torstai, 5. lokakuu 2017

aihe mitä mun ei IKINÄ pitänyt ruotia!

Yks kaunis päivä soi puhelin, puhelimessa luki eksän nimi?! Sydän pomppasi kurkkuun, kädet tärisi, sydän hakkasi,
mietin kaikki maailman kauhuskenaariot läpi että miks helvetissä se soittaa, haluaako se rahaa, mitä?!
Vastasin, olin ihan paniikissa ekat puoli tuntia, mutta hän tuntui hyvinkin rauhalliselta, kertoi kuulumisiaan ja ne oli aika hurjia.
Oli laittanut sitten elämänsä ihan kunnolla uusiksi, oikeastaan sössinyt niin pahasti kun vaan ihmistä tappamatta voi sössiä...
Sanoi ettei syytä mua siitä, enkä mä olisi sitä niskoilleni ottanutkaan, aikuinen ihminen on ihan itse vastuussa tekemisistään!

Se että mun tavaroita oli sillä kämpällä näihin päiviin saakka, sai mut uskomaan että ehkä joskus mä meen sinne takaisin, se on munkin koti.. no, oli sitten tässä ymmärrettävästi heitellyt mun kamoja pois, enkä enää edes muista mitä sinne jäi.. 
Mulle tuli ihan kamala olo, mä lähdin sieltä vihdoin lopullisesti. Se ei oo enää mun koti. 
Olin surullinen, vitun surullinen, mutta mun on aika siirtyä elämässä eteenpäin, eikä elää elämää kuin asuisin edelleen
sielä.
Kuunnellessani exän juttuja.. tulin siitäkin surulliseksi, se oli ollu ihan täydellisen paskana mun lähdön jälkeen.. ihan paskana. En olisi ikinä, edes uskaltanut kuvitella että niin voisi käydä. Luulin seurustelevani jääkimpaleen kanssa joka piti mua ja pitihän se, ihan itsestäänselvyytenä.. Tunteita ei näytetty, ei ollu seksiä ei mitää, ja silti se oli muka ihan rikki.. 
Tuo kohta ei saa multa mitää myötätuntoa, ihan itse omilla valinnoillaan ja käytöksellään se on tienannut jo parikin eroa.

Mieleni oli sekaisin, muutamanakin hetkenä mietin että lähdinkö hätiköiden? Olisiko ollu sittekki mahdollisuuskia jne.
Ensimmäistä kertaa kuulin jopa mitä se tykkäs lapsena tehdä ja mistä se innostuu! Eipä tarvinnu ku seurustella 4v ja olla erossa vuosi. Jutteleminen tuntui luonnolliselta, ihan ku  oltaisiin eilen viimeksi juteltu.. 
TUnteet sanoi että olisiko syytä yrittää joskus vielä, mutta järki sanoo muuta.
Syyt miksi mä lähdin menemään, on myös syynä siihen miksi sen elämä on täysin pilalla. Eli meininki on vaan pahentunut.
Ajatukset antaa nyt jo rauhaa mukavasti, surullista on se että se on voinu niin pahasti. Kun on itse kokenut järkyttävän ja repivän tuskan niin sitä ei toivoisi kellekkää muulle.

Niin kovasti ku se on mun ensirakkaus, ja kivisen polun kautta hänet itselleni sain, niin kivinen kun suhde kaikessa epävarmuudessa ja tunteettomuudessa oli, nii en mä voi lakata välittämästä. Se on mulle edelleen rakas ihminen, ei romanttisessa mielessä, rakas kuitenkin. En mä voi heittää pois sitä että me oltiin 4v yhdessä. 
En mä sitä kyllä koskaa oppinu tuntemaan juurikaan, mutta joku siinä vain oli että siihen rakastui. Ehkä se on se ihminen jonka se pitää piilossa ja kätkee nii helvetin hyvin.

Kaiken sen mielenmyllerryken jälkeen olo on hyvä ja rauhallinen. Mä oon vihdoin päässyt siitä kämpästä ja siitä paikkakunnalta irti. Mä en enää asu sielä. 

