keskiviikko, 15. marraskuu 2017

Kun ihminen vähitellen hiipuu pois...

Tämä on ollu ihan yhtä vitun vuoristorataa taas!
Just kun olotila alkoi olla kohtuu tasainen, jos lukuun ei oteta 1-10 asteikolla arvioitavaa ahdistusta, joka kroonisesti on siinä kasin kieppeillä.
Piti olla hirmuisen reipas anoppia moikkaamassa ollessa, ja näin Rakkaan siskoakin, hän kertoi "ilo"uutista ja sanoi että he saavat vauvan...
Rakas kommentoi miehekkäästi "taasko" :DD ja minä yritin väkisin vääntää hymyn naamalle, mä en sano onnea, jos musta
ei oikeasti tunnu sille, enkä viitti väkisin vääntää, sillä se ei kuulosta silloin vilpittömältä.

Tämä kaikki piti vastaanottaa hymyssä suin, vaikka just olin saanut tietää että rakas, 14-vuotias koirani oli kuollut...
Sydämmeni särkyi ihan täysin...

Nyt mikä mua häiritsee ihan vitusti on se että mun käytös ei oo mun omaa, ihan kun joku muu tekis asioita minulla, mä tunnen itteni niin vitun vieraaksi ja oudoksi. 
Tunnen itseni niin vastenmieliseksi.

Vai onko se oikeasti niin, kun tajusin seison tänään Rakkaan eteisessä aikeissa lähteä kotiin, niin irrottauduin itsestäni, näin siinä kaksi tavallista ihmistä, tavallisessa eteisessä, tavallisessa kodissa...
En vastenmielistä lihamöykkyä ja Rakasta. Lihamöykkyä jota kaikki halveksii, etsii oikein kilvan vikoja.

Mietin samalla, että näkeekö muut todella sillei kun mä nään itseni?
Oon yrittänyt sanoa että ei, mutta se kaikki paska mitä vuosien mittaan oon saanu kuulla, hallitsee elämää ihan liikaa.
Se pilaa kaiken ja nyt kaikki menee ihan päin helvettiä.
Mä pelkään niin että Rakas kyllästyy, lopettaa välittämästä koska oon tälläinen..

Mä oon kertakaikkisen vastenmielinen ja paha paska. Haluan kuolla. Miks mä vaan en saisi jo lähteä?

Toimintaterapeutille mut laitettiin...

Se käski maalata,, mitähän vittua mä maalaan, taisin sanoa ääneen.. en mä oo sellainen että vaan maalaan, mä
tarvin inspiraation... suttasin sitte vaan jotakin, ja terapeutti heitti että lähdettäisiinkö ulkoilemaan ja maalaamaan!
Sanoin että en todellakaan lähde yhtään mihinkään missä on ihmisiä... mä en halua olla muiden katseen alaisena, eikä mulla oo silloin toimintakykyä.
Terapeutti, vanha aran oloinen nainen.. huokaili syvään, vaikutti tosi epätoivoiseltakin, "yritetään nyt miettiä mikä sua eniten auttaisi ja mitkä on sun vahvuudet"
Ei mulla oo mitää vahvuutta, ainakaan sellaista joka auttaisi työelämässä, en mä osaa mitää niin hyvin että se auttais mua.. tätä en sanonu, sillä en jaksanu alkaa siihen väittelyyn, kuinka kaikki on jossakin hyviä plaaplaa...
Sain uuden ajan, vaikka mua vaan lähinnä vitutti ja ahdisti, kun en tiiä mitä tapahtuu ja  mitä musta halutaan..
Käydään nyt vielä pari kertaa, mutta mihinkään jumppaan mua ei ainakaa saa ja vituttaa vielä enemmän ku se
osa toiminnasta, maalausta yms, taahtuu päiväosaston puolella, joka on sitte niin vittuainen paikka ku olla ja voi.

Vittu tätä elämää. Mä oikeasti vaan haluaisin kuolla.

Vetäydyn yhä enemmän ja enemmän.. mikään tai kukaan ei enää kiinnosta, facessa en enää kommentoi, tai vaikka kommentoin, poistan sen tai pyyhin kirjoituksen pois ennen julkaisua.
Syrjäydyn enemmän ja enemmän, kovempaa vauhtia, eikä se yhtää haittaa mua.
Kaikki sellainen normaalina pidetty ihmisyys vaan hiipuu pois ja mie oon entistä enemmän syrjäytyneempi.
Enkä mä kärsi siitä millää tavalla, siitä mä kärsin että mun pitää olla ja elää noiden vitun ihmispaskojen keskellä.
Mä en pysty välttämään niitä oikein mitenkään.
Tämän sanoin terapeutille, että ei mun oo ongelmaa olla kotona, mä pärjään kyllä. Ongelmaksi tulee ihmiset, joka vitun paikassa pitäisi jaksaa, yrittää ja olla niin vitun positiivinen, kaikkia pitää tervehtiä ja jaksaa nii vitusti. Ihmiset ja niiden kanssa tapahtuva kanssakäynti, se on ongelma, Samoin ihmisten tekemät ja sanomat pahat asiat. Ihmiset yleensäkkin.
Mä pärjäisin helvetin hyvin jos saisin asua elukoiden kanssa keskellä metsää, enkä ikinä näkisi yhtäkään ihmistä.
Se ei haittaisi mua yhtään.

