torstai, 15. maaliskuu 2018

kirje, sinulle exäni...

Nyt tässä paukutan kaiken sen mitä mun olis pitänyt suhteen aikana sanoa, saattaa tulla aika sekavaa tekstiä ja muistoja sieltä täältä, mutta nämä ovat ne muistot jotka ovat jääneet parhaiten mieleen! 

Ensinnäkin, miksi helvetissä pidin mua vaan pelkkänä itsestäänselvyytenä, sellaisena joka sanoo sen mitä sinä haluat kuulla??? Miksi et kunnioittanut mua paskan vertaa? Miksi helvetissä aliarvioit minut aina??! Mikä helvetin vika mussa oli kun kaikkien muiden seura kelpasi mutta ei minun? Se ala-arvoinen kerta baarissa kun sain hakea sinut oman tyttöystäväsi seuraan, jonkun random horon luota kikattamasta.. mä en vaan tajua mikä helvetti mussa oli nin paljon vikana, että en kelvannut kuin pitämään kodista huolen... en riittänyt edes seksiin, mutta sitähän tuollainen charmikas uros sai varmasti työreissuillaan kyllikseen,, koska oma ja "vitun hyvä" pillu ei vaan kiinnostanut, varmaan oli rehkitty ihan koko viikko, kun ei sitä kuulemma aina jaksanu??? kenen vitun kanssa sitä sitte tehtiin?? Mikä mussa oli vikana saatana?? Miksi sä sitte pidit mua kämpillä odottelemassa viikonloppupiipahduksia jos mä en kerran enää kiinnostanut???  ja sitte soitat melki vuosi eron jälkeen ja aloitat puhelun että "en mä sua tästä syytä mutta" :DDDDDDDD  Ihan kuule itse omilla sekoiluillasi ja uhkaamalla hakata mut, eikä se melkein lyöminen oo ollu kaukana parina muunakaan kertana... ja jos kerran töissä onnistuu vielä riehumaan ittelleen potkut, niin kannattaisikohan miettiä ihan peilin ääressä että missä on syy...  mä yritin päästä sun päänsisään edes niin että voisin yrittää ymmärtää sun motiiveja toimia noin hämmästyttävän paskamaisesti oikeastaan jokaista kohtaan.. kai sä oot sitte vain niin saatanan katkera jostakin, ja jos se olisikin porua vituiksi menneestä parisuhteesta, niin saat kyllä taas kattoa peiliin.. oot kuulemma rauhoittunut, niin mtulle kerrottiin :DDDD olisi ollu hauska seurata sivusta millainen sä sitte olit ku sä et ollu noin täydellinen kusipää.. ja minä menin sun leppoisan juttelun harhaan.. en edes tajunnu että puhelias ja vitsikäs ihminen kenen kanssa meni NETISSÄ monta tuntia, olisikin ihan erilainen kun päästään saman katon alle.. niin se juttu vaan loppui..  mä en edes tajua miksi vaivauduit tulla kotiin käymään reissuiltasi? eiköhän joku mahdollinen pano olisi sun pyykitkin pessy... huomasitko, jossakin vaiheessa pyykkihuolto loppui, kerroin kyllä seikkaperäisesti suomenkielellä sulle miksi niin kävi, mutta sä et ikinä reagoinu yhtää millää tavalla... paitsi reagoit ihan käsittämättömissä tilanteissa asioista joita ei edes meedio pysty selvittämään, se tuntui aivan helvetin epäreilulta ja pelottavalta, ihminen kenen pitäisi olla turvallinen, olikin kaikkea muuta kilahdellessaan mitä ihmeellisimmistä asioista.. kun lause "minä teen sitten jotakin muuta" (hieman pettyneellä äänellä) saa ihmisen sellaiseen raivonvaltaan huutamaan jotaki exätraumaansa että meinaa käydä päälle, niin olis pitäny jo sillo tajuta lähteä.. en edelleenkään tiiä mitä tein väärin, mutta haukut sain, ihan niinku isältä, ja nykyiseltäkin.. sä oot kyllä niin mysteerinen mies,, sä annat ymmärtää että sulla ei oo kaikki hyvin, mutta sä et puhu ja kannustava lause "puhut niin paljon kun haluat, ja jos et halua niin on ok olla kertomatta" saa ihmisen raivonvaltaan huutamaan vaan enemmän, niin pitäis asialle tehdä jotakin.. mä ihmettelen mikä mussa oli vikana tuossakin asiassa, kun omalle tyttöystävälleen, jota muuten kehuit kavereillesi, snadisti sovinistisesti, mutta yritit kuitenkin. Mikä vika mussa on kun sä et voinu puhua asioista??? samalla sitte sivuutit ja mitätöit mun mielenterveysongelman, ihan kuin ne olis ollu jotakin mun omaa keksintöä! Yritin kuulemma vaan vältellä töitä, ihan ku sä et olisi uskonu yhtäkää niitä kertoja kun yritin saada töitä... mä olin kuulemma väärässä, töitä kuulemma löytyy ku vaan menee... sanoo herra tekopyhä paska jolle iskä puhui armeijan jälkeen työpaikan valmiiksi.. niin, ohan se helppoa vaan mennä suhteilla hankittuun työpaikkaan. Sun ymmärryksestä, poikapieni puuuttuu se että työpaikan hankkiminen itse, ihan omatoimisesti ilman että on työkokemusta on sangen vaikeaa, varsinkin pienellä paikkakunnalla missä yks avoin työpaikka vuodessa. Se on jännää miten on vaan niin helppo tuomita ihminen, sinun oma avopuolisosi pelkän olettamuksen perusteella. Samalla kun sä kielsit ja mitätöit mun mielenterveysongelmat, sä teit niitä mulle helvetisti lisää. Kiitos siitä. Kiitos ihan helvetisti, osittain saan kiittää sua että mä kuulen ääniä, mies ja naisääni puhuu ajoittain, yksittäisia sanoja tai lauseita. "mitä kuuluu" on ollu kyllä ehdottomasti paras.. sekin ihmetyttää miksi et ikinä reissuiltasi soittanut, ja se ei kelpaa syyksi että mä en tehnyt niin, miksi helvetissä mä olisin soittanut kun sä olit viisikin minuuttia hiljaa puhelimessa etkä edes yrittänyt sanoa mitää, mä en vaan vittu tajua, omaa toimintaansa on niin vaikea nähdä kun pitää itseään täydellisenä! Enkä kyllä ymmärrä miksi helvetissä mä kituutin sun kanssa niin monta vuotta ihan täysin turhaan... turha kitistä että sitte puolen vuoden päästä tuntui pahalta,, olis pitänyt suhteen alussa jo miettiä sitä miten toimit ettei tuohon tilanteeseen joudu..  Sä oot kyllä niin ihmellinen ja mysteereitä täynnä oleva mies, voi veljet, ei voi oikein muuta sanoa.. ihan turhaan mä tämänkin varmaan kirjoitan, se kaikuu kuuroille korville, eikä mikään merkitte sulle mitää.. ihan niinkuin ne mun kaikki epätoivoiset pyynnöt mitkä sä kylmästi sivuutit kerta toisensa jälkeen. Ei voi muutaku toivottaa lämpimästi onnea sille sun uudelle panolle.. oon ihmeissäni jos suhde kestää edes niin pitkään kun mitä meillä kesti, ei tuollaisen narsistisen paskan kanssa kukaan jaksa menettämättä järkeään... ootko koskaa oikeasti miettiny missä vois olla syy, kun kaks tyttöystävää joiden kanssa oot ollu suhteessa peräjälkeen on menettäneet mielenterveytensä aikana ku ootte seurustelleet? Mä en sentään ollu vuotta osastolla, mutta ei se kyllä kaukana oo ollu sekään. Tein kaikkeni sun eteen ja uhrasin joskus jaksamistani paljon pidemmälle kun mitä olis ollu edes tarpeellista, tuossa vastikkeettomassa suhteessa missä kaikki toimi vaan yhteen suuntaan, harmi että yhteys minuun päin oli rikko jo alusta saakka.. Sitä en kyllä edelleenkään ymmärrä, miksi sä ikinä aloit olla mun kanssa jos mä olin niin kertakaikkisen paska ja vastenmielinen ihminen?? Miksi sä et vaan lähteny menemään? Ei, ei tietenkään kun jostakin tekemästään pitäisi ottaa vastuu.. mutta eihän sellainen käy, kun syytä ei voi sitte vierittää kenenkään niskaan. sä olit just sitä kaikkea mitä mä en halunnu, aluksi vakuutit mut kyllä ihan muusta. En voi ku toivottaa hyvää loppuelämää, ainoastaan se harmittaa että mulla jäi edelleen tärke tavaroita sinne, mutta sen henkisen esteen yli pitänee kyllä kiivetä.. Toivottavasti sä edes kuolinvuoteellas viimeistään alat miettimään asioita.
Tiedätkö, mun lähtö ei tuntunu pahalta, en oo kertaakaan itkenyt sun perään tai haikaillut, ihan omalla toiminnallasi alleviivasit vuosien ajan omaa kohtaloasi tähän suuntaan. Olisit joskus ottanut pään pois perseestä ja ajatellut jotakin muuta kuin itseäsi.. se hauskin kommentti erossa, "kun mä maksoin kaikkea" niin että piian pitäisi pysyä tyytyväisenä kun sille ostetaan annos kebabranskalaisia? Ne muutamat onnettomat lahjat, jotka oli varmasti jotakin huonon omantunnon paikkausta ei kuule paljoa lämmittäny kun sä olit toiminnallas repiny mut rikki jo kauan sitte.. mä olisin tarvinnut sen kuka halaa, kuka ottaa itse kontaktia minuun ja kysyy mitä kuuluu, kuka ymmärtää ja on tukena kun on hankalaa, olis ollut hauska ettei omia mielenterveysongelmiaan tarvisi piilotella ja hävetä. Olisin tarvinnu läsnäoloa ja tsemppiä. Raha ei mua kiinnostanut, vaikka sä oletit toisin. Yritit uskotella mulle että mä olin tullu sun rahojen perässä :DDDDDDD  mua ei kuule kiinnosta sun työmaalla hikoillut 15e/h, ei yhtää. mulla on kyllä rahaa sun maksamista veroista jotka tulee rahana kelalta.  Onnea ja hyvää loppuelämää, toivottavasti et pilaa muiden elämiä ja tuhlaa heidän vuosiaan parisuhteessa josta et oo kiinnostunut millää muotoa. Säälittävä paska.