Mietin myös olisiko lähdön voinu hoitaa eri tavalla, mutta exän puheiden mukaan ja syiden miksi lähdin, niin se ei tosiaankaan olisi ollu turvallista hoitaa kasvokkain.
En mä ennen pelänny sitä, mutta nyt en oo enää varma. Se on ihan liian äkkipikainen ja loppujen lopuksi ihan liian väkivaltainen. Suhde missä pitää pelätä koko ajan impulsiivisia raivokohtauksia ja kirveen kanssa riehumista, ei oo terve.

Niin kovasti ku mä olisinkin toivonu että se suhde olis toiminu, niin sitä se ei tuu ikinä tekemään. Turha sitä siis on enää vatvoa.

Sen ennätyspitkän puhelun päätteeksi, me ei olla ikinä juteltu kahta tuntia! Sanoi exä "soitellaan"... juu juu mä tokaisin ja sanoin morot.

Hyvä että me voidaan olla väleissä ja jos se tahtoo viestitellä tai soittaa niin siinähän soittaa. 

Puhelu kuitenkin avas mulle monta asiaa, kyllä sillä oli ollu jonkinlaisia tunteenrippeitä mua kohtaan. Miksi se ei vaan sitte osannu arvostaa mua? 

Päätin myös että mun ei tarvi olla kuitenkaan vihainen tai katkera enää, mä oon saanu kostoni. Elämä kosti sille takaisin ja se maksaa siitä isoa hintaa.
Kurjaa tosin ajatella miten kallis se hinta on, mitä jotkut joutuu maksamaan, vaan pelkästään siksi ettei osaa ottaa päätä pois perseestä. Omilla teoillaan ja valinnoillaan se on sen kuitenkin tienannut, ihan jokaisen tuskan hetkensä. 
Ihan puhtaasti omaa piittaamattomuuttaan ja kykyä ajatella pidemmälle.

tiistai, 5. syyskuu 2017

osastolta päivää!

Noh... se ei sitte menny ihan niinku piti.. menin aluksi ihan oikeasti uteliaana vaikkakin ahdistuneena paikalle, mutta kun mulle nanosekunnissa valkes  mitä meininkiä siellä oli niin ei vittu kiitos.. ei, ei ei!
Ihmiset kulkee jonossa peräkkäin huoneesta toiseen, milloin jollekki vitun virkkaustunnille, piirtämään, kuuntelemaan musiikkia tai jumppaamaan.. ei vittu tää olo millää jumppaamisella lähde! 
Mitä vittua tuolla kaikella edes haetaan? Miten tuo liittyy mun normaaliin arkeen mitenkään? Ei vittu nii mitenkään, paitsi että se on ahdistavuudeltaan niin lamaannuttavaa että oon edelleen ihan vitun uupunu vaikka en oo ollu osastolla ku viimeksi torstaina ja silloinkin hikiseen ehkä kahteentoista, ku alkoi se vitun pelleily vituttamaan.
Otettiin oikein puhutteluun, "miks et ollu eilen paikalla" vinkun vinkun!! 
Selitin sille tunnevammaiselle paskapäälle että mua ahdistaa niin paljon että oon ihan toimintakyvytön. Mä pelkään "*HUOH"* no mitä sä sitte pelkäät?" vittu ihan kaikkea, ihmisiä, oon aina pelänny, mä en vaan ymmärrä niitä.
Mun pää ei vaan yksinkertaisesti kestä, oon yrittänyt vittu kymmenen vuotta rämpiä elämää eteenpäin, eikä siitä mitää vittusentään tuu! 
"Työelämän paineet on kovat mutta kyllä sä niihin pystyt!"
Mä itkin, sopersin kädet täristen että entäs jos ei vaan vittu pysty? Tää menee aina samaa kaavaa, "tulit osastolle kuitenkin" sanoin että niin tulin ja olin ihan uteliaana liikkeellä, avoimin mielin.. mutta pää ei vaan kestä. Mitää. Että kyllä sun pitäisi se ammattilaisena tietää että kaikista ei vaan oo töihin, kaikkia ei voida parantaa "no mä en voi tuohon ottaa kantaa" justiin joo.. "nii sä et syö lääkkeitä" 
SIllo mun sisällä syttyi tuli, viha läpäisi kuuman aallon lailla koko kehon. Katsoin sitä ihmispaskaa silmiin rauhallisena, sanoin että laittakaa tämä nyt joka paikkaan ylös, niin että jokainen hoitaja ja lääkäri tämän varmasti näkee. Ei, minä en todellakaan syö niitä lääkkeitä, enkä aloita. PISTE! Laita tämä myös ylös, että seuraavan kerran kun multa kysytään tätä niin mä pistän koko tään paikan paskaksi!"
Mieshoitaja tuijotti mua hetken tyrmistyneenä ja sanoi jotenkin järkyttyneenä "e-en mä voi tuollaista sinne kirjoittaa".
Ainaki niitä on varoitettu :D 
Mun piti sitte lähteä tekemään jotaki helvetin elämänviivaa, ajatuksenakin jo ihan helvetin ärsyttävä ja mitä mä sinne viivan yläpuolelle laitan, ei mulla oo mitää lalitettavaa sinne.
Sen mieliksi menin sitte taidehuoneeseen, mikä vittu lie ikinä olikaan jatkamaan työtäni, kuuntelin kuulokkeet päässä musiikkia ja parin viivan jälkeen mietin että vitut, laitoin sen vitun elämänviivan kaappiin ja painelin ovesta ulos...
Ovat yrittäneet soitella ja aamulla laitoin kyllä viestiä että ahdistaa nii vitusti, niin tulee viestiä "olisitko ystävällinen ja ottaisit meihin yhteyttä, voimme keskustella hoitosi jatkosta" tms.. uiluli.. vastasin kysymyksella että ketkä me? 
Olis hauska tietää kuka tää mysteerityyppi on.. no, mä en jaksa vaivata tällä viikolla ainakaa mitää noita juttuja, perjantain ku oon pois, niin putoaa osastolta automaattisesti. Sillo on tullut ihan kokonaisia pisteitä jo niin monta mun rangaistustaulukkoon xDD (vittu mitä pelleiilyä, ihan ku päiväkoti touhua "olehan kiltisti niin saat tarran") :DDDDD
Kyllä mua niin harmittaa ku ne ei saanu musta tahdotonta lammasta joka mukisematta suostuu heti kaikkeen, jonka joku on joskus päättänyt jossakin lääkäreiden kokouksessa 70-luvulla, mikä mulle on parhaaksi. Mikä auttaa justiin mua.
Vituttava asia on myös se että mulla ei oo mitää diagnoosia jonka takia ne vois edes yrittää pakkolääkitä mua.
Voi voi... nyt ne joutuu tekemään oikeaa työtä.