Yhteiskunta ei vaan oo tehty tälläisiä ihmisiä varten... 
Mä en kuulu tähän maailmaan, en tähän elämään enkä ainakaan tähän, ihmisen kehoon.

OOn kyllä osittain saamassa rauhaa ja menossa taas sitä kohti mitä oikeasti haluan.
Se on rauhaisaa, mutta niin pitkään kun tää mun tilanne mt-ongelmien osalta jatkuu, ja niin pitkään kun mua yritetään väkisin vääntää takaisin työelämään, niin niin pitkään tuun oireilemaan ja pahasti.
Seuraava saikku kiitos enemmän kun 2kk, vaikka puoli vuotta tai suoraa saikkurahapäivät vaan loppuun...
samalla alkaa pelottaa se että mitä sitte tapahtuu kun saikkurahapäivät loppuu ja oon edelleen samassa tilanteessa.. :(
 

keskiviikko, 8. marraskuu 2017

disso oireet pahenee!

TÄssä on sattunu ja tapahtunut kaikenlaista.

Disso oireita on alkanu tulla viikossa jo useammin ja entistä voimakkaampana.
Pelattiin lautapeliä jossa ilmeisesti pelasin muiden pelaajien mielestä huonosti. Mulle naurettiin.
Menin siitä ihan lukkoon ja mua alkoi ahdistaa. Olin nukkunu huonosti eikä muutenkaan ajatus luistanut..
Pelasin edelleen kuulemma väärällä taktiikalla (mikä on mulle ihan vitun sama, mä pelaan niinku mä pelaan).
Peli jatkui ja muilla oli ilmeisesti hauskaa kun taas nauratti.. lopulta paineistuin niin että parahdin ääneen 
"mitä vittua mä teen taas väärin? ku koko ajan naurattaa?!"
Olin jo tuossa kohtaa jossakin kaaaaaukana lapsuudessa ja elin uudelleen pelkoja ja ahdistusta siitä etten ymmärtänyt
mitä teen väärin ja miksi oon näin helvetin tyhmä kun en tajua. 
Itkin ja vaivuin kun uneen... pystyin kyllä pelaamaan, mutta se en ollu minä.
Pari kierrosta meni ihan jossakin muualla, kunnes lopulta aloin heräillä, Rakas säikähti ainakin ihan vitusti
ja niin säikähdin minäkin. Toinen samantyyppinen uneen vaipuminen sattui samalla viikolla...

Häkkivarastoon murtauduttiin ja naapuri tarjosi apuaan koska en ollu koko viikolla kotona. Mietin että
onkohan tuollaisen +40v yh miehen avuliaisuus nyt ihan vilpitöntä ja aika äkkiä selvis että ei vittu oo!
Alettiin ehdotella kaikenlaista, eikä meinattu uskoa kun kerroin että olen varattu, eikä mulla oo aikomustakaan alkaa
säätää Rakkaan selän takana yhtää mitää.
Sitte ulistaan miksi tein niin ja miksi tein näin, enkä edes hyväksy facebook kaveriksi..
Yhdessä vaiheessa keskustelua, mikä onneksi käytiin netissä, tuli naamalle pistoolin kuva ja olo muuttui entistä
turvallisemmaksi.. Lopulta sanoin että jätä mut rauhaan, kiitos avusta, arvostan sitä, mutta siitä en tykkää millaiseksi
se keskustelu lopulta kääntyi.. Estin sen joka vitun paikassa ja ihmettelen miten se edes löysi mut facesta, ovessa lukee nimittäin ihan eri sukunimi kun mitä mulla on.. enkä oo todellakaan ikinä jutellu naapureille niin että ne tietäs mun nimen!
Vitun ahdistavaa, vielä kun on kyseessä seinänaapuri... 
VITUN ahdistavaa tietää että tuossa seinän takana se pervo hakkaa hanskaan ja unelmoi meikäläisestä..
Hyi helvetti.!!!

Mä en vittu ymmärrä miks vitussa tuollaiset kuolaa mun perään, mä en oo mitenkään, en tosiaankaan nätti, oon lyhyt ku kääpiö, tissitön... en meikkaa ja kuljen just niin paskaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa että äiteekin häpeää.
Mua ei vaan kiinnosta, enkä mä jaksa muutenkaan panostaa yhtää mihinkää sillä halveksin ja vihaan itseäni niin etten ansaitse mitään...

Oon löytänyt myös itsestäni puolia joita vihaan ja joita pelkään.. oon ihan vitun surullinen kun joudun myöntämään että
mussa on niin paljon piirteitä joita inhoan ja vihaan.. mutta mitäs muuta voisikaan odottaa tälläiseltä luuserilta?

Tulin myös yks päivä vitun surulliseksi.. taloa jossa asun, maalattiin...
Katsoin sellaista parikymppistä tyttöä joka maalasi telineillä seinää... pääsin Rakkaani luo ja pillahdin itkuun.
Minäkin olisin voinut olla tuossa, minäkin olisin ehkä voinut joskus jaksaa tehdä tuota...
Mulla ei oo siitäkään unelmasta ku yli 10 000e velka jota en pysty ikinä maksamaan...
Mä oon niin vitun surullinen ku se ainut juttu mikä olis vielä ehkä ollu mahdollista toteuttaa ei toteudu..
Kaikki menee niin vitusti päin vittua.

