perjantai, 11. elokuu 2017

Mä luovutan, enää en jaksa!

 lekurit on polilla päättäneet että osastolle mars! Tässä on yksi pieni ongelma, se että mä en saa mitää tukea järjettömiin maksuihin jotka tuosta ajasta kertyy. Sairauspäiväraha ja asumistuki, niiden jälkeen jää kuulemma LIIKAA rahaa, eikä sossu anna penniäkään. Muita vaihtoehtoja ei mulle annettu, osasto osasto ja vittu osasto!!! Mikää muu ei oo vaihtoehto, toimeentulotukea ( jatkossa tt-tuli) en enää edes jaksa hakea, tässä 4kk aikana kela vei mun kaikki rahat ja sain tilalle "sossulta" 370e jep jep, sillä maksettiin laskut ja 600e vuokra. Asun nyt puolet halvemmalla lähestulkoon, nii nää mun huipputulot nousi nii paljo että mulla ei oo oikeis tukeen, joka olis mun hoidon kannalta välttämätöntä.  Olisin jopa valmis menemään osastolle kattomaan sitä vitun pelleilyä, mutta kas kummaa!! Kuviot ratkaisi tälläkin kertaa *rumpujen pärinää* RAHA!! Oon niin kertakaikkisen  lopussa. Mulla ei oo enää mitää toivoa ja noin vartti sitte mä luovutin. Ihan kokonaan.. mä en saa tarvitsemani hoitoa, koska yhteiskunta haluaa mut ilmeisesti ikuiseen tuöttömyyskietyeeseen, karenssia den takia ku pää ei kestä... vittu ku vois vaan irtisanoutua kaikesta ja muuttaa metsään asumaan!!   Mulle ei anneta mahdollisuutta toipua/saada hoitoa mitä tarvisin... mä en kuitenkaan pysty käymään töissä koska mt on niin heikko. Tuun todennäköisesti loppuelämän viettämään tässä halvassa kerrostaloyksiössä.. miten mä pääsisin pois? Mulla ei oo mitää tulevaisuutta yhtää minkää kannalta. Nää kortit on nyt katsottu loppuun.. oon hyvin vakavasti alkanu miettimään itsemurhaa. Enää en edes puoliksi vitsillä vaan ihan oikeasti. Antakaa mun nyt vaan mennä.

 

 

 

perjantai, 4. elokuu 2017

eräänlainen havahtuminen..

.. oon tässä ihan viikon sisällä vasta tajunnu, miten vitun paljon mä mitätöin itteäni koko ajan, en pidä itteäni missää arvossa ja kissanpaskakin on arvokkaampaa.
Miten muuten mä olisin voinut itteeni suhtautua kun ihmiset ja ympäristö on viestittänyt tuon mulle niin selkeästi?
Tunnen ihmisten mielialat ja ajatukset, vaikka ne ei niitä ääneen sanoisi.
Kyllä sen "voi vittu, tuollainen tyyppi" ja muut negatiiviset ajatukset ja ennakkoluulot haistaa kilometrien päähän.
Miten mä osaisin ajatella elämästäni muuten kun mikään ei oo koskaan onnistunut?
Miten osaisin?

Oon kuitenkin päättänyt ja kiukulla miettinyt että ei jumalauta! 
Nyt loppuu se loputon itsensä syyllistäminen asioista jotka ei oo mun syytä!!! 

ja se yks piirre mikä mua ittessäni vituttaa on se tajuton lepyttely, ihan sama mitä, niin aina lepyttelen, enkä saa sanoa mitä oikeasti haluan, koska, eihän mulla ja mun toiveilla oo paskaakaa väliä.
En ilmaise itseäni oikeastaan mitenkään, suostun aina kaikkeen mitä toinen sanoo..
Varsinkin nyt ku oon huomannu että Rakas saa kavereidensa yms kanssa tahtonsa aina läpi, pelkään että se johtaa siihen että mä en osaa pitää puoliani tai kertoa omia toiveitani.

Yhden pyynnön kerroin, kun olin itse niin täydellisen romuna ja loppu niin fyysisesti ku henkisestikkin.
Itkin ja perustelin sen, niinkuin joku ala-asteikäinen joka on päättänyt saada koiran...

Mä näen itseni koko ajan haavoittuvana lapsena ja ajatus siitä että mun pitäis käsittää itteäni aikuisena tuntuu niin kaukaiselta..  

Muut mun ikäiset on tottakai automaattisesti kohta 30v, omakotitalo ja lapset... tietenkää nuo kaks edellämainittua ei tee kenestäkään mitään, aikuista tai muita arvokkaampaa.
Niihin suhtautuu aikuisina, mut mä en näe ittestäni mitää aikuista, näen vaan loputtoman tuskan, ymärtämättömyyden maailmaa kohtaan, hämmennyksen, pelon, ahdistuksen. 