Luuliko ne oikeasti, siis ihan toissaanko ne uskoi että mä mukaudun siihen muottiin mihin mua yritetään väkisin pusertaa, iloinen mieli aamujumpasta, lääkkeitä liuta kouraan ja kotiin, että saapi sitte aloittaa työt heti seuraavalla viikolla :) 
Kaunis ajatus, mutta sillä ei oo mitää todellisuuspohjaa.

Mä en tajua, mitä ne musta haluaa, ku tuntuu ettei ne tiedä musta siellä yhtää mitää...  Olo on todella turvaton, siis todella turvaton. Ihan ku ufot olis kaapannu mut, ne ei puhu mun kieltä, enkä mä tiiä mitä ne aikoo mulle seuraavaksi.
Vihamielisiä muukalaisia. Pelottavia ja arvaamattomia.

Ahdistaa raahata ittensä sinne paikalle, ahdisaa todella, millaiseen haukkumiseen ja myllytykseen mä joudun ja miten helvetisä mä saan puhuttua niille niin että ne haluaa ymmärtää mua? TUntuu niiden kanssa ku huutaisi vastatuuleen, ne ei halua edes tajuta mua ja mä pelkään ja puolustan ....

Nonii..! Nyt sitte hoitaja ilmoitti että mun pitää maksaa myös ne päivät mitä oon poissa! Vaikka mulle ei oo kukaa niin kertonut, missää lapussa ei oo niin lukenu ja sossu sanoi että päivistä jolla mä EN oo paikalla EI mee maksua!
No siinä tuli sitte kivasti monta kymppiä ylimääräistä, haistatin hoitajalle vitut ja sanoin että mua on sinne turha odotta, EI EN JATKA!  haukuin sen kunnolla pystyyn ja koko osaston porukan sivussa.

Hieno päivä!

