Perkele sentään, pitäisi aina kirjoittaa hyvä idea ylös. Olin tuossa pikareissulla ja mietin että sitte ehdin kyllä sen jälkeen kirjoittaa. Paljon oli asiaa, mutta arvatkaapa vaan muistanko mistä mun piti avautua.
Näin jo silmissäni otsikkopalkin ja siihen hyvän otsikon.. 

Elämässä on tosiaan tapahtunut muutoksia.
Pakkasin kamani jälleen kerran ja välisijoituspaikan pölyt karistettiin jaloista.
Nyt oon oman rakkaan luona.

Yksi syy miksi kirjoitin, oli tää reissu.. Kun menee entisille kotikulmille, alkaa ahdistaa ihan helvetisti. Ei oo hyvä. ei oo tosiaankaan.. vaikka oon nyt turvallisesti kotona ja kohtalaisen kivassa pilvessä, nii voi helvetti sentään että ahdistaa ja nää ei oo edes mitää poliisivainoja!

Reissu, vaikka sillä ei mitää merkittävää tapahtunutkaan, vituttaa ja ahdistaa. ei vittu.. keho oli koko ajan ihan hälytystilassa eikä se meinaa palautua millään.

Oon saanu elämääni helvetin loistavia oivalluksia, elämäni on saanut kokonaan uuden suunnan kun olen alkanut tekemään niin kuin itse haluan ["Do what thou Wilt"] (menemään sitä kohti mikä mulle on oikeasti tärkeää) eikä sitä mitä yhteiskunta tai vaikka vanhemmat haluaa mun tekevän. 
Henkisyys on aina kiinnostanut mua, henkistyminen  meditointi, noituus, okkultismi, pakanuus jne.

Uncle Crowley sai mun silmät avautumaan. Hän on jo yli sata vuotta sitte sanonu ääneen sen mitä en ole osannut pukea sanoiksi.

Elämässäni on kääntynyt kokonaan ihan uus sivu! Oon nukkunut kaks viikkoa ihan täydellisen hyvin, enää ei tarvi 12-16h unia että jaksaa edes viedä roskat.
Nukun yössä 5-7h ja herään täysin pirteänä, nukun kuin tukki ja nukahdan helposti. Ilman yhtään mitään päihdyttävää ainetta! Ei tarvi työntää kehoonsa mitää saatanan apteekin teollista paskaa mistä ei oo ku vitusti haittavaikutuksia.

Meditoitessani löysin myös oivan joukon henkioppaita. Ovat vahvasti ilmoittaneet läsnäolostaan useana päivänä.
Heti ekana päivänä kun iltasella uudessa kämpässä Rakkaan kanssa istuin, eteisen vanha ja raskas komeron ovi aukes. Se ei voi mitenkään olla mahdollista sillä edes kissat ei saa sitä omin lupineen auki... 
No, en noteerannu tuota miksikään, kun noita on sattunut monesti ennenki.

Ovet jotka ei pitäisi päästä itsekseen aukeilemaan, on olleet esim aamulla auki kun käyn vessassa jne.
Tein jo diilin niiden kanssa, läsnä saa olla aina, mutta nukkua mun pitää saada rauhassa ja nyt olenkin toiminut täysin intuitioni varassa monissa päätöksissä.
Intuitioni on aina ollut vahva, olen saanut esim etiäisiä jotka ei oo koskaa ollu väärässä.

Uskon että juurikin tää mun hyvä porukka ohjaa mua intuition kautta.