Koko päivän on ollu ihan helvetin tuskainen olo, polttanut oon niin että kurkku on kipeä, tai sitte se on vaan flunssaa, joka on ihan vitun outo ajatus kun en oo ollu ihmisten kanssa tekemisissä Rakkaan lisäksi ollenakaan.!

Viikon sosiaaliset kontaktit on monesti parisenkymmentä sorsaa meren rannassa... Ihana mennä koiran kanssa rantaan hiljaa ja jäädä katsomaan sorsia, ne tulee ihan lähelle kerjäämään syötävää, mutta minä välitän niistä sen verran paljon etten anna niille sopimatonta ruokaa. Esim vehnäpulla mikä aiheuttaa kasvuvaiheessa siipien epämuodostumista ja vammauttaa linnun lentokyvyttömäksi.

Olo on vaan niin vitun ontto, tyhjä. Se kun mikään ei tunnu millekkään ja se koskee niin vitusti, riipii ihon irti lihasta...

Oli Rakkaan kanssa eka kunnon riita, mä vittu vihaan tiuskimista ja yhtäkkiä tyyppi tiuskaisee ja alkaa syyttelemään mua siitä että mä laitan sille sanat suuhun ja väitän olemattomia.. olin aivan ihmeissäni että mitähän vittua nyt oikeaststi?!!!!!?!!
Mulla paloi päreet oikeasti ihan täysin ja ensimmäisen kerran rähähdin sille ihan kunnolla. Viimeistelin sivalluksen sillä että aina jos ei tanssita sun pillin mukaan, niin se vitun tiuskiminen alkaa... "no olkoon sitte niin" tai jotakin sen tapaista...
Lopulta kun sitä sitte ruodittiin ihan urakalla, niin että menin pois tolaltani, ahdistuin niin että itkin vielä enemmän..
Kyllä se asia saatiin selvitettyä ja kaikki oli muka pelkkää väärinkäsitystä ja minä reagoin kuulemma liian herkästi..
KUKA VITTU SE EKANA TIUSKII IHAN TURHAAN SAATANA!
Mä ilmoitin että mulle ei vittu sitte tiuskita tai siitä repeää helvetti irti joka kerta. 
"mä nyt oon vaan vanha jäärä" voi vittu voi, jos mun äkkipikaisuus ei käy, niin sillo sietää miettiä sitäkin mikä mun reaktion aiheuttaa, nii kannattais pitää turvan kiinni.
Oon edelleen ihan pois tolaltani ja se varmaan kaiken tämän paskuuden takana taas on.. oon ollu jo monta päivää yksin
ja meen täälä kämpässä pitkin seiniä. Olo on vaan niin tajuttoman paha, siis ihan hirveä!
Mä en tiiä miten päin pitäis olla eikä mikää helpota oloa.

Aina istun sohvalla ja mietin tätä samaa "tässä nää vuodet valuu ohi, ja mä en saa mitään aikaan.. tässä mä vaan makaan voimattomana ja surullisena, mielessä pitkä tehtävälistä, mutta mihinkään ei oo voimia..."
Vituttaa kun kaikki aika vaan valuu sormien läpi eikä oo koskaan voimia tehdä mitään. Ei vittu niin yhtää mitää.

Saikkua kirjoitetaan jossaki vitun naurettavan 2kk pätkissä..  Saatteessa kelalle lukee että "kuntoutetaan potilasta työelämään pienin askelin" 
Niinku mitähän vittua?! 
Onko se mun saikun tarkoitus (mikä ei mitään auta kun ahdistaa jo sinne ens vuoden alkuun jolloin saikku loppuu) vaan ainoastaan saada mut äkkiä edes siihen kuntoon että mut voi työntää työelämään. :DDDDDDDD
Eikö se potilaan kunto ihan sen itsensä takia olisi paljo tärkeäpää ku työelämä? MIssään lapussa ei ikinä lue tavoitteena että potilaan tilaa pyritään kohentamaan, että hän suoriutuisi jokapäiväisestä elämästä, oppisi hallitsemaan tunteitaan ja terapiassa siinä sivussa purettaisiin traumoja, että potilas tervehtyisi ja pääsisi elämässä tasapainoon.
mutta ei, aina se on ensimmäisenä työtyötyötyötyö!!! Mikä vitun työ! kun ei niitä vitun työpaikkoja oo terveillekkään!
Miten vitussa mulle käy.. :/ 
Miksi niillä on niin kova hinku laittaa mut äkkiä takaisin työkykyiseksi, kun olis tärkeää että saataisiin mut ensin nyt elinkykyiseksi joka selviäis edes normaalisti kodin pyörittämisestä.

Miksi täälä on ylipäätään edes pakko elää? Tyhjän panttina, muiden arvosteltavana? Syömässä niiden kunnollisten rikkaiden veronmaksajien euroja joita ne kovalla työllä ja isolla rahalla valtiolle maksaa! 
Minä, onneton luuseri joka ei oo koskaa päässy elämässä eteen ei taa, joka on niin rikki ettei se tuu ikinä selviämään
normaalista elämästä, minä joka on tahallaan tietenkin ajanut itseni tähän tilanteeseen, laiska paska joka vaan keksii tekosyitä että voisi välttää työntekoa! (aika vitun kiero ja vilkas mielikuvitus saa olla jos kaikki nää tekstit on keksittyjä, uskaltaisin väittää).. 