Haistakaa tämän kaupungin mtpuoli vittu!

tiistai, 29. elokuu 2017

Maailma näyttäytyy niin paljon kauniimpana kun tajuaa elämän merkityksettömyyden

Mitä merkitys on?
Miksi pitää olla merkitys?
Onko millään oikeasti mitään väliä?
Minä en oo mitään! 
Kukaan ei ole mitään!

Kipua aiheuttavan rehellisyyden sietämätön kauneus! 

Totuus tekee kipeää, vaikka kuinka olen itselleni uskotellut että olen hyväksynyt sen että mä oon yhteiskunnan silmissä luuseri. Oon uskotellut ittelleni niin jo jonkin aikaa, koska ymmärrän ettei tällä mielenterveydellä yhteiskunnalle kyllä kanneta veroeuroja kirstuun. Väitin ihan kirkkain silmin Rakkaalle ja itselleni valehtelin kaikkein pahiten..  
Tänään kun juttelin Rakkaan kanssa, tajuntaani iski ihan atomipommin lailla se miten kovasti oon tähän päivään saakka valehdelllut itselleni etten välitä. Oon yrittänyt suunnitella b vaihtoehdolle vielä toista B:tä jos eka kusee. Oon uskotellut itselleni että tuun saamaan sen mitä kipeiten haluan, vielä tavalla tai toisella. En vaan oo myöntänyt ittelleni sitä että synnyin, kasvoin ja tulen kuolemaan luuserina. Yhteiskunnan halveksimana sossupummina. Juuri tässä piilee olemisen kauneus, minua ei haittaa enää se että yhteiskunta näkee minutarvottomana pohjasakkana, koska sitähän mä olen. :D Voin kuitenkin väittää kohtalaisen hyvällä omallatunnolla että mun elämä tulee kuitenkin olemaan paljon rikkaampaa kun yhdenkään jolla on miljardiomaisuus. Mulla ei oo paljoa omaisuutta, enkä mä sellaisella mitää tee. Esim mulla ei oo yhtäkää tavaraa minkä arvo olisi edes 100e. Se on mulle ok, sillä yritän välttää onnen etsimistä materiasta, sillä onni löytyy ihan jostakin muualta.
Onni löytyy siitä että keskittyy siihen mitä oikeasti haluaa. Siihen minkä oikeasti kokee tärkeäksi. Eikö ihmisen ole tärkeä pyrkiä sitä kohti mikä tuntuu hyvältä ja oikealta? Niin pitkään kun se ei aiheuta harmia muille, se on ok.

Tänään aloitin matkan, huikean matkan kohti lopullista itseni hyväksymistä. Rakas sai sen aikaan kauniilla tavalla..
Se iski tajuntaan sellaisella voimalla että melkein itkin, yksin ollessa olisin varmasti itkenytkin. Oivalluksen hetki oli kertakaikkisen voimalinen ja kaunis että liikutuin. Kun tajuat ettet ole mitään. Kukaan ei oo mitään.
Se vapauden tunne, tunnen siltikin olevani vielä häkissä. Ovi on auki, mutta olen villi ja oppimaton. Tiedän että vapaus olisi vain yhden loikan päässä, mutta jostakin syystä epäröin sen ottamista kohti vapauteen.
Miksi olenkaan tähän saakka, vuosikausia kipuillut ja ruoskinut itseäni siitä etten ole mitään? Sillä en ole mitään! Kukaan ei ole mitään! Onko millää väliä?
Niinku Ellinoora laulaa "se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää..."
Tämä pitää kyllä nii täysin paikkansa.! Se ihanan, raadollisen kipeä havahtumisen, heräämisen hetki.
Silmät on vielä uniset, enkä näe kunnolla eteeni, mutta oivalluksen täydellisen kaunis valo kajastaa välillä kirkkaana.
Matka perille tulee kuitenkin olemaan helvetin kivulias, raadollinen. En tiedä itkisinkö surusta, vai ilosta. Olo on mielipuolinen kun sitä hetkeä odottaa tapahtuvan uudelleen. Mitä kipeämpää matka tekee, sitä enemmän sitä haluan.
Yritän kuitenkin malttaa, kaikki tapahtuu aikanaan.
Rakas niin ihanasti lohdutti, hän sanoi ymmärtävänsä kipuiluani asian kanssa, sillä on käynyt läpi itse saman...