torstai, 15. maaliskuu 2018

pitkästä aikaa...

... noniin, monen monta asiaa on tapahtunut sillä välin ku tietokone on ollu paskana enkä oo päässy kirjoittamaan...

Tuntuu niin pahalta, ihan kuin viimeinenkin väline pahan olon poistoon olis ollu riistettynä pois.
Varakone oli, mutta se ei hyväksynyt nettiä?!?! Enkä oo mikää tekniikan ihmelapsi, niiin oltiin sitten ilman konetta ainakin puoli vuotta.

Syksyllä kadotin itseni, juuri kun tuntui että kesällä olisin löytänyt päämäräni. 
Olo on edelleen kuin olisin eksyksissä, en tiedä suuntaa, mulla ei oo mitää tietoa tulevaisuudesta, ei tietoa siitä mitä mulle tapahtuu huomenna, viikon tai puolen vuoden päästä. Se on ihan helvetin ahdistavaa seistä koko ajan risteykssessä odottamassa kyytiä, muta sitä ei ikinä tule. Mitä helvettiä mä teen?
Mulla ei oo voimia yhtää mihinkää, mua ei oo ikinä huolittu töihin..  helsingin kermaperseet vaan huonontaa köyhän olojo koko ajan ja kohta mulla ei oo rahaa asumiseen.. näen sieluni silmin miten joudun vielä takaisin porukoiden nurkkiin kuuntelemaan isän urputusta...  mä pelkään.. mä pelkään joka hetki niin saatanasti.
Eilen vain oksensin ja ramppasin muuten vaan vessassa enkä pystynyt syömään.. tuntuu että jos m änyt lyhistyn kaupan lattialle, mä en pääse enää koskaan ylös. Luovuttaminen on mielessä usein... en vittu vaan enää jaska.