Kysyn vaan että mihin vitun työelämään ku en oo koskaan sellaisessa ollu.
Se on oikeasti mulle täysin vieras ympäristö, enkä vaan kestä niitä paineita joita siitä tulee joka päivä.
Ennenpitkään pää vaan leikkaa kiinni. 
Mä en kestä niitä paskoja oloja missä työntekijää ei arvosteta, sillä ei oo mitää oikeuksia niihin juttuihin mihin oikeasti
pitäisi, eli työterveyteen, YLITYÖKORVAUKSIIN, VIIKONLOPPU JA ILTALISIIN JNE! 
Ei mua kiinnosta kiusata itseäni epäreilussa ympäristössä jossa työtä ei arvosteta vaan vaaditaan koko ajan enmmän.
Se ettei mulla ole TAASKAAN ketään kuka puolustaisi vaan aina kaikki paska sataa niskaan jos yrittää edes miettiä mitkä on mun oikeudet työntekijänä...! 

Mua ahdistaa pelkästään jo sekin että pitäisi mennä kuntouttavaan, mä en suostu ku kerta viikossa ja 4h kerrallaan, eli ehdoton minimi.. ja mitä helvettiä mä mitää teen ja missä?!?
Mulla ei oo mitää tietoa tään kaupungin firmoista jotka tälläisen hullun ottaisi orjatyötä tekemään. En halua minnekkään kauas, sillä kulkeminen maksaa eikä se oo ilmaista! Siihen ei tietenkään saa MITÄÄN avustusta.,,
Vituttaa polttaa rahaa sellaiseen mikä vaan lisää pahaa oloa ja ahdistusta.
Missä mä muka pärjäisin, ku oon sosiaalisesti niin vitun hömpelö, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa,
en enää edes osaa, eikä mua paskan vertaa kiinnosta ihmiset. Mä en jaksa mitää vitun hyvänpäivän lässytyksiä säästä tai koirankakasta, koska mua ei vittu vaan kiinnosta. Mielummin on hyvempi olla hiljaa! 
Asiakaspalvelussa en enää pärjää, enkä kyllä mistää muustakaan..

Sitte tuli uusi pelko, mitä jos mulle käy niinku osalle porukasta, että on liian terve saikulle, mutta liian sairas ollakseen töissä.. sitte oltais taas sossun rahalla ja sitä en vittu halua.. 

Mihin mä muka meen ja mitä mä muka teen ku mikää ei kiinnosta mua, mä pelkään ihan liikaa.. ihan kaikkea.
Mulla ei oo toimintakykyä, ei enää.

Mä en tiiä mitä vittua mun pitäis elämässä tehdä. Mulla ei oo enää mitää mitä mä uskaltaisin tai edes haluaisin tavoitella, koska epäonnistun niinku aina ennenkin.
Mä en vittu vaan jaksa enää pettymyksiä ja pelkään ihan tosissaan että Rakas kyllästyy ja jättää.
Menettämisen pelko on todella järjetön..

OOn myös tuota pohtiessani tajunnu miten mä nään itseni, no toki vittu oon tiennyt sen, lol.
Mutta miten se vaikuttaa siihen miten mä LUULEN että muut näkee mut.
Mä pidän itseäni aina muiden pahimpana vihollisena, kaikki vihaa mua heti alusta, edes varmuuden vuoksi, ja pelkään
tekeväni väärin, koska en oo meedio ja osaa lukea ajatuksia, mutta jos siinä en onnistu, niin saan paskaa niskaan..

Oon ihmetellyt miten ihmiset näkee mussa empaattisen, kiltin ja hyväsydämmisen ihmisen.
Mä en vaan vittu tajua.. Se mitä oon kuullut vuosien ja taas vuosien ajan ja kuulen edelleen rakkaan isäni suusta..
"suvun musta lammas" "laiska paska" "tahallaan välttelet työtä! (ja jos se ei muuta keksi niin se syyttää mun lemmikkejä siitä!!) "älä nyt luule ittestäs liikoja" "kyllä sä ootkin ruma" "miten sä oot tuollei meikannu" "mitä sä nyt sen siihen laitoit" "miks et osaa vittu lukea mun ajatuksia" ihan järjetöntä paskaa!

Kyseenalaistin sen myös vahvasti että näkeekö ihmiset mut oikeasti saasteläjänä niinku minä ja aika usein oon vakuuttunut siitä että näkee.. 
Kyllä se naamaraja pätee tämänkin tyttösen kohdalla.. en nyt oo koskaan odottanut mitää huippusuosiota varsinkaan minkään muotipellejen ja pikkulissujen parissa tai siis aikuisten pikkulissujen, mutta kyllä se kieltämättä vituttaa.
Ulistaan siitä että pitää olla persoonallinen, mutta kuitenkaan ei saa olla liian erilainen ettei erotu massasta.
ja mitä se naama, tyyli tai vaikka auto jolla ajaa vaikuttaa yhtää mihinkään? 

Vihaan tätä kaikkea, vihaan elämää, ihmisiä... 