Henkinen isä,-äiti,-opas, mestari, oppaani, oppi-isä, opastaja.. rakkaalla lapsella on monta nimeä..
Oon aina miettinyt että miten helvetissä ihmiset löytää tämän henkisen polun, kokeneemman oppaan? Monet varmasti joutuu kamppailemaan kivikkoisen polkunsa ihan ilman apua ja ohjausta. Monella on kuitenkin kokeneempi ja pidemmälle edennyt opettaja.
Keltaisesta pörssistä niitä tuskin löytyy. On ollut todella turhauttavaa koska tunnen olleeni eksyksissä, odottamassa tienvarressa suunnannäyttäjää. 
Sitten kohtasin oman oppaani, suunnan-näyttäjäni, ymmärtäjäni. Rakkaani.
Hän lempeän jämäkästi ja raadollisen rehellisesti viitoittaa tietäni kohti parempaa elämää. 
Hän pyytää rehellisyyttään anteeksi, johon minä lepyttelen että ei se mitään, tottahan tuo on, tajuamatta vielä miten raadollisella voimalla sanat lopulta iskeytyvät tajuntaan. Mut toi sen tosiasian eteen että mun on aika hyväksyä itteni.
Hyväksyä oma vajavaisuutensa ja vikansa. Nyt on alkanut todellinen matka itseen.
Vanhat lumeen haututuvat rauniot kuvaisivat merkityksettömyyttä mielestäni mainiosti.
Joskus rauniot oli jotakin, komea, mahtava perustallaan vakaasti seisova linnake. Vuosia kului ja se palveli tehtävässään erinomaiesti... Niinkuin meistä jokainen, alkoi vuosisatoja vanha linnake tulla tiensä päähän. Kivenlohkare toisensa jälkeen alkoi irrota linnakkeen mahtavista seinistä. Rankat vuodenajat, hyytävä kylmyys, tuuli ja tuisku, sekä polttavaa kuumuutta kesällä hohkaava armoton aurinko... pieksevät armotta rapistuvaa, joskus niin mahtavana seissyttä linnaketta.
Lopulta linnakkeesta on jäljella muutamia hassuja kiviä ja perustukset, jotka vähitellen peittyvät aluskasvillisuuden sekaan Vuosi toisensa perään kasvillisuus hautaa rauniot alleen yhä syvemmin. Tulee talvi, lumipeite hotkaisee vuosisatoja vanhat rauniot. Tulee kevät ja aluskasvillisuus rehottaa. Vanhat rauniot ovat unohtuneet sukupolvien taa. Se joka kerran niin urheana seisoi ja palveli tehtävässään hyvin, vaipui unohduksiin, eikä ole enää mitään. Mutta onko se koskaan ollutkaan? 

Etsin kiihkeästi merkitystä, mutta mitä on merkitys? 
Mitä tarkoittaa merkitys, mikä se on?

Nyt kun sain herätyksen lopettaa se itseni ruoskiminen siitä etten ole sitä tai en tee tätä.
MIksi minun pitäisi olla sitä ja tätä? Kuka sen on määrittänyt?

Armollisuus itselle lähtee totuudesta.

tiistai, 29. elokuu 2017

osastopaskaa...