OOn kokeillut pitää arjen tasaisena, tehdä rutiineja itselleni, mutta mikään ei auta.. olo on koko ajan vain väsyneempi ja uupuneempi .. en vaan vittu tiiä enää mitä mun pitäis tehdä"!!!!!
Ihmiset vaan haukkuu ja vähättelee, syyllistää ja sanoo että tilanne on mun oma syy... vaikka mun tilanne alkoi jo silloin kun synnyin ja isällä ei ollu valmiuksia kasvattaa lasta, omien mörköjensä takia..
Miten reippaasta ja iloisesta, sosiaalisesta lapsesta saatiin aikuinen joka pelkää ihan kaikkea. Aikuinen joka ei pysty toimimaan edes kaupassa ja joutuu paniikkikohtauksen takia ryntäämään ulos.. 
Aikuinen jolla ei ole yhtään toimintakykyä tai itseluottamusta, aikuinen joka ei kestä edes pienintä stressiä vaan ahdistuu sängynpohjalle... 

OOn käyny läpi kipeitä asioita ja niitä alkaa tihkumaan mieleen tuon tuosta.

Eräs hyvä esimerkki:

Lähdin taas kerran kuskiksi exälle baariin, katselin hiljaa sivusta kun exä jutteli kaverinsa kanssa ja lauloi karaokea.
Hän lähti ties monettako kertaa tupakille tukappakoppiin, ja aikaa kului... oli kulunut varmaan puoli tuntia kun juttelin exän kaverin kanssa. Lähdin lopulta etsimään eksää ja sieltähän se löytyi, tupakkakopista juttelemasta jollekkin random emännälle. Ei siinä, sanoin että sua on etsitty, että tuu meidän kanssa. Samalla sydämmeni särkyi.. koko iltana exä ei puhunu mulle sanaakaan, eikä oikeastaan muutenkaan. Juttua riitti kyllä muiden naisten ja miesten kanssa, netissä...
Pelaaminen oli kaikki kaikessa, se oli niin vitun kamalaa kun JOUTUI oman tyttöystävän kanssa katsomaan YHDEN elokuvan, minkä sai yleensä vielä itse valita ja mikä ei kiinnostanu mua pätkääkään. Oli ihan vitun kamalaa vaan olla mun kanssa ja kattoa tv. Viereen en pakottanu, eikä ollu pakko edes koskea, seksiä ei saanu ku ei kuulemma aina jaksanu.
Mutta piikana kyllä sopi olla, kodinhoitajaksi kelpasin.
Mua ei arvostettu paskan vertaa, kun pääsin kouluun tai töihin, kukaan ei onnitellut tai reagoinut muutenkaan.. Yleensä toiselle sanotaan "hyvä juttu! onnea"! mutta ehei! " vituiksi se menee niinku aina" totes exä. 
Pidettiin mielivaltaisia mykkäkouluja ja mitätöitiin sitte pieni ihminen niin ku olla ja voi.. 
Tuo baarireissun kertominen sai mut pillahtamaan kallonkutistajalla itkuun..
En oo koskaan itkeny sen tai monen muunkaan asian takia, mutta nyt itkin.
Tajusin että mua kohtaan tehtiin väärin ja mulla olis ollu oikeus sanoa että nyt tuntuu pahalta..
Halusin vaan niin kovasti olla hyvä tyttöystävä ja tulla hyväksytyksi (nyt vasta tajusin sen) itse mahdollistaen samalla omalla kiltteydellä kaiken tuon.. 


Mutta miksi ihmiset kohtelee toisiaan huonosti vaan siksi että voi???!!! Eikö kukaan osaa oikeasti ajatella omaa napaa pidemmälle? Miksi? 
Mun sisällä on niin paljon pahaa ja paskoja muistoja... tietokone YLLÄRI YLLÄRI vittuilee ja häirittee kirjoittamista ihan vitusti, meinasin taas hajottaa läppärin mutta onneksi sain pidettyä hermot kasassa.. Mä en vittu tajua mikä tähän paskakoneeseen on TAAAAS mennyt, vaikka sillä on tasan katsottu netfliksiä ja virustorjunta on ihan rahalla maksettu...
ihan käsittämätöntä paskaa että KAIKKi siis KAIKKI on aina niin helvetin vaikeaa...
Yhden pienen unelman olisin voinut saada kolmellatoista eurolla, johon mulla olis kerrankin ollut jopa varaa. Eipä onnistunut, nettipanki lyötiin jostakin syystä kiinni ja sinne meni sekin... mitä helvettiä mä enää täällä tavoittelen jos mulle ei anneta mitään?
Joo, oon kiittämätön paska, mulla on juoppojen ja narkkien täyttämässä betonilähiössä pieni kuppainen yksiö, on sentään katto pään päällä! Vaan olis hauska tietää miten pitkään.  Mitä helvettiä mä teen elämälläni ku mulla ei oo mitää ja mä en saa mistää mitää??! Mun elämä on ollu pysähdyksissä siitä lähtien kun mä valmistuin amiksesta. Enää en vittu meinaa jaksaa. 

Totesin eilen Rakkaalle että vois pikkuhiljaa alkaa helpottaa tämä, että nyt ollaan menty syvällä aika pitkään.. 
Miksi mä en oo aikaisemmin voinu sanoa sille mitää? EN oo halunnu kai vaivata, nyt tästälähin alan puhumaan ja kerron sillei pienissä erissä että taas menee päin helvettiä.. 
Hauskinta tässä on se etten mä edes tiiä syytä,, pelkään taas tulevani tuomituksi.. 

Yksi asia on kuitenkin tuottamassa tulosta, alan nähdä itseni oman itseni, en isäni silmin. Se on tuonut mukanaan sen että mulla on väliä ja mullakin on omat tarpeet ja OIKEUDET! Voin ihan yhtä hyvin kieltäytyä kuin kuka tahansa muu.!