Sain myös elämälleni täyttymyksen... tajusin ja löysin tarkoituksen. 
Elämäni tarkoitus on henkistyä, kulkea polkuni loppuun. 
Sielu (ei siis kristinuskon käsitteen mukainen)... on kulkenut ja kahlannut läpi niin monta elämää, että minun tehtävä on viedä sen matka loppuun. Meditoida, omaksua Uncle Crowleyn opit, tehdä muistiinpanot matkasta, meditoinnista ja kaikesta! 
Lopulta pääsen seuraavaan tavoitteeseeni, joka on matkani loppumisen palkinto.
Se on kuolema.
-Kuoleman täydellinen hyväksyminen-
Kun saan matkani päätökseen, kävelen polkuni loppuun. Polun päässä minua odottaa äärettömyys, ikuisuus, avaruus. 
Matkan päättyessä sieluni, polun päässä, hajoaa vähitellen tuhansiksi tähdiksi valaisemaan avaruuden iättömyyttä.
En malta odottaa sitä! Rakastan, tunne suurensuurta kiintymystä kuolemaa kohtaan!
Haluan kuitenkin ehtiä herjoittamaan itseäni mahdollisimman paljon ennenkuin saatan polkuni loppuun.
Saattaa se jäädä keskenkin, mutta olen valmis hyväksymään sen. Uskon että aikani on silloin lähteä kun alan olla valmis, vaikka se tapahtuisi ilman omaa toimintaa, uskon olevani riittävän valmis lähtemään.

En rakasta elämää, en rakasta ihmisiä, edelleenkään.
Pyrin välttämään kaikkea, facebookkia ja muita nykyajan höpötyksiä, lähdin kaikista provosoivista ryhmistä sillä en jaksa katsella valmiiksiohjelmoitujen tappelua ja aivotonta kiistelyä siitä kuka nyt sanoo nokkelimmin takaisin tai iskee pahiten henkilökohtaisuuksiin.
Valmiiksiohjelmoidut 99,9% ihmisistä ovat todella vastenmielisiä.
En tajunnut niitä silloin kun menin yläasteelle... enkä ole oppinut tajuamaan niitä tähänkään päivään mennessä.
Tuska ja hämmennys siitä, ettei ymmärrä miksi ihmiset käyttäytyy niin kuin ne käyttäytyy ei ole koskaan helpota.
Tuska ja hämmennys on vuosista toiseen pysyneet vakiona, tunteitaan on oppinut käsittelemään ja ymmärtämään, mutta tuska ei katoa minnekkään.

Olen monesti varmasti kirjoittanut tänne siitä että en vaan vittu tajua ihmisiä. En sitä miten ne ajattelee, käyttäytyy jne.
En vaan mitenkään tajua, vaikka osaan kuulemma (Rakkaankin mielestä) asettua toisen ihmisen asemaan... mutta tuo ei vaan vittu itkemälläkään aukea. En ymmärrä heidän motiivejaan, ajattelutapaansa jne.

Onko se vaan sitä valmiiksiohjelmoitujen ihmisten sokeutta? 
Sitä täydellistä kyvyttömyyttä ajatella itse, omilla aivoillaan? (joissa on helvetisti kapasiteettia vaikka mihin).
Valmiiksiohjelmoidut, länsimaisella elämällä aivopestyt ihmiset, ne ketkä kulkee laput silmillä, suorittaa elämänsä alusta loppuun ja nimenomaan suorittaa. 
Lapsena jo hoetaan että pitää olla aikuisena hyvä koulutus ja työ, pitää olla se farmariauto, talo ja liuta kakaroita, joita ei oikeasti edes haluttu mutta kun "muutkin tekee niin" "ainahan se on niin mennyt"! 
"Lapsia pitää hankkia sillä niin muutkin tekee"  
Valmiiksiohjelmoidut määrittävät ihmisarvon työpaikan, auton tai talon omistamisen perusteella.
Miten työpaikka tai vaikka se vitun auton omistaminen tekee mitenkään ihmisestä parempaa kuin muista?
Millä tavalla se on silloin arvokkaampi?

Eikö ihmisen hyvyys tai sen vähyyttä pitäisi arvioiden ihmisen sanojen ja tekojen kautta.

Olen kuullut tähän päivään saakka lukemattomia kertoja vanhempieni ja muidenkin suusta "sä oo ihmeellinen" "miten sä nyt noin ajattelet?!"
Mieleenpainuvin on ollu ehdottomasti se, kun saavuin kotiini. Ei tarvinnut kun ilmestyä paikalle niin ylläri ylläri isä haukkui mut ihan maanrakoon.. "sä oon KOKO suvun mustalammas!" 
Ihan vielä vaarin aikana kaatoi kaikki päivän vitutukset mun niskaan. Mitään pahaa en ollut tehnyt, harannut vastaan ja tottelin isää nöyrästi.
Musta lammas.. musta.. no, aina oon pukeutunut lajimääritelmälleni sopiviin vaatteisiin 100% mustaan.