Joka päivä elämässä tulee ne käytösmallit esiin joita toistin lapsena lepytelläkseni isää, varmuuden vuoksi, ettei tuu taas vihat ja haukut niskaan kun kaikki ei tapahdu just sekunnin murto-osassa..
Hätäännyn ja oon toimintavalmiudessa ihan vitun liikaa ja turhaan. 

Mä haluaisin pikkuhiljaa olla aikuinen ja vapautua noista käytösmalleista, mä oon niin vitun väsynyt tähän ja vihainen itselleni, vihaan itteäni ihan tosissaan.

Miksi mun pitää nyt sitte mielessäni kiihtyä, tajuttoman raivon partaalle, vihan, surun, ahdistuksen, kuvotuksen, sellaisen itseään vihaavan raivon partaalle että voisin hakata itseni koska halveksin itseäni niin jumalattoman paljon!
Nyt tajuan, myös silmiä sumentavan raivon keskeltä että mulla ei oo mitää syytä siihen, mä en oo itse tätä itselleni aiheuttanut, se on joku muu, kuka on mut näin ohjelmoinut toimimaan.
Mutta miten oppia siitä pois?

Saisinko olla jo aikuinen?

Kaikki tuntuu koko ajan vaan sekavammalta, ahdistavammalta.. 
Kuka pystyis auttamaan mua?

keskiviikko, 2. elokuu 2017

valheiden verkko laajenee...

... nonii, mulla ei oo mitää paineita tunnustaa Rakkaalle viiltelyä, ei pienintäkää. Hienosti oon vähä väärän värisellä meikkivoiteella hoidellu haavat piiloon :DDD Sit ajattelin huomisella kauppareissulla ostaa peitepuikon, :D helppo pitää mukana ja näpärä lisätä.. (vittu miten säälittävä tuo ämmä on).

ja sit.. nii lähti tukka, niinku sillo joskus meinasin että leikkaan pitkän tukan vittuun. No nyt siitä ei oo jäljellä ku ehkä hätinä 10cm.. tuntuu vitun oudolta, mulla ei oo koskaa ollu lyhyttä tukkaa.. ei edes lapsena.
jotakin vitun tärkeää mun piti tänne rynnätä kertomaan..

ainaki viime kertainen psykologin käynti oli ihana, lähdössä se vanha nainen toivotti onnea ja nosti peukun pystyyn :3
Mie liikutuin aika syvästi, tuntui että se oikeasti välitti ja tsemppasi. Hauskaa, vaikka se on niiden työ, ja se vähä niinku kuuluu siihe, mutta tunnen itseni silti aika erityiseksi juuri sillä hetkellä. Kysymys mielessä että välittääkö joku noin paljon oikeasti? Minusta?

Muutto tuli tehtyä, taas, toivottavasti ei tarvi muuttaa hetkeen.. Oon aika vitun poikki nii henkisesti ku ruumiillisesti.
Koirakin vituttaa kun sen takia pitää lähteä ulos. Ei se nyt iso vaiva oo, mutta kun on niin vitun väsyny ja loppu, nii ei millää jaksaisi. 

Alan kyllä olla taas nii tuhdeissa paukuissa että ei tuu kirjoittamisesta mitää, ajatukset harhailee ja unohtuilee :D

Aika mennä nukkumaan ja huomenna sitte miettiä että mitäs sitä pitikää :D

maanantai, 24. heinäkuu 2017

se miten säälittäväksi tunnen itseni juuri nyt..

... ajattelin aluksi että tunnustaisin Rakkaalle viiltelyn.. ja mitähän vielä! Keksin että jäljet voi meikata!
No sitte on mennyt kaikki halvat puuterit ja värivoiteet jalkaan, mutta en ainakaan jää kiinni.. uintiharrastusta täytyy miettiä uudemman kerran jos tää käytös alkaa yleistymään, tää on naurettavan liian helppoa.

maanantai, 24. heinäkuu 2017

entä jos minun ei ole tarkoitettukaan koskaan olevan onnellinen?

olo on taas kerrassaan karmiva.. ahdistaa ja vituttaa.. en oikeastaan enää edes tiiä mikä, ahdistaa vaan ja olo on surkea.
Vielä eilen mietin, aurinkoisena että kaikki on mahdollista, mulle on luvassa uus alku ja tulevaisuus ja elämä hymyilee viimeistään silloin ku oon täyttänyt 30v.. 
Nyt koko ajatus itkettää ihan helvetisti.. mulla ei oo taas mitää tulevaisuutta..
Mä vihaan itteäni niin saatanan paljon!!! 

