni hyväksymistä. Rakas sai sen aikaan kauniilla tavalla..
Se iski tajuntaan sellaisella voimalla että melkein itkin, yksin ollessa olisin varmasti itkenytkin. Oivalluksen hetki oli kertakaikkisen voimalinen ja kaunis että liikutuin. Kun tajuat ettet ole mitään. Kukaan ei oo mitään.
Se vapauden tunne, tunnen siltikin olevani vielä häkissä. Ovi on auki, mutta olen villi ja oppimaton. Tiedän että vapaus olisi vain yhden loikan päässä, mutta jostakin syystä epäröin sen ottamista kohti vapauteen.
Miksi olenkaan tähän saakka, vuosikausia kipuillut ja ruoskinut itseäni siitä etten ole mitään? Sillä en ole mitään! Kukaan ei ole mitään! Onko millää väliä?
Niinku Ellinoora laulaa "se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää..."
Tämä pitää kyllä nii täysin paikkansa.! Se ihanan, raadollisen kipeä havahtumisen, heräämisen hetki.
Silmät on vielä uniset, enkä näe kunnolla eteeni, mutta oivalluksen täydellisen kaunis valo kajastaa välillä kirkkaana.
Matka perille tulee kuitenkin olemaan helvetin kivulias, raadollinen. En tiedä itkisinkö surusta, vai ilosta. Olo on mielipuolinen kun sitä hetkeä odottaa tapahtuvan uudelleen. Mitä kipeämpää matka tekee, sitä enemmän sitä haluan.
Yritän kuitenkin malttaa, kaikki tapahtuu aikanaan.
Rakas niin ihanasti lohdutti, hän sanoi ymmärtävänsä kipuiluani asian kanssa, sillä on käynyt läpi itse saman...

Henkinen isä,-äiti,-opas, mestari, oppaani, oppi-isä, opastaja.. rakkaalla lapsella on monta nimeä..
Oon aina miettinyt että miten helvetissä ihmiset löytää tämän henkisen polun, kokeneemman oppaan? Monet varmasti joutuu kamppailemaan kivikkoisen polkunsa ihan ilman apua ja ohjausta. Monella on kuitenkin kokeneempi ja pidemmälle edennyt opettaja.
Keltaisesta pörssistä niitä tuskin löytyy. On ollut todella turhauttavaa koska tunnen olleeni eksyksissä, odottamassa tienvarressa suunnannäyttäjää. 
Sitten kohtasin oman oppaani, suunnan-näyttäjäni, ymmärtäjäni. Rakkaani.
Hän lempeän jämäkästi ja raadollisen rehellisesti viitoittaa tietäni kohti parempaa elämää. 
Hän pyytää rehellisyyttään anteeksi, johon minä lepyttelen että ei se mitään, tottahan tuo on, tajuamatta vielä miten raadollisella voimalla sanat lopulta iskeytyvät tajuntaan. Mut toi sen tosiasian eteen että mun on aika hyväksyä itteni.
Hyväksyä oma vajavaisuutensa ja vikansa. Nyt on alkanut todellinen matka itseen.
Vanhat lumeen haututuvat rauniot kuvaisivat merkityksettömyyttä mielestäni mainiosti.
Joskus rauniot oli jotakin, komea, mahtava perustallaan vakaasti seisova linnake. Vuosia kului ja se palveli tehtävässään erinomaiesti... Niinkuin meistä jokainen, alkoi vuosisatoja vanha linnake tulla tiensä päähän. Kivenlohkare toisensa jälkeen alkoi irrota linnakkeen mahtavista seinistä. Rankat vuodenajat, hyytävä kylmyys, tuuli ja tuisku, sekä polttavaa kuumuutta kesällä hohkaava armoton aurinko... pieksevät armotta rapistuvaa, joskus niin mahtavana seissyttä linnaketta.
Lopulta linnakkeesta on jäljella muutamia hassuja kiviä ja perustukset, jotka vähitellen peittyvät aluskasvillisuuden sekaan Vuosi toisensa perään kasvillisuus hautaa rauniot alleen yhä syvemmin. Tulee talvi, lumipeite hotkaisee vuosisatoja vanhat rauniot. Tulee kevät ja aluskasvillisuus rehottaa. Vanhat rauniot ovat unohtuneet sukupolvien taa. Se joka kerran niin urheana seisoi ja palveli tehtävässään hyvin, vaipui unohduksiin, eikä ole enää mitään. Mutta onko se koskaan ollutkaan? 

Etsin kiihkeästi merkitystä, mutta mitä on merkitys? 
Mitä tarkoittaa merkitys, mikä se on?

Nyt kun sain herätyksen lopettaa se itseni ruoskiminen siitä etten ole sitä tai en tee tätä.
MIksi minun pitäisi olla sitä ja tätä? Kuka sen on määrittänyt?

Armollisuus itselle lähtee totuudesta.