Mä en vaan kestä elämää.


PS: Lisää avautumista!!


Huomenna pitäisi olla jo 12 aikaan skarppina ja nähdä anoppia + Rakkaan siskoa lounaalla.!
Voi vitun vittu, se että oon edelleen ihan poissa tolaltani ja sitte pitäis mennä hymistelemään ja esittämään!
Samaan aikaan haluan olla yksin, mutta sitten taas jonkun seurassa koska pää ei kestä nyt yhtää omaa seuraansa.
Mitä helvettiä mä vittu teen, ku viiltely on liian työlästä peitellä, ellen hanki sitte oikeaa maalia joita käytetään maskeerauksessa ja jotka ei pienestä hikoilusta irtoa.
Mutta sitte taas se riemu mikä siitä repeää jos jäisin siitä kiinni..
Mutta jotakin pitää keksiä, katoan siis googlen ihmeelliseen maailmaan ja yritän keksiä jotakin, polttaminen ei oo vaihtoehto kuitenkaan.

torstai, 5. lokakuu 2017

aihe mitä mun ei IKINÄ pitänyt ruotia!

Yks kaunis päivä soi puhelin, puhelimessa luki eksän nimi?! Sydän pomppasi kurkkuun, kädet tärisi, sydän hakkasi,
mietin kaikki maailman kauhuskenaariot läpi että miks helvetissä se soittaa, haluaako se rahaa, mitä?!
Vastasin, olin ihan paniikissa ekat puoli tuntia, mutta hän tuntui hyvinkin rauhalliselta, kertoi kuulumisiaan ja ne oli aika hurjia.
Oli laittanut sitten elämänsä ihan kunnolla uusiksi, oikeastaan sössinyt niin pahasti kun vaan ihmistä tappamatta voi sössiä...
Sanoi ettei syytä mua siitä, enkä mä olisi sitä niskoilleni ottanutkaan, aikuinen ihminen on ihan itse vastuussa tekemisistään!

Se että mun tavaroita oli sillä kämpällä näihin päiviin saakka, sai mut uskomaan että ehkä joskus mä meen sinne takaisin, se on munkin koti.. no, oli sitten tässä ymmärrettävästi heitellyt mun kamoja pois, enkä enää edes muista mitä sinne jäi.. 
Mulle tuli ihan kamala olo, mä lähdin sieltä vihdoin lopullisesti. Se ei oo enää mun koti. 
Olin surullinen, vitun surullinen, mutta mun on aika siirtyä elämässä eteenpäin, eikä elää elämää kuin asuisin edelleen
sielä.
Kuunnellessani exän juttuja.. tulin siitäkin surulliseksi, se oli ollu ihan täydellisen paskana mun lähdön jälkeen.. ihan paskana. En olisi ikinä, edes uskaltanut kuvitella että niin voisi käydä. Luulin seurustelevani jääkimpaleen kanssa joka piti mua ja pitihän se, ihan itsestäänselvyytenä.. Tunteita ei näytetty, ei ollu seksiä ei mitää, ja silti se oli muka ihan rikki.. 
Tuo kohta ei saa multa mitää myötätuntoa, ihan itse omilla valinnoillaan ja käytöksellään se on tienannut jo parikin eroa.

Mieleni oli sekaisin, muutamanakin hetkenä mietin että lähdinkö hätiköiden? Olisiko ollu sittekki mahdollisuuskia jne.
Ensimmäistä kertaa kuulin jopa mitä se tykkäs lapsena tehdä ja mistä se innostuu! Eipä tarvinnu ku seurustella 4v ja olla erossa vuosi. Jutteleminen tuntui luonnolliselta, ihan ku  oltaisiin eilen viimeksi juteltu.. 
TUnteet sanoi että olisiko syytä yrittää joskus vielä, mutta järki sanoo muuta.
Syyt miksi mä lähdin menemään, on myös syynä siihen miksi sen elämä on täysin pilalla. Eli meininki on vaan pahentunut.
Ajatukset antaa nyt jo rauhaa mukavasti, surullista on se että se on voinu niin pahasti. Kun on itse kokenut järkyttävän ja repivän tuskan niin sitä ei toivoisi kellekkää muulle.

Niin kovasti ku se on mun ensirakkaus, ja kivisen polun kautta hänet itselleni sain, niin kivinen kun suhde kaikessa epävarmuudessa ja tunteettomuudessa oli, nii en mä voi lakata välittämästä. Se on mulle edelleen rakas ihminen, ei romanttisessa mielessä, rakas kuitenkin. En mä voi heittää pois sitä että me oltiin 4v yhdessä. 
En mä sitä kyllä koskaa oppinu tuntemaan juurikaan, mutta joku siinä vain oli että siihen rakastui. Ehkä se on se ihminen jonka se pitää piilossa ja kätkee nii helvetin hyvin.

Kaiken sen mielenmyllerryken jälkeen olo on hyvä ja rauhallinen. Mä oon vihdoin päässyt siitä kämpästä ja siitä paikkakunnalta irti. Mä en enää asu sielä. 