Lapsena sain todellista kiitosta siitä että ajattelen miten ajattelen. Lopulta tajusin pitää suuni kiinni ja esittää normaalia.. Ehkä eksyin siihen valmiiksiohjelmoitujen harhaan hetkeksi, mutta kiitos todella kapinallisen luonteeni.. pääsin pyristelemään siitä irti. 

On ollut myös ihana huomata että hengenheimolaisia löytyy... Olen vain ihan liian alkuvaiheessa matkaani, että voisin rakentaA mitään syvällisempää keskustelua. Ajatukset tuntuu muutenkin nyt ihan liian henkilökohtaisilta, että alkaisin niitä kasvotusten kenenkään kanssa jakamaan. En edes oman Rakkaan, joka on valovuosien päässä meikäläisestä. 
Hyvässä alussa oon, tämä on se mun juttu, tätä haluan jatkaa.

Kyseenalaistan vahvasti sitä, että onko tämä nyt pakokeino taas jostakin olosta. Mutta en ole keksinyt mitään oloa mikä tuon voisi tehdä, tarvetta paeta.

Lisäksi olen löytänyt luonnon ja sen antimet uudelleen. Haluan korvata mahdollisimman monen teollisenpaskatuotteen luonnollisilla, korvaavilla tuotteilla.
Löysin iholleni sopivan, todella tehokkaan ja hoitavan sekoituksen, kahdesta todella parhaasta ja tehokkaasta luonnon raaka-aineesta, joista sitte itte värkkäilen huulirasvaa, atooppisen ihon voidetta jne.
Palasaippua hiuksille lähtee tilaukseen kun seuraavan kerran tulee rahaa. 

Tunnen itseni lisäksi vitun turhamaiseksi, kun ajattelen vaikka kynsien lakkausta, tai hiusten värjäystä. Mikä nyt on ainoat dödön laittamisen lisäksi miten itseäni ehostan jos jaksan... ja silti ruoskin itseäni omasta turhamaisuudestani.

Tämä suunta on ollut selvillä jo monen monta vuotta, mutta en ole koskaan ollut riittävän valmis jatkamaan matkaa polullani, nyt olen siihen valmis ja palan halusta kehittyä lisää. Nyt kun olen myös oivaltanut, miten ja mistä saan lisää tietoa. Luettavaa, toisten näkökulmia, herättämään itseänikin.

Kaikki se mistä ennen haaveilin, omakotitalo, koirahoitola jne.. ne eivät tunnu enää siltä että edes haluaisin tavoitella niitä. Olen tajunnut sen tosiasian etten koskaan ehkä tule saamaan sitä.. mutta enpä ole elämässäni saanu montaa muutakaan asiaa.. yhden sain ja sitä rukoilin joka päivä ettei niin kävisi...

Jotenkin kuitenkin olen alkanut suopumaan ajatukseen että näillä mennään mitä on saatu. 
Vaikka vuokralla (jos ei omakotitalo) asuminen tekee monesta jutusta monimutkaisempaa, ja olis oikeasti kiva päästä edes joskus helpolla.. mutta.. pieniä järjestelyjä ja asia on hoidossa. 

vihaan elämää, mutta en vihaa. 
En usko tulevaisuuteen, mutta uskon.

Olo on rauhaisa, kroppa on oppinut pysähtymään, ja mieli, tässä kirjoituksen lomassa, on luojan kiitos rauhoittunut.
Paniikkikohtaus oli jo lietsoutunut hyvään vauhtiin... onneksi sain selätettyä sen ja kotiapteekista löytyi vaivaan lääke. Nyt nimittäin pärisee niin helevtin hyvin että oksat pois.
Lähden seikkailemaan omiin maailmoihini ja korjailemaan rastoja.