Hauska on ollut nähdä ihmisten vastareaktioita siihen kun minä, Itsestäänselvyys olenkin sanonut jotakin mitä multa ei tosiaan oo odotettu, sanon ei. Pillastuttiin sitte niin perkeleen pahasti, vaan siitä etten halunnut lähteä kalliille paskoilla bändeillä varustetulle festarille :D 
Y-vitun yhyyy! 
Se olo, se epämukavuuden olo mikä mulle tulee siitä että kieltäydyin, se kun tiiän että toista ottaa päästä... mutta taas kerran, voi voi. Silloin kun olisin tarvinnu apua ja tukea, niin sitä en osaanu.. mä nostan kädet pystyyn ja lopetan muiden hyysäämisen ja suojelemisen, ja miksi mulla on niin kamala halu auttaa kaikkia? Ottaa kaikki heikot ja sairaat siipieni suojiin, miksi? Kuka mua suojelee? Kuka mua haluaa suojella? Ei yhtää kukaa, ei kukaa muu kuin minä itse. Miksi helvetssä tuhlaan aikaa ja energiaani välittämällä niin paljosta? Typerää voimavarojen tuhlausta, naurettavaa sellaista! 

Miksi murehdin menneitä ja annan demonin roikkua edelleen kintereilläni? 
Miksi annan demonin huudella valheitaan korviini ja miksi edelleen uskon niihin? 
Eikö olisi aika haistattaa demonille vitut ja karkottaa se huutelemaan kosmoksen äärettömyyteen?
Oon alkanu päästä yhdestä pahimmasta demonistani jyvälle, oon tajunnu millaisen lyijynpainavan viitan se on mun harteille asettanu ja nyt oon alkanu pienin askelin riisu´utumaan tästä hevletin viitasta. 
Vaikeaa se on, sillä voimia ei  oikein meinaa enää olla, mutta oon päättänyt onnistua, sillä se parantaa mun elämänlaatua niin paljon, vaikka en ikinä tule, enkä tule olemaan normaali, enkä siihen pyri, on hauska olla oma, teidän ihmisten mielestä sairas itseni.  riittää kun pärjäisi itsensä kanssa ja pääsisi tästä isädemonista lopullisesti eroon.

Mun vaan täytyy hyväksyä se tosiasia että en tuu ikinä kelpaamaan isälle.
Niin paljon kun mä yritin epätoivoisesti tulla lapsena hyväksytyksi, niin paljon kun se käytös näkyy tänäkin päivänä, ja nuo käytösmallit oon nyt vasta tavoittanut itsekkin ja ymmärtäny mikä niiden takana on.
Niin paljon kun mä oon ihmisten eteen tehnyt, tuloksetta. Se on katkeroittanut mua aivan saatanasi, se on myös raivannu mun ja teidän ihmisten välille todella syvän kuilun, niin moni tapaus viikossa kun ihan alleviivaa sitä mitä teissä ihmisissä pelkään ja mitä teiltä melkein jo pelon sekaisin tuntein odotan, ja mikä, helvettisentään käy toteen melkein joka kerta kun asunnosta poistun! Vaikka mä kuinka haluaisin oppia ymmärtämään teitä ihmisiä, niin mä en vaan onnistu, en niin pitkään kun joku avaa sitä omaa itsekkyyttää ja sitä miksi ketään ei nykypäivänä kiinnosta ku oma perse???!!!! 

 

MÄ en vaan kuulu tänne, ei sitä palloakaan saa lastenpelissä mahtumaan kolmiosta.

keskiviikko, 15. marraskuu 2017

Kun ihminen vähitellen hiipuu pois...

Tämä on ollu ihan yhtä vitun vuoristorataa taas!
Just kun olotila alkoi olla kohtuu tasainen, jos lukuun ei oteta 1-10 asteikolla arvioitavaa ahdistusta, joka kroonisesti on siinä kasin kieppeillä.
Piti olla hirmuisen reipas anoppia moikkaamassa ollessa, ja näin Rakkaan siskoakin, hän kertoi "ilo"uutista ja sanoi että he saavat vauvan...
Rakas kommentoi miehekkäästi "taasko" :DD ja minä yritin väkisin vääntää hymyn naamalle, mä en sano onnea, jos musta
ei oikeasti tunnu sille, enkä viitti väkisin vääntää, sillä se ei kuulosta silloin vilpittömältä.

Tämä kaikki piti vastaanottaa hymyssä suin, vaikka just olin saanut tietää että rakas, 14-vuotias koirani oli kuollut...
Sydämmeni särkyi ihan täysin...

Nyt mikä mua häiritsee ihan vitusti on se että mun käytös ei oo mun omaa, ihan kun joku muu tekis asioita minulla, mä tunnen itteni niin vitun vieraaksi ja oudoksi. 
Tunnen itseni niin vastenmieliseksi.

Vai onko se oikeasti niin, kun tajusin seison tänään Rakkaan eteisessä aikeissa lähteä kotiin, niin irrottauduin itsestäni, näin siinä kaksi tavallista ihmistä, tavallisessa eteisessä, tavallisessa kodissa...
En vastenmielistä lihamöykkyä ja Rakasta. Lihamöykkyä jota kaikki halveksii, etsii oikein kilvan vikoja.

Mietin samalla, että näkeekö muut todella sillei kun mä nään itseni?
Oon yrittänyt sanoa että ei, mutta se kaikki paska mitä vuosien mittaan oon saanu kuulla, hallitsee elämää ihan liikaa.
Se pilaa kaiken ja nyt kaikki menee ihan päin helvettiä.
Mä pelkään niin että Rakas kyllästyy, lopettaa välittämästä koska oon tälläinen..

Mä oon kertakaikkisen vastenmielinen ja paha paska. Haluan kuolla. Miks mä vaan en saisi jo lähteä?

Toimintaterapeutille mut laitettiin...