Osasto, se on ihan vitun naurettavaa pelleilyä! 
Kuvitellaanko täällä oikeasti että viimeisen 9v aikana yhteiskunnasta täysin syrjäytynyt ja kotiinsa erakoitunut ihminen
kokis jonkun nopean ihmeparantumisen?
Laittaa tyyppi joka pelkää vieraita ihmisiä kuollakseen, tuollaiseen paikkaan?
Mitä hemmettiä ne olettaa ja ajattelee? 
Onko ne ihan päästään sekaisin?!!?
Osasto ei oo todellakaan mun paikka, kun sielä sivuutetaan kaikki se mitä minä haluan sanoa ja mistä minä
haluan tulla kuulluksi. On niin kertakaikkisen mitätöity olo, niin vitun mitätöity ja hmm.. en edes löydä sanoja sille tunteelle.
Ihmettelen vitusti miten ammattilaiset ihmiset sivuuttaa mielenterveyspuolella sen mitä potilas tuntee ja kokee asiat?
Miten ne voidaan sivuuttaa niin täysin ja päättää potilasta näkemättä mikä on mulle parasta ja mikä mua vaivaa?!
Vaadin jo lääkärin vaihtoa, enkä todellakaan meinaa olla osastolla ku korkeintaan tään viikon loppuun, mua on ihan turha odottaa jatkoon, maksaa siitä ittensä kipeäksi että mua ei kuunnella, mulle tiuskitaan ja huokaillaan kyllästyneenä...
Ihmisillä tuola ei oo mitää empatiakykyä, ne ei edes yritä esittää että niitä kiinnostais kuunnella....
Oon kyllä niin pettynyt, totaalisen pettynyt tuohon toimintaan. Se on niin täysin ala-arvoista ku olla ja voi.
Kuvitteleeko ne ihan oikeasti että kun ne yrittää laitostaa ihmisen 10vko aikana, niin potilas lähtee iloisesti hymyillen kotiin, painaa oven kiinni ja jaksaa töissä eläkeikään asti, joka on siinä vaiheessa jo varmaan yli 80.

Ehei, tätä ongelmavyyhtiä ei ratkaista millää vitun askartelulla ja aamujumpalla! 
Mitä ihmiset luulee että se, kun kuuntelen jonkun vitun puolisokean vammaisen avautumista sen rankasta lapsuudesta, ja siitä kuinka se oli ennen niin typerän pessimisti, mutta nyt on sitte optimistisempi, miten sen pitäis auttaa?
Kun ne viittaukset "typerään pessimistisyyteen" lähinnä vaan tuntuu vittuilulta...

Mua säälittää niin vitusti, osastolla mut pois laskettuna kaikki on sellaisia saatanan tahdottomia lampaita. 
Tuollaiset on helppo aivopestä muottiin ja lääkitä elämää suorittavaksi zombiksi joka tuo yhteiskunnalle veroeuroja, mitkä voi nekin sitte antaa raiskaaville ja puukottaville pakolaisille..
Sääli, se on ihan aitoa, vilpitöntä ja puhdasta sääliä.. Miksi ihmiset eivät kyseenalaista asioita?
Miksi omat aivot jäävät käyttämättä? Miksi kaikki nielee mukisematta sen mitä joku ulkopuolinen on päättänyt pitää "ainoana oikeana" miksi ja millä oikeudella joku ihminen alkaa latelemaan "totuuksia"? 
Kuka on pitänyt itseään niin erinomaisena, lähes jumalana joka on laatinut "totuudet" siitä miten kaikkien pitäisi tehdä, ja siitä millaisia kaikkien pitäisi olla?
Pitäisi olla aina niin iloinen, avoin ja puhua kaikkien kanssa small talkkia, pitäisi leipoa tiistain aamukahville pullaa koska se lisää yhteisöllisyyttä! Pitäisi olla optimisti, pessimismi on typerää ja naurettavaa. Pitäisi olla voimia jaksaa töissä, osallistua kaikkiin vitun kissanristiäisiin, leipoa sinnekkin. Miksi?

Kuka on päättänyt että "noin vaan kuuluu tehdä, kaikki muutkin tekee niin!" 
sit tulee nää viisastelijat "no tottakai niin pitää tehdä! Se on aina ollu näin, ja tää on vaan mun mielipide!" Niin.. toisinsanoen, sä uskot että se mitä sinä sanot on oikeasti sun mielipide, mutta onko se todella sitä?
Vai onko se vain ryhmäpaineen ja vanhempien aiheuttamaa illuusiota johon sinut on ohjelmoitu uskomaa?
Oletko koskaan kyseenalaistanut omaa mieltäsi ja ajatuksiasi? 
Mitä jos se totuus löytyykin kaurapuurosta?

Kyseenalaistaminen on suurin lahja mitä ihminen voi saada.

Tässäpä teille lainaus viisaan miehen, Anthony De Mello upeasta teoksesta Havahtuminen:

"Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuollellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädintuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena "Mikä se on?" se kysyi.
"Se on koka, lintujen kuningas," vastasi sen naapuri. "Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan- me olemme kanoja." 
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana."  

juurikin tuosta tässä kaikessa on kyse! 
Miksi ihmiset ei ymmärrä! ? 

