Viime viikolla kun olin ulkoiluttamassa koiraa, mietin avokkiani ja mieleen tuli seuraavanlainen ajatus, se mitä en ole koskaan sallinut itselleni. "Näin tämän asian kuuluukin olla, meidän kuuluu olla yhdessä".
Ei sen tajuamiseen mennytkään ku kaks vuotta.
Sit tuli taas kamala kriisi siitä että avokki ei vaan sillo ekan kerran ku nähtiin, viittinyt sanoa että menes neiti kotiis
vaan on vaan mun kanssa hyvästä sydämmestä.
Taas ku kriiseilin niin avokki vaan naurahti että "siellä se taas hirvittellee..."
Kännissä varsinki, sen mitä hataria muistikuvia mulla on, oon hokenut kihloista ja siitä että haluaisin vaan varmistuksen siitä että avokki haluaa varmasti olla mun kanssa.. suututinki hänet jo muutaman kerran ja sit hää sano "enkai mä nyt vittu huvikseen sun kanssa olisi kahta vuotta ollu!".
Sit mie rääyin kännissä ja homma jäi siihen.
Pelkkä sana kihlat ahdistaa mua ihan vitusti enkä oo sanallakaan maininnut siitä.
Mikä seki juttu on, eikai se oo mikkää pakko, kun se ei velvoita mihinkää,.
Eron tullen molemmat heittää sormuksen nurkkaan ja se on siinä.

Exän kanssa erehdyin menemään kihloihin, eikä se mulle mittää tarkoittanut.
Heti ekana päivänä ku alettiin seurustelemaan ajattelin "kyllähän tään pelin voi viheltää poikki jos sille tuntuu".
Kai mä olin ihastunut, mutta en koskaan kunnolla rakastunut, koska kaipasin silloinkin nykyisen avopuolisoni kainaloon...
Avokki oli sillo kumminki varattu ja mun sydän vuosi verta.
Kaippa sitä sitte ajatteli että, ollaan nyt sitte jonkun kanssa..
Pitkään se välivaihe kestiki, jos olisin aikoinani pelannu korttini oikein, voisi yhteisiä vuosia nykyisen puolison kanssa olla enemmän ja olisin heivannu exän ajat sitte pois jaloista pyörimästä.
Mut ei auta jossitella.

Nyt on kuitenki sellainen ihminen mitä voisin väittää rakastavani ja ne kaikki ärsytykset mitä oon tännekkin varmaan avautunut, mietin pitkään ja hartaasti tätä asiaa ja oon tullu siihen tulokseen että oon heijastanut avokkiin kaiken pahan oloni ja nähnyt hänessä pahan (todennäköisesti isääni). Meinasin jo nimittäin yhdessä vaiheessa laittaa kamat kasaan ja lähteä. Kaikki oli siis kiinni ihan omista harhakuvista ja omista sekavista ajatuksista.
Nyt fiilis on ihan päinvastainen, haluan olla täällä ja avokin kanssa. Koska niin kuuluukin.
Ihan täysillä en kuitenkaa uskalla heittäytyä tunteiden vietäväksi koska silloin aina tapahtuu jotaki pahaa ja kaikki mulle rakkaat viedään multa pois.
Ja entä jos kuitenki sattuisi jotaki, avokki pettäisi jne?
Sitte pitäisin itseäni vitun tyhmänä kun meninkin luottamaan sellaiseen niljakkeeseen, mutta toisaalta, ei tällätavalla
"Säästöliekilläkään" ole mitään herkkua elää. Mut oon ajatellu sen niin että mielummin näin, ku se että muhun sattuisi taas jälleen kerran ja vitun kovaa.
Ristiriitaista ja vitun hankalaa, miksi aina pitää pelätä sitä pahinta?
Helpompaa olisi varmaan olla sinkkuna, hulluna koiranaisena joka ei päästä ketään lähelleen ja kerää kämpän täyteen kaikenlaista turhaa roinaa...

ja yksi positiivinen asia tälle päivälle. Oikeasti näyttää sille että saan toteutettua unelmani kouluun menemisestä.
Minulle on myönnetty opintotuki!
Lainaa pitäisi päästä hakemaan kanssa jo heti viikon alussa, kun kelalta kirjeitse päätös on tullut.
Mulle ei nimittäin jää kulujen jälkeen ku muutama kymmpi kuussa käytettäväksi ilman lainaa. Se olis hirmu kiva lisä "tuloihin".
Viikonlopputöitä mä ajattelin, mutta en jaksa. En vain yksinkertaisesti jaksa ja mieleen palasi elävästi se äärimäisen paska ja mitätön olo mitä podin viimeisimmässä työpaikassa...
Se hirmu ahdistus ja toivottomuus "tätäkö mun elämäni tulee olemaan?"
Enkä mä jaksa muutenkaa ajatella etten saisi nollata kotona rauhassa päätäni muutamaa päivää.
Kesäksi on pakko keksiä jotaki, tai sitte vaan kerryttää avokille lisää lainaa.. -.-
En jaksa enkä uskalla edes vielä miettiä vuoden päähän.
Nyt on ehkä paras kuitenki vaan panostaa omaan jaksamiseen ja siihen että pää pysyy koulussa edes kasassa. Pelottaa kyllä edelleenki ihan vitusti ja uuden koppavat pissikset meidän luokalla, mikä on naurettava ajatus koska tyypit on mua varmasti melki 10v nuorempia :'D
Mä en vaan jaksa mittää, enkä yhtää konflikti tilannetta.
Kaippa mä teen ittestäi heti niin oudon alusta saakka ettei kukkaa uskalla tulla vittuilemaan.
Pelkään sitäki miten pahasti jonkun hakkaan jos menee pinna lopullisesti.
Yleensä ku oon suuttunut käyn päälle ja hakkaan niin pitkään ku vastustaja vähäkin liikkuu.....
Jälki voi olla rumaa.

Uhkaavasti se koulu sieltä lähestyy. 2 viikkoa vielä ja sitte pitäisi yrittää esittää reipasta, päästä aamulla ajoissa ylös, jaksaa joka päivä ihmisiä, niistä aiheutuvaa meteliä ja yrittää taas esittää normaalia. Jos saan siihen mennessä hyvän lääkityksen niin lupaan yrittää. Näillä eväillä tuntuu ku olisin hyppäämässä uppoavaan laivaan, vaikka itse kouluun halusin ajallaan mennä. Luulin että se olisi jotenkin helpottanut, mutta nyt tuntuu sille ettei todellakaan.,,,
No sairasloma olisi kestänyt kuukauden verran ja enemmän mua ahdistaisi se että oon heti jääny jälkeen enkä tiedä mistää mittää.
Ristiriitaista tämäki.
Haluan kouluun ja tulvaan ammattiin, mutta pelkään oikeasti että pää hajoaa.,, lopullisesti..
Nyt ku on vaan saanu olla omassa rauhassa eikä oo ollu pakko nähdä ihmisiä jos ei halua, niin tämän toivoisin jatkuvan ikuisesti. Niin se ei kuitenkaa valitettavasti mene, ellen voita miljoonia lotossa.
Pakko yrittää jaksaa ja olla normaali. Ei siinä mikkää auta.
Amis on helppo, ei siinä mittää, mutta ne ihmiset.. Ku saisi käydä koulun jossaki yksityisellä, parin hengern ryhmässä, sillo ei olisi liikaa kuormittavia tekijöitä. Mut ku uhmaikäisiä idiootteja on luokalla 20 niin ennenpitkää se apinointi alkaa varmasti vituttamaan aika rankasti.