Se käski maalata,, mitähän vittua mä maalaan, taisin sanoa ääneen.. en mä oo sellainen että vaan maalaan, mä
tarvin inspiraation... suttasin sitte vaan jotakin, ja terapeutti heitti että lähdettäisiinkö ulkoilemaan ja maalaamaan!
Sanoin että en todellakaan lähde yhtään mihinkään missä on ihmisiä... mä en halua olla muiden katseen alaisena, eikä mulla oo silloin toimintakykyä.
Terapeutti, vanha aran oloinen nainen.. huokaili syvään, vaikutti tosi epätoivoiseltakin, "yritetään nyt miettiä mikä sua eniten auttaisi ja mitkä on sun vahvuudet"
Ei mulla oo mitää vahvuutta, ainakaan sellaista joka auttaisi työelämässä, en mä osaa mitää niin hyvin että se auttais mua.. tätä en sanonu, sillä en jaksanu alkaa siihen väittelyyn, kuinka kaikki on jossakin hyviä plaaplaa...
Sain uuden ajan, vaikka mua vaan lähinnä vitutti ja ahdisti, kun en tiiä mitä tapahtuu ja  mitä musta halutaan..
Käydään nyt vielä pari kertaa, mutta mihinkään jumppaan mua ei ainakaa saa ja vituttaa vielä enemmän ku se
osa toiminnasta, maalausta yms, taahtuu päiväosaston puolella, joka on sitte niin vittuainen paikka ku olla ja voi.

Vittu tätä elämää. Mä oikeasti vaan haluaisin kuolla.

Vetäydyn yhä enemmän ja enemmän.. mikään tai kukaan ei enää kiinnosta, facessa en enää kommentoi, tai vaikka kommentoin, poistan sen tai pyyhin kirjoituksen pois ennen julkaisua.
Syrjäydyn enemmän ja enemmän, kovempaa vauhtia, eikä se yhtää haittaa mua.
Kaikki sellainen normaalina pidetty ihmisyys vaan hiipuu pois ja mie oon entistä enemmän syrjäytyneempi.
Enkä mä kärsi siitä millää tavalla, siitä mä kärsin että mun pitää olla ja elää noiden vitun ihmispaskojen keskellä.
Mä en pysty välttämään niitä oikein mitenkään.
Tämän sanoin terapeutille, että ei mun oo ongelmaa olla kotona, mä pärjään kyllä. Ongelmaksi tulee ihmiset, joka vitun paikassa pitäisi jaksaa, yrittää ja olla niin vitun positiivinen, kaikkia pitää tervehtiä ja jaksaa nii vitusti. Ihmiset ja niiden kanssa tapahtuva kanssakäynti, se on ongelma, Samoin ihmisten tekemät ja sanomat pahat asiat. Ihmiset yleensäkkin.
Mä pärjäisin helvetin hyvin jos saisin asua elukoiden kanssa keskellä metsää, enkä ikinä näkisi yhtäkään ihmistä.
Se ei haittaisi mua yhtään.

Yhteiskunta ei vaan oo tehty tälläisiä ihmisiä varten... 
Mä en kuulu tähän maailmaan, en tähän elämään enkä ainakaan tähän, ihmisen kehoon.

OOn kyllä osittain saamassa rauhaa ja menossa taas sitä kohti mitä oikeasti haluan.
Se on rauhaisaa, mutta niin pitkään kun tää mun tilanne mt-ongelmien osalta jatkuu, ja niin pitkään kun mua yritetään väkisin vääntää takaisin työelämään, niin niin pitkään tuun oireilemaan ja pahasti.
Seuraava saikku kiitos enemmän kun 2kk, vaikka puoli vuotta tai suoraa saikkurahapäivät vaan loppuun...
samalla alkaa pelottaa se että mitä sitte tapahtuu kun saikkurahapäivät loppuu ja oon edelleen samassa tilanteessa.. :(
 

keskiviikko, 8. marraskuu 2017

disso oireet pahenee!

TÄssä on sattunu ja tapahtunut kaikenlaista.

Disso oireita on alkanu tulla viikossa jo useammin ja entistä voimakkaampana.
Pelattiin lautapeliä jossa ilmeisesti pelasin muiden pelaajien mielestä huonosti. Mulle naurettiin.
Menin siitä ihan lukkoon ja mua alkoi ahdistaa. Olin nukkunu huonosti eikä muutenkaan ajatus luistanut..
Pelasin edelleen kuulemma väärällä taktiikalla (mikä on mulle ihan vitun sama, mä pelaan niinku mä pelaan).
Peli jatkui ja muilla oli ilmeisesti hauskaa kun taas nauratti.. lopulta paineistuin niin että parahdin ääneen 
"mitä vittua mä teen taas väärin? ku koko ajan naurattaa?!"
Olin jo tuossa kohtaa jossakin kaaaaaukana lapsuudessa ja elin uudelleen pelkoja ja ahdistusta siitä etten ymmärtänyt
mitä teen väärin ja miksi oon näin helvetin tyhmä kun en tajua. 
Itkin ja vaivuin kun uneen... pystyin kyllä pelaamaan, mutta se en ollu minä.
Pari kierrosta meni ihan jossakin muualla, kunnes lopulta aloin heräillä, Rakas säikähti ainakin ihan vitusti
ja niin säikähdin minäkin. Toinen samantyyppinen uneen vaipuminen sattui samalla viikolla...

Häkkivarastoon murtauduttiin ja naapuri tarjosi apuaan koska en ollu koko viikolla kotona. Mietin että
onkohan tuollaisen +40v yh miehen avuliaisuus nyt ihan vilpitöntä ja aika äkkiä selvis että ei vittu oo!
Alettiin ehdotella kaikenlaista, eikä meinattu uskoa kun kerroin että olen varattu, eikä mulla oo aikomustakaan alkaa
säätää Rakkaan selän takana yhtää mitää.
Sitte ulistaan miksi tein niin ja miksi tein näin, enkä edes hyväksy facebook kaveriksi..
Yhdessä vaiheessa keskustelua, mikä onneksi käytiin netissä, tuli naamalle pistoolin kuva ja olo muuttui entistä
turvallisemmaksi.. Lopulta sanoin että jätä mut rauhaan, kiitos avusta, arvostan sitä, mutta siitä en tykkää millaiseksi
se keskustelu lopulta kääntyi.. Estin sen joka vitun paikassa ja ihmettelen miten se edes löysi mut facesta, ovessa lukee nimittäin ihan eri sukunimi kun mitä mulla on.. enkä oo todellakaan ikinä jutellu naapureille niin että ne tietäs mun nimen!
Vitun ahdistavaa, vielä kun on kyseessä seinänaapuri... 
VITUN ahdistavaa tietää että tuossa seinän takana se pervo hakkaa hanskaan ja unelmoi meikäläisestä..
Hyi helvetti.!!!