Niin täydellisen kaunis ja yksinkertainen asia!
Avatkaa silmänne! 

Ne aivopestyt lampaat, yhteiskuntaan kunnostettavat rattaat jotka pysyvät kasassa löyhästi lääkkeillä turruttaen.
Pelottavinta tässä on just se että hoitajat ja lääkärit elää samaa harhaa. Joku paremmin mieltä asiantunteva sanoisi sitä joukkopsykoosiksi. Entä jos tämä käsittämättömän pelottava ja ahdistava maailma onkin vain yhtä ja suurta joukkopsykoosia? 

Maailma on aina ollut ahdistava paikka, en käsitä, enkä ikinä opi.
Se kun tiedostaa että on erilainen, ei siinä mitää. Mä katson maailmaa niin että harva tekee niin.
En ole elämässäni tavannu ku yhden joka oikeasti ymmärtää mua tässä asiassa ja se on Rakas.
OOn aina kipuillu erilaisuuttani lapsesta saakka, oon huutanut vastatuuleen niin epätoivoisesti niin monta vuotta, että olen tehokkaasti oppinut kätkemään oikeat ajatukseni ja uskottelemaan muille että olen samanlainen yhteiskunnan koneiston ratas kun kaikki muutkin... Kärsinyt ja kipuillut lisää, kipuillut vielä enemmän ja edelleenkin kovemmin ettei sitä kipua voi käsittää. 

Sitten elämääni astui Rakas. 
Ihminen joka on täysin samalla taajuudella mun kanssa, tosin valovuosia kehitystä edellä. Mutta siitä en edes tunne enää vajavaisuutta, kun tajusin ettei mun tarvi.

Mulle riittää se että on yksi joka tajuaa.. muita en tarvi.

Osasto.. se on vaan nii vitun vaikea. Maailma missä tajuat olevas todella yksin, tiedostaen peilikirkkaasti sen ettei 99% ihmisistä tuu koskaan ymmärtämään mua. Se ei haittaa, mulla on Rakas.

Huomenna pidän vapaapäivän osastolta, soitelkoot perään sitte miten monesti vaan, haistatan vitut koko paskalle. Ehkä jos jaksan torstaina paikalle, nii sanon että sain kaks paniikkikohtausta kun yritin lähteä osastolle ja tiistai oli niin vitun rankka.. itkekööt sitte miten lystää, mua ei oikeastaan vittujakaan kiinnosta. Mä käyttäydyn sitte niinku mua on provosoitu koko ajan tekemään.

Hyvä esimerkki tää läkejuttu. Joka ainoalla vitun kerralla tulee sama kysymys. "nii eikö sulla oo mitää lääkkeitä" (me halutaan vaan mennä siitä mistä aita on matalin...) Hiillyin jo viime kerralla, tokaisin että vaikka te tätä joka kerta kysytte, niin ei oo, eikä tuu. Seuraavalla kerralla mä hiillyn aika vitusti ja sanon että "tää on sitte viimeinen kerta ku mä kuulen tään kysymyksen. Laittakaa nyt vitun tarkasti se sinne kirjoihin ja kansiin. Ei! Minä EN aloita lääkkeitä! Seuraavalla kerralla ku tuo kysymys kuuluu niin mä lupaan pistää tään koko huoneen paskaksi".
Ne vissiin oikeasti luulee että kun ne vaan jaksaa inttää, niin mä annan periksi jossaki vaiheessa. Ne "tietää" ihan väärin. Wanha kansa sanoo "luulo ei ole tiedon väärti!" pitää täydellisellä tavalla paikkansa.

Katsotaan, kun aletaan pelleillä lääkäreiden toimesta ja vääntämään.. niin väännetään. Ne saa musta äärimmäisen vittumaisen pelivastustajan ja minähän jaksan pelata ;) Ihana, niin mieltäkutkuttava ajatus kun "ammattilaiset" tajuaa että joku random hullu onkin niitä ovelampi eikä ne voi sille asialle yhtää mitää :DDD

torstai, 24. elokuu 2017

osastolle käypi Ninnin tie!!

Noniin... nyt sitte pienen kädenväännön jälkeen päädyn osastolle.
Yöksi sentään päästävät kotiin. 
Vähä mietityttää miten vitussa saan kaikki osastomaksut kasaan, mutta kait sitä sitte velkaannutaan lisää.
Tarvitsen apua kipeästi enkä enää jaksa edes ajatella vastaan taistelemista.

