Oon ollu niin pahasti hukassa itteni kanssa, mä en oo aikoihin tuntenut itteäni, en tiiä mitä oon ja mikä mun ehkä pitäis olla? 
En oo tienny mitä haluan, toivon, kuka olen. Olin vaan tyhjä kuori. Ontto, kylmä ja kipuileva tyhjä kuori.

Luulin jo että olisin oppinut kuolettamaan tunteeni, tarpeeni.. luulin olevani hyvä siinä. En kaipaa läheisyyttä, enkä romanttisia tekoja, aitoa rakkautta, se on ihan paskaa se! 
Tai.. niin ainakin luulin vielä pari kolme viikkoa sitte.. 

"yhtäkkiä" tajusin että haluan erota. 

EROTA! ????
Täytyy myöntää että alussa hätkähdin ajatuksiani itsekkin. Mitä ihmettä?! 
mistä näitä ajatuksia tulee? 
Inhosin niitä, mutta vähitellen opin tajuamaan niitä, aloin tajuta syitä sille miksi tunsin niinkuin tunsin.
Pohdin ja kääntelin asiaa päässäni, onko tää oikeasti totta.?

Kun aloin puhumaan kaverille tästä, niin syitä vaan alkoi pulppuamaan.. Tajusin ettei mun läheisyyden kaipuu minnekkään oo hävinny, siellä se on ollut, kuopattuna ja yritetty unohtaa... Mutta sitkeästi se virui kylmän ja märän kuopan pohjalla kaikki nämä vuodet, itkien iltaisin hiljaa, voi kunpa joku halaisi... 

Olin oikeasti keväällä ja alkukesänkin, ihan paskana, siis todella paskana. Mietin jo vakavissani itsemurhaa ja ajattelin hoitaa sen todennäköisesti räjäyttämällä/polttamalla/jne tavalla niin ettei minusta jää mitään haudattavaa.. hävittää vaan itsensä.. 
Mä en nähnyt mitään tulevaisuutta ja aloin jo epäillä omia päämääriäni... haluanko tosiaan sitä?.. vastustin ajatusta siitä mitä oikeasti halusin, kunnes tajusin että ei perkele, ei tää oo yhtää sitä mitä haluan.. 

Yhtäkkiä päähäni iski selkeä kuva siitä mitä haluan tulevaisuudelta, mitkä ovat tarpeeni parisuhteessa, ja millaisena näen tulevaisuuden täällä, etelässä.. En ainakaan sellaista tulevaisuutta kun halusin, kysyin itseltäni, elänkö parisuhteessa onnellisena? En elä, en edes tiedä mikä parisuhde, hyviä ystäviä pikemminkin. Läheisyyttä ei oo, ellen oma-aloitteisesti taaskaan tee sitä eka itse. Enkä mä voi pakottaa toista koskettamaan, kun sen läheisyyden ja koskettamisen halu pitäisi tulla puolisosta itsestä, lämmin välitys ja hellyys.. 
Minkäänlaista henkisenpuolen tukea on myöskään turha odottaa, pikemminkin turhautunutta suuttumusta ja kettuilua.. 

Monen tekijän summa on johtanut tähän, siihen miten vitusti oon kasvanu ihmisenä tämän melkein kahden vuoden aikana mitä oon täällä, ihmeellisessä, ihan omassa kulttuurissa ollu ja asunu... 
En voi missää nimessä vihata täältä ketään, kyllä mä enemmänki ajattelen entisestä rakkaasta niin että se on eron jälkeenkin hyvä kaveri.. Niinku nytkin tuntuu olevan. Se riippuu toki ihan siitä miten se tämän kaiken tulee ottamaan.
Tämä vuodet mitkä on ollu mun elämän ehdottomasti paskimmat, on kasvattanut mua ihmisenä ihan vitun hurjasti, nyt tiedän minkälaisen miehen haluan, minkälaisia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä siinä pitää olla, haluan että joku ihan oikeasti rakastaa mua, että minä oon se ykkönen, sellainen jota ilman ei pystyisi elämään. Se kuka ymmärtää toista saumattomasti, on tukena, rakastaa, koskettaa.. se kuka haluaa yhteisen tulevaisuuden, se kenellä on selkeitä päämääriä elämässä ja unelmia.. 
Ei tarvi olla miljonääri joka vie karibian risteilylle.. Ihan tavallinen, maanläheinen, eläinrakas, kiltti ja ehkä romanttinenkin mies kelpaisi, sellainen kenelle minä olisin se tärkein, eikä se pelkäisi näyttää sitä. Se kenen vuoksi ollaan valmiita tekemään joskus kompromisseja ja se kenen takia käydään joskus  omalla epämukavuusalueella, toisen vuoksi.
Se kuka tukee ja kuuntelee, se kuka haluaa olla ja tehdä mun kanssa, käydä joskus keikoilla.. ihan tavallista elämää.. 
Olen valmis kyllä ottamaan myös sen riskin että jään loppuelämäkseni yksin, mutta mielulmmin niin, uudessa kaupungissa, ystäviä ja perhettä lähellä, kuin täällä.... etelässä... jossa mulla ei oo enää ketään. Entinen rakas, hän on se ainoa jonka täältä tunnen, ei mulla oo täällä ketää, miksi siis jäisin?
Mä voin täällä vain helvetin huonosti, nyt kun on tajunnut että mulla on mahdollisuus päästä täältä pois! Siis ihan oikeasti pääsen täältä pois! Tuntuu ku iso taakka olis tippunu harteilla, ei se mun elämä yhtää helpompaa oo uudessakaan kaupungissa, mutta on se monin verroin parempaa sillä siellä on edes jonkinlainen turvaverkko.. 
Siis ihan oikeasti, ku isot ja raskaat kahleet olis tippunu irti! Mä oon vapaa! Vapaa! 

Kun täältä pääsen pois ja asettumaan uuteen kotiin, meinaan keskittyä vain itseeni, harrastuksiin, kavereihin, käydä vaikka saunomassa porukoilla, lenkkeillä luonnossa, haaveilla, sisustaa, elään vaan omille tarpeille, vaan ja ainoastaan omaa persettä ajatellen.. ei tarvi huomioida ketään, eikä elää toisen ehdoilla, ei tarvi enää unohtaa itseään, vaan voi elää itselleen, muuttumatta kuitenkaan itsekkääksi, vaan edelleen säilyttää empaattinen ja auttava puoli.. 

mutta,

MINÄ   OLEN  VAPAA!!!!