Tämä on ollu ihan yhtä vitun vuoristorataa taas!
Just kun olotila alkoi olla kohtuu tasainen, jos lukuun ei oteta 1-10 asteikolla arvioitavaa ahdistusta, joka kroonisesti on siinä kasin kieppeillä.
Piti olla hirmuisen reipas anoppia moikkaamassa ollessa, ja näin Rakkaan siskoakin, hän kertoi "ilo"uutista ja sanoi että he saavat vauvan...
Rakas kommentoi miehekkäästi "taasko" :DD ja minä yritin väkisin vääntää hymyn naamalle, mä en sano onnea, jos musta
ei oikeasti tunnu sille, enkä viitti väkisin vääntää, sillä se ei kuulosta silloin vilpittömältä.

Tämä kaikki piti vastaanottaa hymyssä suin, vaikka just olin saanut tietää että rakas, 14-vuotias koirani oli kuollut...
Sydämmeni särkyi ihan täysin...

Nyt mikä mua häiritsee ihan vitusti on se että mun käytös ei oo mun omaa, ihan kun joku muu tekis asioita minulla, mä tunnen itteni niin vitun vieraaksi ja oudoksi. 
Tunnen itseni niin vastenmieliseksi.

Vai onko se oikeasti niin, kun tajusin seison tänään Rakkaan eteisessä aikeissa lähteä kotiin, niin irrottauduin itsestäni, näin siinä kaksi tavallista ihmistä, tavallisessa eteisessä, tavallisessa kodissa...
En vastenmielistä lihamöykkyä ja Rakasta. Lihamöykkyä jota kaikki halveksii, etsii oikein kilvan vikoja.

Mietin samalla, että näkeekö muut todella sillei kun mä nään itseni?
Oon yrittänyt sanoa että ei, mutta se kaikki paska mitä vuosien mittaan oon saanu kuulla, hallitsee elämää ihan liikaa.
Se pilaa kaiken ja nyt kaikki menee ihan päin helvettiä.
Mä pelkään niin että Rakas kyllästyy, lopettaa välittämästä koska oon tälläinen..

Mä oon kertakaikkisen vastenmielinen ja paha paska. Haluan kuolla. Miks mä vaan en saisi jo lähteä?

Toimintaterapeutille mut laitettiin...

Se käski maalata,, mitähän vittua mä maalaan, taisin sanoa ääneen.. en mä oo sellainen että vaan maalaan, mä
tarvin inspiraation... suttasin sitte vaan jotakin, ja terapeutti heitti että lähdettäisiinkö ulkoilemaan ja maalaamaan!
Sanoin että en todellakaan lähde yhtään mihinkään missä on ihmisiä... mä en halua olla muiden katseen alaisena, eikä mulla oo silloin toimintakykyä.
Terapeutti, vanha aran oloinen nainen.. huokaili syvään, vaikutti tosi epätoivoiseltakin, "yritetään nyt miettiä mikä sua eniten auttaisi ja mitkä on sun vahvuudet"
Ei mulla oo mitää vahvuutta, ainakaan sellaista joka auttaisi työelämässä, en mä osaa mitää niin hyvin että se auttais mua.. tätä en sanonu, sillä en jaksanu alkaa siihen väittelyyn, kuinka kaikki on jossakin hyviä plaaplaa...
Sain uuden ajan, vaikka mua vaan lähinnä vitutti ja ahdisti, kun en tiiä mitä tapahtuu ja  mitä musta halutaan..
Käydään nyt vielä pari kertaa, mutta mihinkään jumppaan mua ei ainakaa saa ja vituttaa vielä enemmän ku se
osa toiminnasta, maalausta yms, taahtuu päiväosaston puolella, joka on sitte niin vittuainen paikka ku olla ja voi.

Vittu tätä elämää. Mä oikeasti vaan haluaisin kuolla.

Vetäydyn yhä enemmän ja enemmän.. mikään tai kukaan ei enää kiinnosta, facessa en enää kommentoi, tai vaikka kommentoin, poistan sen tai pyyhin kirjoituksen pois ennen julkaisua.
Syrjäydyn enemmän ja enemmän, kovempaa vauhtia, eikä se yhtää haittaa mua.
Kaikki sellainen normaalina pidetty ihmisyys vaan hiipuu pois ja mie oon entistä enemmän syrjäytyneempi.
Enkä mä kärsi siitä millää tavalla, siitä mä kärsin että mun pitää olla ja elää noiden vitun ihmispaskojen keskellä.
Mä en pysty välttämään niitä oikein mitenkään.
Tämän sanoin terapeutille, että ei mun oo ongelmaa olla kotona, mä pärjään kyllä. Ongelmaksi tulee ihmiset, joka vitun paikassa pitäisi jaksaa, yrittää ja olla niin vitun positiivinen, kaikkia pitää tervehtiä ja jaksaa nii vitusti. Ihmiset ja niiden kanssa tapahtuva kanssakäynti, se on ongelma, Samoin ihmisten tekemät ja sanomat pahat asiat. Ihmiset yleensäkkin.
Mä pärjäisin helvetin hyvin jos saisin asua elukoiden kanssa keskellä metsää, enkä ikinä näkisi yhtäkään ihmistä.
Se ei haittaisi mua yhtään.

Yhteiskunta ei vaan oo tehty tälläisiä ihmisiä varten... 
Mä en kuulu tähän maailmaan, en tähän elämään enkä ainakaan tähän, ihmisen kehoon.

OOn kyllä osittain saamassa rauhaa ja menossa taas sitä kohti mitä oikeasti haluan.
Se on rauhaisaa, mutta niin pitkään kun tää mun tilanne mt-ongelmien osalta jatkuu, ja niin pitkään kun mua yritetään väkisin vääntää takaisin työelämään, niin niin pitkään tuun oireilemaan ja pahasti.
Seuraava saikku kiitos enemmän kun 2kk, vaikka puoli vuotta tai suoraa saikkurahapäivät vaan loppuun...
samalla alkaa pelottaa se että mitä sitte tapahtuu kun saikkurahapäivät loppuu ja oon edelleen samassa tilanteessa.. :(