BTW, on helvetin kiva kattoa ku läskit vinkuu ja yrittää laihduttaa tv:ssä.. hurjat raskauskilot on hyvää viihdettä silloin ku itte et oo syöny kunnon ruokaa kuukausiin ja oot eläny pelkällä kebabilla, pekonilla ja sipsillä laihtuen vaan koko ajan enemmän xD

Vahingonilo on paras ilo :D

Käydään nyt sitte sielä osastolla, samalla saisin käyntiin sitte dissosiaatio, sosiaalisten tilanteiden pelon ja uutena yllärinä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypin selvittelyä.

Bipoa musta on meinattu ennenkin mutta en oo tunnistanut itteäni niistä maanisista vaiheista, ei niin voimakkaista, vaikka onhan Rakas sanonu että "näen selvästi sun manian ja sen kuinka ajatukset juoksee villisti sun päässä". Kertoo minusta jo aika paljon. Tutustuin tässä sitte hypomaniaan, se osuu ku nappi silmään, ja helvetin kovaa.
Siinähän se on! Suoraa mun silmien edessä!
Olo tuntuu niin helvetin helpottavalta, jos se oliski "vaan" bipoa, mutta lääkitystä en edelleenkään halua aloittaa. 
Mä uskon että mielenrauha saavutetaan kun löydän elämääni tasapainon ja se tarkoittaa eläkettä.

Lääkäri ja sossu on sitä mieltä, ja ihan pokka naamalla että "kyllä me sut takaisin työelämään saadaan" miten ensinnäkään niin takaisin?! en mä oo työelämässä koskaan kunnolla ollutkaan! :DD 
Rakas meinas tukehtua ku sanoin että lääkärin mielestä oon ihan fine.
Sain kuulla tänään "tylytyksen" siitä että oon "rikkinäinen luuseri, josta ei oo koskaan työelämään, eläke on ainoa vaihtoehto" No, tottakahan se oli, joka sana. Pyysi myöhemmin anteeksi ja kysyi pahoitinki mieleni. En pahoittanut,
kyllä mua vähä itketti, mutta se oli syy sille että mä aloin oikeasti tajuamaan, että vaikka kuinka valehtelen itselleni, niin musta ei oo työelämään. Kaikki haaveet ja haihattelut saa kuulemma unohtaa, niin saakin, ei sitä eläkkeellä mitää kanarianhuvilaa ostella. 
Pieni, valmiiksi ohjelmoitu osa minussa taistelee vieläkin vastaan...

Tiiän, olo on sekava, mutta en mä saa rauhaa mielelleni, ennenku mulla on määrättömästi aikaa alkaa parsimaan itteäni kasaan. En toivu tai tule paremmaksi sillä että yritän kiireellä deadlineen mennessä saada itseni työkuntoon.
Se ei vaan mee niin..  Miten mä voin rentoutua ku mulla on koko ajan huoli tulevasta? 
Koko ajan pitää jännittää sitä että mitä jos mulle ei myönnetä sitä ja ei myönnetä tätä. Onko mun pakko olla saikun loppuun mennessä kunnossa? Miksi lääkäri ei kirjoita lisää sairauslomaa? Jos joudun työttöyysrahalle takaisin, niin miten jaksan töissä ku en jaksa käydä edes kaupassa? Saan karenssin, millä mä hoidan laskut? 
Nämä ja muutama muu kysymys polttelee mielessä, polttelee niin vitusti.

Huolestuin jo, taas kerran kunnon paukuissa :DD 
Jos se kaksisuuntainen ilmenee, niin mietin että miten bipo ja paukut tulee keskenään juttuun.
Näin jo muutamat kauhukuvat silmissä että se vain pahentaa oireita, mutta, itseasiassa, ei.. 
Olisin kyllä psykoosinkin uhalla jatkanut itselääkintää luonnon antimilla, mäkikuismat ja muut.
Sitte oltaisiin osastolla ihan yön ylikin! :DD

No kuitenkin, tässä mun huolta hälventävä linkki :)
http://lohari.net/kannabis-voi-auttaa-kaksisuuntaiseen-mielialahairioon/