Mä en vittu ymmärrä miks vitussa tuollaiset kuolaa mun perään, mä en oo mitenkään, en tosiaankaan nätti, oon lyhyt ku kääpiö, tissitön... en meikkaa ja kuljen just niin paskaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa että äiteekin häpeää.
Mua ei vaan kiinnosta, enkä mä jaksa muutenkaan panostaa yhtää mihinkää sillä halveksin ja vihaan itseäni niin etten ansaitse mitään...

Oon löytänyt myös itsestäni puolia joita vihaan ja joita pelkään.. oon ihan vitun surullinen kun joudun myöntämään että
mussa on niin paljon piirteitä joita inhoan ja vihaan.. mutta mitäs muuta voisikaan odottaa tälläiseltä luuserilta?

Tulin myös yks päivä vitun surulliseksi.. taloa jossa asun, maalattiin...
Katsoin sellaista parikymppistä tyttöä joka maalasi telineillä seinää... pääsin Rakkaani luo ja pillahdin itkuun.
Minäkin olisin voinut olla tuossa, minäkin olisin ehkä voinut joskus jaksaa tehdä tuota...
Mulla ei oo siitäkään unelmasta ku yli 10 000e velka jota en pysty ikinä maksamaan...
Mä oon niin vitun surullinen ku se ainut juttu mikä olis vielä ehkä ollu mahdollista toteuttaa ei toteudu..
Kaikki menee niin vitusti päin vittua.

Koko päivän on ollu ihan helvetin tuskainen olo, polttanut oon niin että kurkku on kipeä, tai sitte se on vaan flunssaa, joka on ihan vitun outo ajatus kun en oo ollu ihmisten kanssa tekemisissä Rakkaan lisäksi ollenakaan.!

Viikon sosiaaliset kontaktit on monesti parisenkymmentä sorsaa meren rannassa... Ihana mennä koiran kanssa rantaan hiljaa ja jäädä katsomaan sorsia, ne tulee ihan lähelle kerjäämään syötävää, mutta minä välitän niistä sen verran paljon etten anna niille sopimatonta ruokaa. Esim vehnäpulla mikä aiheuttaa kasvuvaiheessa siipien epämuodostumista ja vammauttaa linnun lentokyvyttömäksi.

Olo on vaan niin vitun ontto, tyhjä. Se kun mikään ei tunnu millekkään ja se koskee niin vitusti, riipii ihon irti lihasta...

Oli Rakkaan kanssa eka kunnon riita, mä vittu vihaan tiuskimista ja yhtäkkiä tyyppi tiuskaisee ja alkaa syyttelemään mua siitä että mä laitan sille sanat suuhun ja väitän olemattomia.. olin aivan ihmeissäni että mitähän vittua nyt oikeaststi?!!!!!?!!
Mulla paloi päreet oikeasti ihan täysin ja ensimmäisen kerran rähähdin sille ihan kunnolla. Viimeistelin sivalluksen sillä että aina jos ei tanssita sun pillin mukaan, niin se vitun tiuskiminen alkaa... "no olkoon sitte niin" tai jotakin sen tapaista...
Lopulta kun sitä sitte ruodittiin ihan urakalla, niin että menin pois tolaltani, ahdistuin niin että itkin vielä enemmän..
Kyllä se asia saatiin selvitettyä ja kaikki oli muka pelkkää väärinkäsitystä ja minä reagoin kuulemma liian herkästi..
KUKA VITTU SE EKANA TIUSKII IHAN TURHAAN SAATANA!
Mä ilmoitin että mulle ei vittu sitte tiuskita tai siitä repeää helvetti irti joka kerta. 
"mä nyt oon vaan vanha jäärä" voi vittu voi, jos mun äkkipikaisuus ei käy, niin sillo sietää miettiä sitäkin mikä mun reaktion aiheuttaa, nii kannattais pitää turvan kiinni.
Oon edelleen ihan pois tolaltani ja se varmaan kaiken tämän paskuuden takana taas on.. oon ollu jo monta päivää yksin
ja meen täälä kämpässä pitkin seiniä. Olo on vaan niin tajuttoman paha, siis ihan hirveä!
Mä en tiiä miten päin pitäis olla eikä mikää helpota oloa.

Aina istun sohvalla ja mietin tätä samaa "tässä nää vuodet valuu ohi, ja mä en saa mitään aikaan.. tässä mä vaan makaan voimattomana ja surullisena, mielessä pitkä tehtävälistä, mutta mihinkään ei oo voimia..."
Vituttaa kun kaikki aika vaan valuu sormien läpi eikä oo koskaan voimia tehdä mitään. Ei vittu niin yhtää mitää.

Saikkua kirjoitetaan jossaki vitun naurettavan 2kk pätkissä..  Saatteessa kelalle lukee että "kuntoutetaan potilasta työelämään pienin askelin" 
Niinku mitähän vittua?! 
Onko se mun saikun tarkoitus (mikä ei mitään auta kun ahdistaa jo sinne ens vuoden alkuun jolloin saikku loppuu) vaan ainoastaan saada mut äkkiä edes siihen kuntoon että mut voi työntää työelämään. :DDDDDDDD
Eikö se potilaan kunto ihan sen itsensä takia olisi paljo tärkeäpää ku työelämä? MIssään lapussa ei ikinä lue tavoitteena että potilaan tilaa pyritään kohentamaan, että hän suoriutuisi jokapäiväisestä elämästä, oppisi hallitsemaan tunteitaan ja terapiassa siinä sivussa purettaisiin traumoja, että potilas tervehtyisi ja pääsisi elämässä tasapainoon.
mutta ei, aina se on ensimmäisenä työtyötyötyötyö!!! Mikä vitun työ! kun ei niitä vitun työpaikkoja oo terveillekkään!
Miten vitussa mulle käy.. :/ 
Miksi niillä on niin kova hinku laittaa mut äkkiä takaisin työkykyiseksi, kun olis tärkeää että saataisiin mut ensin nyt elinkykyiseksi joka selviäis edes normaalisti kodin pyörittämisestä.