Tiiän ja nyt tunnistan sen että oon ihan helvetin rikki.. tiiän että tarvitsen aikaa toipumiseen, mutta ahdistaa ja vituttaa miten saan sitä? 
Tuntuu että lääkärit ei ymmärrä, mua pelottaa ihan vitusti etten tuu ymmärretyksi.. että mut laitetaan taas johonki muka käynneille ja laitetaan kortistoon.

Sanoin psykologille että mä tarvisin nyt aikaa koota itteni. Mä tarvisin sitä niin vitusti, tässä on nyt yritetty koko elämä puolikuntoisena, saisinko mä nyt vihdoinkin jo levätä?
Musta ei vittu vaan oo nyt tekemään yhtää mitää... ei vittu niin yhtää mitää. 
Mä tarvin aikaa, ihan vitusti aikaa.. mut miten hemmetissä sitä saa? Ymmärtääkö ammattilaiset?
Laittaako ne mulle jonku määräaikaisen saikun ja sitte PIM! mun pitäisi olla siihen mennessä kunnossa?
Mua pelottaa mun tulevaisuus enemmän ku koskaan! 

Mikää ei tunnu millekkään, täällä on ok asua, mutta koko ajan haluan vaan pois. Pois ihan kaikesta.
Enkö mä saisi jo mennä?
Lähteä ihan lopullisesti?
kun ei tästä näytä tulevan yhtään mitään.. ei nii vittu kertakaikkiaan mitään.. 

Törmäsin tuossa traumaperäisestä stressihäiriöstä. 
Ylläri ylläri, kaikki täsmää.. mikää muu ei selitä sitä että oon koko ajan varuillani ja tunnistan jokaisen äänen ja mistä/miksi se aiheutuu, en kuuntele koskaan ulkona (paitsi bussissa jossa tiedän koko ajan mitä ympärillä tapahtuu, tai ainakin luon itselleni turvallisen illuusion siitä). Mutta kävelemässä, pyöräillessä jne en ikinä kuuntele musiikkia sillä mun pitää olla koko ajan valppaana.. Ehkä nukkuminen on siksi hankalaa ja sydämmensyke koko ajan yli 90, levossakin.

Haluaisin vaan niin vitusti että mulle löydettäisiin se oikea syy, ja ne oikeat työkalut millä tää helvetti vittu vihdoinkin loppuu! 

Oon poltellu/syöny taas niin tuhdin annoksen, mutta ei jumalauta mee ohi olotila millään.. tai sitte se ei oo ehtiny vielä vaikuttaa.. en tiiä, pieni tunne päihtymisestä hiipii, mutta ei vielä niin riittävä että se leikkaisi ahdistuksen pois.
Tai päihtyminen on väärä sana, sillä sitä mä en hae. Haen parempaa oloa ja sitä tulee kun saan edes pari tuntia yössä katkeamatonta unta ja leikattua sen ahdistavimman kärjen pois, ILMAN SIVUOIREITA! Ei tarvi ahmia itseään hengiltä ja muodottomaksi, ei oo mitää saatanan aamupöhnää/zombioloa koko päivän. 
Onneksi on lisäksi niitäkin merkkejä jotka auttaa kipuihin joita on oikeastaan koko ajan, alaselässä ja siitä kipu säteilee sit selän lihaksiin, yleensä toispuoleisesti ja sitte on hartiat paskana eikä välillä saa nostettua kättä suoraa ylös tai käännettyä päätä. Polvet on paskana, onhan tää lista varmaan jo tuttu.. mut miettikää miten ihanaa on maata rentona sängyssä, ilman että mihinkään koskee tai mikään ahdistaa? 
Miettikää sitä tunnetta, se on näillä leveys ja korkeuspiireillä harvinaista... 

Haluaisin niin kipeästi sen oikean minän esiin, kärsin tästä niin saatanasti, vihaan itseäni ja mustavalkoisuuttani, vihaan ihan vittu kaikkea..  Halveksin ja oon täysin kykenemätön tekemään mitään. En vittu halua edes aloittaa koska en onnistu tietenkään..

Muuttaminen ahdistaa, olin niin innoissani siitä kämpästä ja nyt senkin ylle on laskeutunut synkkä pilvi.
Ahdistaa asua täällä, alakerran narkit on alkaneet pitää sellaista elämää että pelottaa koska aseet alkaa laulaa tai joku kolkkaa kun kulkee rapussa.. 
Onneksi täältä pääsee pian pois, mutta ojasta allikkoon tietenkin mennään.
Missää ei vaan oo hyvä olla!
Koskaan ei oo hyvä olla!

Miksi kaikki nää negatiiviset tunteet on pitänyt tiivistää yhteen ihmiseen? 
Mä en nauti näistä yhdestäkään, vaan tunnen koko ajan itseni vaan hullummaksi.
Sekavaksi.. vieraannun itsestäni ja muista yhä enemmän...
Enkö saisi lupaa kuolla pois?