Mietin myös olisiko lähdön voinu hoitaa eri tavalla, mutta exän puheiden mukaan ja syiden miksi lähdin, niin se ei tosiaankaan olisi ollu turvallista hoitaa kasvokkain.
En mä ennen pelänny sitä, mutta nyt en oo enää varma. Se on ihan liian äkkipikainen ja loppujen lopuksi ihan liian väkivaltainen. Suhde missä pitää pelätä koko ajan impulsiivisia raivokohtauksia ja kirveen kanssa riehumista, ei oo terve.

Niin kovasti ku mä olisinkin toivonu että se suhde olis toiminu, niin sitä se ei tuu ikinä tekemään. Turha sitä siis on enää vatvoa.

Sen ennätyspitkän puhelun päätteeksi, me ei olla ikinä juteltu kahta tuntia! Sanoi exä "soitellaan"... juu juu mä tokaisin ja sanoin morot.

Hyvä että me voidaan olla väleissä ja jos se tahtoo viestitellä tai soittaa niin siinähän soittaa. 

Puhelu kuitenkin avas mulle monta asiaa, kyllä sillä oli ollu jonkinlaisia tunteenrippeitä mua kohtaan. Miksi se ei vaan sitte osannu arvostaa mua? 

Päätin myös että mun ei tarvi olla kuitenkaan vihainen tai katkera enää, mä oon saanu kostoni. Elämä kosti sille takaisin ja se maksaa siitä isoa hintaa.
Kurjaa tosin ajatella miten kallis se hinta on, mitä jotkut joutuu maksamaan, vaan pelkästään siksi ettei osaa ottaa päätä pois perseestä. Omilla teoillaan ja valinnoillaan se on sen kuitenkin tienannut, ihan jokaisen tuskan hetkensä. 
Ihan puhtaasti omaa piittaamattomuuttaan ja kykyä ajatella pidemmälle.

tiistai, 5. syyskuu 2017

osastolta päivää!

Noh... se ei sitte menny ihan niinku piti.. menin aluksi ihan oikeasti uteliaana vaikkakin ahdistuneena paikalle, mutta kun mulle nanosekunnissa valkes  mitä meininkiä siellä oli niin ei vittu kiitos.. ei, ei ei!
Ihmiset kulkee jonossa peräkkäin huoneesta toiseen, milloin jollekki vitun virkkaustunnille, piirtämään, kuuntelemaan musiikkia tai jumppaamaan.. ei vittu tää olo millää jumppaamisella lähde! 
Mitä vittua tuolla kaikella edes haetaan? Miten tuo liittyy mun normaaliin arkeen mitenkään? Ei vittu nii mitenkään, paitsi että se on ahdistavuudeltaan niin lamaannuttavaa että oon edelleen ihan vitun uupunu vaikka en oo ollu osastolla ku viimeksi torstaina ja silloinkin hikiseen ehkä kahteentoista, ku alkoi se vitun pelleily vituttamaan.
Otettiin oikein puhutteluun, "miks et ollu eilen paikalla" vinkun vinkun!! 
Selitin sille tunnevammaiselle paskapäälle että mua ahdistaa niin paljon että oon ihan toimintakyvytön. Mä pelkään "*HUOH"* no mitä sä sitte pelkäät?" vittu ihan kaikkea, ihmisiä, oon aina pelänny, mä en vaan ymmärrä niitä.
Mun pää ei vaan yksinkertaisesti kestä, oon yrittänyt vittu kymmenen vuotta rämpiä elämää eteenpäin, eikä siitä mitää vittusentään tuu! 
"Työelämän paineet on kovat mutta kyllä sä niihin pystyt!"
Mä itkin, sopersin kädet täristen että entäs jos ei vaan vittu pysty? Tää menee aina samaa kaavaa, "tulit osastolle kuitenkin" sanoin että niin tulin ja olin ihan uteliaana liikkeellä, avoimin mielin.. mutta pää ei vaan kestä. Mitää. Että kyllä sun pitäisi se ammattilaisena tietää että kaikista ei vaan oo töihin, kaikkia ei voida parantaa "no mä en voi tuohon ottaa kantaa" justiin joo.. "nii sä et syö lääkkeitä" 
SIllo mun sisällä syttyi tuli, viha läpäisi kuuman aallon lailla koko kehon. Katsoin sitä ihmispaskaa silmiin rauhallisena, sanoin että laittakaa tämä nyt joka paikkaan ylös, niin että jokainen hoitaja ja lääkäri tämän varmasti näkee. Ei, minä en todellakaan syö niitä lääkkeitä, enkä aloita. PISTE! Laita tämä myös ylös, että seuraavan kerran kun multa kysytään tätä niin mä pistän koko tään paikan paskaksi!"
Mieshoitaja tuijotti mua hetken tyrmistyneenä ja sanoi jotenkin järkyttyneenä "e-en mä voi tuollaista sinne kirjoittaa".
Ainaki niitä on varoitettu :D 
Mun piti sitte lähteä tekemään jotaki helvetin elämänviivaa, ajatuksenakin jo ihan helvetin ärsyttävä ja mitä mä sinne viivan yläpuolelle laitan, ei mulla oo mitää lalitettavaa sinne.
Sen mieliksi menin sitte taidehuoneeseen, mikä vittu lie ikinä olikaan jatkamaan työtäni, kuuntelin kuulokkeet päässä musiikkia ja parin viivan jälkeen mietin että vitut, laitoin sen vitun elämänviivan kaappiin ja painelin ovesta ulos...
Ovat yrittäneet soitella ja aamulla laitoin kyllä viestiä että ahdistaa nii vitusti, niin tulee viestiä "olisitko ystävällinen ja ottaisit meihin yhteyttä, voimme keskustella hoitosi jatkosta" tms.. uiluli.. vastasin kysymyksella että ketkä me? 
Olis hauska tietää kuka tää mysteerityyppi on.. no, mä en jaksa vaivata tällä viikolla ainakaa mitää noita juttuja, perjantain ku oon pois, niin putoaa osastolta automaattisesti. Sillo on tullut ihan kokonaisia pisteitä jo niin monta mun rangaistustaulukkoon xDD (vittu mitä pelleiilyä, ihan ku päiväkoti touhua "olehan kiltisti niin saat tarran") :DDDDD
Kyllä mua niin harmittaa ku ne ei saanu musta tahdotonta lammasta joka mukisematta suostuu heti kaikkeen, jonka joku on joskus päättänyt jossakin lääkäreiden kokouksessa 70-luvulla, mikä mulle on parhaaksi. Mikä auttaa justiin mua.
Vituttava asia on myös se että mulla ei oo mitää diagnoosia jonka takia ne vois edes yrittää pakkolääkitä mua.
Voi voi... nyt ne joutuu tekemään oikeaa työtä.