Miksi täälä on ylipäätään edes pakko elää? Tyhjän panttina, muiden arvosteltavana? Syömässä niiden kunnollisten rikkaiden veronmaksajien euroja joita ne kovalla työllä ja isolla rahalla valtiolle maksaa! 
Minä, onneton luuseri joka ei oo koskaa päässy elämässä eteen ei taa, joka on niin rikki ettei se tuu ikinä selviämään
normaalista elämästä, minä joka on tahallaan tietenkin ajanut itseni tähän tilanteeseen, laiska paska joka vaan keksii tekosyitä että voisi välttää työntekoa! (aika vitun kiero ja vilkas mielikuvitus saa olla jos kaikki nää tekstit on keksittyjä, uskaltaisin väittää).. 

Kysyn vaan että mihin vitun työelämään ku en oo koskaan sellaisessa ollu.
Se on oikeasti mulle täysin vieras ympäristö, enkä vaan kestä niitä paineita joita siitä tulee joka päivä.
Ennenpitkään pää vaan leikkaa kiinni. 
Mä en kestä niitä paskoja oloja missä työntekijää ei arvosteta, sillä ei oo mitää oikeuksia niihin juttuihin mihin oikeasti
pitäisi, eli työterveyteen, YLITYÖKORVAUKSIIN, VIIKONLOPPU JA ILTALISIIN JNE! 
Ei mua kiinnosta kiusata itseäni epäreilussa ympäristössä jossa työtä ei arvosteta vaan vaaditaan koko ajan enmmän.
Se ettei mulla ole TAASKAAN ketään kuka puolustaisi vaan aina kaikki paska sataa niskaan jos yrittää edes miettiä mitkä on mun oikeudet työntekijänä...! 

Mua ahdistaa pelkästään jo sekin että pitäisi mennä kuntouttavaan, mä en suostu ku kerta viikossa ja 4h kerrallaan, eli ehdoton minimi.. ja mitä helvettiä mä mitää teen ja missä?!?
Mulla ei oo mitää tietoa tään kaupungin firmoista jotka tälläisen hullun ottaisi orjatyötä tekemään. En halua minnekkään kauas, sillä kulkeminen maksaa eikä se oo ilmaista! Siihen ei tietenkään saa MITÄÄN avustusta.,,
Vituttaa polttaa rahaa sellaiseen mikä vaan lisää pahaa oloa ja ahdistusta.
Missä mä muka pärjäisin, ku oon sosiaalisesti niin vitun hömpelö, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa,
en enää edes osaa, eikä mua paskan vertaa kiinnosta ihmiset. Mä en jaksa mitää vitun hyvänpäivän lässytyksiä säästä tai koirankakasta, koska mua ei vittu vaan kiinnosta. Mielummin on hyvempi olla hiljaa! 
Asiakaspalvelussa en enää pärjää, enkä kyllä mistää muustakaan..

Sitte tuli uusi pelko, mitä jos mulle käy niinku osalle porukasta, että on liian terve saikulle, mutta liian sairas ollakseen töissä.. sitte oltais taas sossun rahalla ja sitä en vittu halua.. 

Mihin mä muka meen ja mitä mä muka teen ku mikää ei kiinnosta mua, mä pelkään ihan liikaa.. ihan kaikkea.
Mulla ei oo toimintakykyä, ei enää.

Mä en tiiä mitä vittua mun pitäis elämässä tehdä. Mulla ei oo enää mitää mitä mä uskaltaisin tai edes haluaisin tavoitella, koska epäonnistun niinku aina ennenkin.
Mä en vittu vaan jaksa enää pettymyksiä ja pelkään ihan tosissaan että Rakas kyllästyy ja jättää.
Menettämisen pelko on todella järjetön..

OOn myös tuota pohtiessani tajunnu miten mä nään itseni, no toki vittu oon tiennyt sen, lol.
Mutta miten se vaikuttaa siihen miten mä LUULEN että muut näkee mut.
Mä pidän itseäni aina muiden pahimpana vihollisena, kaikki vihaa mua heti alusta, edes varmuuden vuoksi, ja pelkään
tekeväni väärin, koska en oo meedio ja osaa lukea ajatuksia, mutta jos siinä en onnistu, niin saan paskaa niskaan..

Oon ihmetellyt miten ihmiset näkee mussa empaattisen, kiltin ja hyväsydämmisen ihmisen.
Mä en vaan vittu tajua.. Se mitä oon kuullut vuosien ja taas vuosien ajan ja kuulen edelleen rakkaan isäni suusta..
"suvun musta lammas" "laiska paska" "tahallaan välttelet työtä! (ja jos se ei muuta keksi niin se syyttää mun lemmikkejä siitä!!) "älä nyt luule ittestäs liikoja" "kyllä sä ootkin ruma" "miten sä oot tuollei meikannu" "mitä sä nyt sen siihen laitoit" "miks et osaa vittu lukea mun ajatuksia" ihan järjetöntä paskaa!

Kyseenalaistin sen myös vahvasti että näkeekö ihmiset mut oikeasti saasteläjänä niinku minä ja aika usein oon vakuuttunut siitä että näkee.. 
Kyllä se naamaraja pätee tämänkin tyttösen kohdalla.. en nyt oo koskaan odottanut mitää huippusuosiota varsinkaan minkään muotipellejen ja pikkulissujen parissa tai siis aikuisten pikkulissujen, mutta kyllä se kieltämättä vituttaa.
Ulistaan siitä että pitää olla persoonallinen, mutta kuitenkaan ei saa olla liian erilainen ettei erotu massasta.
ja mitä se naama, tyyli tai vaikka auto jolla ajaa vaikuttaa yhtää mihinkään? 

Vihaan tätä kaikkea, vihaan elämää, ihmisiä... 

Mä en vaan kestä elämää.


PS: Lisää avautumista!!


Huomenna pitäisi olla jo 12 aikaan skarppina ja nähdä anoppia + Rakkaan siskoa lounaalla.!
Voi vitun vittu, se että oon edelleen ihan poissa tolaltani ja sitte pitäis mennä hymistelemään ja esittämään!
Samaan aikaan haluan olla yksin, mutta sitten taas jonkun seurassa koska pää ei kestä nyt yhtää omaa seuraansa.
Mitä helvettiä mä vittu teen, ku viiltely on liian työlästä peitellä, ellen hanki sitte oikeaa maalia joita käytetään maskeerauksessa ja jotka ei pienestä hikoilusta irtoa.
Mutta sitte taas se riemu mikä siitä repeää jos jäisin siitä kiinni..
Mutta jotakin pitää keksiä, katoan siis googlen ihmeelliseen maailmaan ja yritän keksiä jotakin, polttaminen ei oo vaihtoehto kuitenkaan.

torstai, 5. lokakuu 2017

aihe mitä mun ei IKINÄ pitänyt ruotia!