Luuliko ne oikeasti, siis ihan toissaanko ne uskoi että mä mukaudun siihen muottiin mihin mua yritetään väkisin pusertaa, iloinen mieli aamujumpasta, lääkkeitä liuta kouraan ja kotiin, että saapi sitte aloittaa työt heti seuraavalla viikolla :) 
Kaunis ajatus, mutta sillä ei oo mitää todellisuuspohjaa.

Mä en tajua, mitä ne musta haluaa, ku tuntuu ettei ne tiedä musta siellä yhtää mitää...  Olo on todella turvaton, siis todella turvaton. Ihan ku ufot olis kaapannu mut, ne ei puhu mun kieltä, enkä mä tiiä mitä ne aikoo mulle seuraavaksi.
Vihamielisiä muukalaisia. Pelottavia ja arvaamattomia.

Ahdistaa raahata ittensä sinne paikalle, ahdisaa todella, millaiseen haukkumiseen ja myllytykseen mä joudun ja miten helvetisä mä saan puhuttua niille niin että ne haluaa ymmärtää mua? TUntuu niiden kanssa ku huutaisi vastatuuleen, ne ei halua edes tajuta mua ja mä pelkään ja puolustan ....

Nonii..! Nyt sitte hoitaja ilmoitti että mun pitää maksaa myös ne päivät mitä oon poissa! Vaikka mulle ei oo kukaa niin kertonut, missää lapussa ei oo niin lukenu ja sossu sanoi että päivistä jolla mä EN oo paikalla EI mee maksua!
No siinä tuli sitte kivasti monta kymppiä ylimääräistä, haistatin hoitajalle vitut ja sanoin että mua on sinne turha odotta, EI EN JATKA!  haukuin sen kunnolla pystyyn ja koko osaston porukan sivussa.

Hieno päivä!

Haistakaa tämän kaupungin mtpuoli vittu!

tiistai, 29. elokuu 2017

Maailma näyttäytyy niin paljon kauniimpana kun tajuaa elämän merkityksettömyyden

Mitä merkitys on?
Miksi pitää olla merkitys?
Onko millään oikeasti mitään väliä?
Minä en oo mitään! 
Kukaan ei ole mitään!

Kipua aiheuttavan rehellisyyden sietämätön kauneus! 

Totuus tekee kipeää, vaikka kuinka olen itselleni uskotellut että olen hyväksynyt sen että mä oon yhteiskunnan silmissä luuseri. Oon uskotellut ittelleni niin jo jonkin aikaa, koska ymmärrän ettei tällä mielenterveydellä yhteiskunnalle kyllä kanneta veroeuroja kirstuun. Väitin ihan kirkkain silmin Rakkaalle ja itselleni valehtelin kaikkein pahiten..  
Tänään kun juttelin Rakkaan kanssa, tajuntaani iski ihan atomipommin lailla se miten kovasti oon tähän päivään saakka valehdelllut itselleni etten välitä. Oon yrittänyt suunnitella b vaihtoehdolle vielä toista B:tä jos eka kusee. Oon uskotellut itselleni että tuun saamaan sen mitä kipeiten haluan, vielä tavalla tai toisella. En vaan oo myöntänyt ittelleni sitä että synnyin, kasvoin ja tulen kuolemaan luuserina. Yhteiskunnan halveksimana sossupummina. Juuri tässä piilee olemisen kauneus, minua ei haittaa enää se että yhteiskunta näkee minutarvottomana pohjasakkana, koska sitähän mä olen. :D Voin kuitenkin väittää kohtalaisen hyvällä omallatunnolla että mun elämä tulee kuitenkin olemaan paljon rikkaampaa kun yhdenkään jolla on miljardiomaisuus. Mulla ei oo paljoa omaisuutta, enkä mä sellaisella mitää tee. Esim mulla ei oo yhtäkää tavaraa minkä arvo olisi edes 100e. Se on mulle ok, sillä yritän välttää onnen etsimistä materiasta, sillä onni löytyy ihan jostakin muualta.
Onni löytyy siitä että keskittyy siihen mitä oikeasti haluaa. Siihen minkä oikeasti kokee tärkeäksi. Eikö ihmisen ole tärkeä pyrkiä sitä kohti mikä tuntuu hyvältä ja oikealta? Niin pitkään kun se ei aiheuta harmia muille, se on ok.