Yks kaunis päivä soi puhelin, puhelimessa luki eksän nimi?! Sydän pomppasi kurkkuun, kädet tärisi, sydän hakkasi,
mietin kaikki maailman kauhuskenaariot läpi että miks helvetissä se soittaa, haluaako se rahaa, mitä?!
Vastasin, olin ihan paniikissa ekat puoli tuntia, mutta hän tuntui hyvinkin rauhalliselta, kertoi kuulumisiaan ja ne oli aika hurjia.
Oli laittanut sitten elämänsä ihan kunnolla uusiksi, oikeastaan sössinyt niin pahasti kun vaan ihmistä tappamatta voi sössiä...
Sanoi ettei syytä mua siitä, enkä mä olisi sitä niskoilleni ottanutkaan, aikuinen ihminen on ihan itse vastuussa tekemisistään!

Se että mun tavaroita oli sillä kämpällä näihin päiviin saakka, sai mut uskomaan että ehkä joskus mä meen sinne takaisin, se on munkin koti.. no, oli sitten tässä ymmärrettävästi heitellyt mun kamoja pois, enkä enää edes muista mitä sinne jäi.. 
Mulle tuli ihan kamala olo, mä lähdin sieltä vihdoin lopullisesti. Se ei oo enää mun koti. 
Olin surullinen, vitun surullinen, mutta mun on aika siirtyä elämässä eteenpäin, eikä elää elämää kuin asuisin edelleen
sielä.
Kuunnellessani exän juttuja.. tulin siitäkin surulliseksi, se oli ollu ihan täydellisen paskana mun lähdön jälkeen.. ihan paskana. En olisi ikinä, edes uskaltanut kuvitella että niin voisi käydä. Luulin seurustelevani jääkimpaleen kanssa joka piti mua ja pitihän se, ihan itsestäänselvyytenä.. Tunteita ei näytetty, ei ollu seksiä ei mitää, ja silti se oli muka ihan rikki.. 
Tuo kohta ei saa multa mitää myötätuntoa, ihan itse omilla valinnoillaan ja käytöksellään se on tienannut jo parikin eroa.

Mieleni oli sekaisin, muutamanakin hetkenä mietin että lähdinkö hätiköiden? Olisiko ollu sittekki mahdollisuuskia jne.
Ensimmäistä kertaa kuulin jopa mitä se tykkäs lapsena tehdä ja mistä se innostuu! Eipä tarvinnu ku seurustella 4v ja olla erossa vuosi. Jutteleminen tuntui luonnolliselta, ihan ku  oltaisiin eilen viimeksi juteltu.. 
TUnteet sanoi että olisiko syytä yrittää joskus vielä, mutta järki sanoo muuta.
Syyt miksi mä lähdin menemään, on myös syynä siihen miksi sen elämä on täysin pilalla. Eli meininki on vaan pahentunut.
Ajatukset antaa nyt jo rauhaa mukavasti, surullista on se että se on voinu niin pahasti. Kun on itse kokenut järkyttävän ja repivän tuskan niin sitä ei toivoisi kellekkää muulle.

Niin kovasti ku se on mun ensirakkaus, ja kivisen polun kautta hänet itselleni sain, niin kivinen kun suhde kaikessa epävarmuudessa ja tunteettomuudessa oli, nii en mä voi lakata välittämästä. Se on mulle edelleen rakas ihminen, ei romanttisessa mielessä, rakas kuitenkin. En mä voi heittää pois sitä että me oltiin 4v yhdessä. 
En mä sitä kyllä koskaa oppinu tuntemaan juurikaan, mutta joku siinä vain oli että siihen rakastui. Ehkä se on se ihminen jonka se pitää piilossa ja kätkee nii helvetin hyvin.

Kaiken sen mielenmyllerryken jälkeen olo on hyvä ja rauhallinen. Mä oon vihdoin päässyt siitä kämpästä ja siitä paikkakunnalta irti. Mä en enää asu sielä. 

Mietin myös olisiko lähdön voinu hoitaa eri tavalla, mutta exän puheiden mukaan ja syiden miksi lähdin, niin se ei tosiaankaan olisi ollu turvallista hoitaa kasvokkain.
En mä ennen pelänny sitä, mutta nyt en oo enää varma. Se on ihan liian äkkipikainen ja loppujen lopuksi ihan liian väkivaltainen. Suhde missä pitää pelätä koko ajan impulsiivisia raivokohtauksia ja kirveen kanssa riehumista, ei oo terve.

Niin kovasti ku mä olisinkin toivonu että se suhde olis toiminu, niin sitä se ei tuu ikinä tekemään. Turha sitä siis on enää vatvoa.

Sen ennätyspitkän puhelun päätteeksi, me ei olla ikinä juteltu kahta tuntia! Sanoi exä "soitellaan"... juu juu mä tokaisin ja sanoin morot.

Hyvä että me voidaan olla väleissä ja jos se tahtoo viestitellä tai soittaa niin siinähän soittaa. 

Puhelu kuitenkin avas mulle monta asiaa, kyllä sillä oli ollu jonkinlaisia tunteenrippeitä mua kohtaan. Miksi se ei vaan sitte osannu arvostaa mua? 

Päätin myös että mun ei tarvi olla kuitenkaan vihainen tai katkera enää, mä oon saanu kostoni. Elämä kosti sille takaisin ja se maksaa siitä isoa hintaa.
Kurjaa tosin ajatella miten kallis se hinta on, mitä jotkut joutuu maksamaan, vaan pelkästään siksi ettei osaa ottaa päätä pois perseestä. Omilla teoillaan ja valinnoillaan se on sen kuitenkin tienannut, ihan jokaisen tuskan hetkensä. 
Ihan puhtaasti omaa piittaamattomuuttaan ja kykyä ajatella pidemmälle.