Tänään aloitin matkan, huikean matkan kohti lopullista itseni hyväksymistä. Rakas sai sen aikaan kauniilla tavalla..
Se iski tajuntaan sellaisella voimalla että melkein itkin, yksin ollessa olisin varmasti itkenytkin. Oivalluksen hetki oli kertakaikkisen voimalinen ja kaunis että liikutuin. Kun tajuat ettet ole mitään. Kukaan ei oo mitään.
Se vapauden tunne, tunnen siltikin olevani vielä häkissä. Ovi on auki, mutta olen villi ja oppimaton. Tiedän että vapaus olisi vain yhden loikan päässä, mutta jostakin syystä epäröin sen ottamista kohti vapauteen.
Miksi olenkaan tähän saakka, vuosikausia kipuillut ja ruoskinut itseäni siitä etten ole mitään? Sillä en ole mitään! Kukaan ei ole mitään! Onko millää väliä?
Niinku Ellinoora laulaa "se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää..."
Tämä pitää kyllä nii täysin paikkansa.! Se ihanan, raadollisen kipeä havahtumisen, heräämisen hetki.
Silmät on vielä uniset, enkä näe kunnolla eteeni, mutta oivalluksen täydellisen kaunis valo kajastaa välillä kirkkaana.
Matka perille tulee kuitenkin olemaan helvetin kivulias, raadollinen. En tiedä itkisinkö surusta, vai ilosta. Olo on mielipuolinen kun sitä hetkeä odottaa tapahtuvan uudelleen. Mitä kipeämpää matka tekee, sitä enemmän sitä haluan.
Yritän kuitenkin malttaa, kaikki tapahtuu aikanaan.
Rakas niin ihanasti lohdutti, hän sanoi ymmärtävänsä kipuiluani asian kanssa, sillä on käynyt läpi itse saman...

Henkinen isä,-äiti,-opas, mestari, oppaani, oppi-isä, opastaja.. rakkaalla lapsella on monta nimeä..
Oon aina miettinyt että miten helvetissä ihmiset löytää tämän henkisen polun, kokeneemman oppaan? Monet varmasti joutuu kamppailemaan kivikkoisen polkunsa ihan ilman apua ja ohjausta. Monella on kuitenkin kokeneempi ja pidemmälle edennyt opettaja.
Keltaisesta pörssistä niitä tuskin löytyy. On ollut todella turhauttavaa koska tunnen olleeni eksyksissä, odottamassa tienvarressa suunnannäyttäjää. 
Sitten kohtasin oman oppaani, suunnan-näyttäjäni, ymmärtäjäni. Rakkaani.
Hän lempeän jämäkästi ja raadollisen rehellisesti viitoittaa tietäni kohti parempaa elämää. 
Hän pyytää rehellisyyttään anteeksi, johon minä lepyttelen että ei se mitään, tottahan tuo on, tajuamatta vielä miten raadollisella voimalla sanat lopulta iskeytyvät tajuntaan. Mut toi sen tosiasian eteen että mun on aika hyväksyä itteni.
Hyväksyä oma vajavaisuutensa ja vikansa. Nyt on alkanut todellinen matka itseen.
Vanhat lumeen haututuvat rauniot kuvaisivat merkityksettömyyttä mielestäni mainiosti.
Joskus rauniot oli jotakin, komea, mahtava perustallaan vakaasti seisova linnake. Vuosia kului ja se palveli tehtävässään erinomaiesti... Niinkuin meistä jokainen, alkoi vuosisatoja vanha linnake tulla tiensä päähän. Kivenlohkare toisensa jälkeen alkoi irrota linnakkeen mahtavista seinistä. Rankat vuodenajat, hyytävä kylmyys, tuuli ja tuisku, sekä polttavaa kuumuutta kesällä hohkaava armoton aurinko... pieksevät armotta rapistuvaa, joskus niin mahtavana seissyttä linnaketta.
Lopulta linnakkeesta on jäljella muutamia hassuja kiviä ja perustukset, jotka vähitellen peittyvät aluskasvillisuuden sekaan Vuosi toisensa perään kasvillisuus hautaa rauniot alleen yhä syvemmin. Tulee talvi, lumipeite hotkaisee vuosisatoja vanhat rauniot. Tulee kevät ja aluskasvillisuus rehottaa. Vanhat rauniot ovat unohtuneet sukupolvien taa. Se joka kerran niin urheana seisoi ja palveli tehtävässään hyvin, vaipui unohduksiin, eikä ole enää mitään. Mutta onko se koskaan ollutkaan? 

Etsin kiihkeästi merkitystä, mutta mitä on merkitys? 
Mitä tarkoittaa merkitys, mikä se on?

Nyt kun sain herätyksen lopettaa se itseni ruoskiminen siitä etten ole sitä tai en tee tätä.
MIksi minun pitäisi olla sitä ja tätä? Kuka sen on määrittänyt?

Armollisuus itselle lähtee totuudesta.