Yks kaunis päivä soi puhelin, puhelimessa luki eksän nimi?! Sydän pomppasi kurkkuun, kädet tärisi, sydän hakkasi,
mietin kaikki maailman kauhuskenaariot läpi että miks helvetissä se soittaa, haluaako se rahaa, mitä?!
Vastasin, olin ihan paniikissa ekat puoli tuntia, mutta hän tuntui hyvinkin rauhalliselta, kertoi kuulumisiaan ja ne oli aika hurjia.
Oli laittanut sitten elämänsä ihan kunnolla uusiksi, oikeastaan sössinyt niin pahasti kun vaan ihmistä tappamatta voi sössiä...
Sanoi ettei syytä mua siitä, enkä mä olisi sitä niskoilleni ottanutkaan, aikuinen ihminen on ihan itse vastuussa tekemisistään!

Se että mun tavaroita oli sillä kämpällä näihin päiviin saakka, sai mut uskomaan että ehkä joskus mä meen sinne takaisin, se on munkin koti.. no, oli sitten tässä ymmärrettävästi heitellyt mun kamoja pois, enkä enää edes muista mitä sinne jäi.. 
Mulle tuli ihan kamala olo, mä lähdin sieltä vihdoin lopullisesti. Se ei oo enää mun koti. 
Olin surullinen, vitun surullinen, mutta mun on aika siirtyä elämässä eteenpäin, eikä elää elämää kuin asuisin edelleen
sielä.
Kuunnellessani exän juttuja.. tulin siitäkin surulliseksi, se oli ollu ihan täydellisen paskana mun lähdön jälkeen.. ihan paskana. En olisi ikinä, edes uskaltanut kuvitella että niin voisi käydä. Luulin seurustelevani jääkimpaleen kanssa joka piti mua ja pitihän se, ihan itsestäänselvyytenä.. Tunteita ei näytetty, ei ollu seksiä ei mitää, ja silti se oli muka ihan rikki.. 
Tuo kohta ei saa multa mitää myötätuntoa, ihan itse omilla valinnoillaan ja käytöksellään se on tienannut jo parikin eroa.

Mieleni oli sekaisin, muutamanakin hetkenä mietin että lähdinkö hätiköiden? Olisiko ollu sittekki mahdollisuuskia jne.
Ensimmäistä kertaa kuulin jopa mitä se tykkäs lapsena tehdä ja mistä se innostuu! Eipä tarvinnu ku seurustella 4v ja olla erossa vuosi. Jutteleminen tuntui luonnolliselta, ihan ku  oltaisiin eilen viimeksi juteltu.. 
TUnteet sanoi että olisiko syytä yrittää joskus vielä, mutta järki sanoo muuta.
Syyt miksi mä lähdin menemään, on myös syynä siihen miksi sen elämä on täysin pilalla. Eli meininki on vaan pahentunut.
Ajatukset antaa nyt jo rauhaa mukavasti, surullista on se että se on voinu niin pahasti. Kun on itse kokenut järkyttävän ja repivän tuskan niin sitä ei toivoisi kellekkää muulle.

Niin kovasti ku se on mun ensirakkaus, ja kivisen polun kautta hänet itselleni sain, niin kivinen kun suhde kaikessa epävarmuudessa ja tunteettomuudessa oli, nii en mä voi lakata välittämästä. Se on mulle edelleen rakas ihminen, ei romanttisessa mielessä, rakas kuitenkin. En mä voi heittää pois sitä että me oltiin 4v yhdessä. 
En mä sitä kyllä koskaa oppinu tuntemaan juurikaan, mutta joku siinä vain oli että siihen rakastui. Ehkä se on se ihminen jonka se pitää piilossa ja kätkee nii helvetin hyvin.

Kaiken sen mielenmyllerryken jälkeen olo on hyvä ja rauhallinen. Mä oon vihdoin päässyt siitä kämpästä ja siitä paikkakunnalta irti. Mä en enää asu sielä. 

Mietin myös olisiko lähdön voinu hoitaa eri tavalla, mutta exän puheiden mukaan ja syiden miksi lähdin, niin se ei tosiaankaan olisi ollu turvallista hoitaa kasvokkain.
En mä ennen pelänny sitä, mutta nyt en oo enää varma. Se on ihan liian äkkipikainen ja loppujen lopuksi ihan liian väkivaltainen. Suhde missä pitää pelätä koko ajan impulsiivisia raivokohtauksia ja kirveen kanssa riehumista, ei oo terve.

Niin kovasti ku mä olisinkin toivonu että se suhde olis toiminu, niin sitä se ei tuu ikinä tekemään. Turha sitä siis on enää vatvoa.

Sen ennätyspitkän puhelun päätteeksi, me ei olla ikinä juteltu kahta tuntia! Sanoi exä "soitellaan"... juu juu mä tokaisin ja sanoin morot.

Hyvä että me voidaan olla väleissä ja jos se tahtoo viestitellä tai soittaa niin siinähän soittaa. 

Puhelu kuitenkin avas mulle monta asiaa, kyllä sillä oli ollu jonkinlaisia tunteenrippeitä mua kohtaan. Miksi se ei vaan sitte osannu arvostaa mua? 

Päätin myös että mun ei tarvi olla kuitenkaan vihainen tai katkera enää, mä oon saanu kostoni. Elämä kosti sille takaisin ja se maksaa siitä isoa hintaa.
Kurjaa tosin ajatella miten kallis se hinta on, mitä jotkut joutuu maksamaan, vaan pelkästään siksi ettei osaa ottaa päätä pois perseestä. Omilla teoillaan ja valinnoillaan se on sen kuitenkin tienannut, ihan jokaisen tuskan hetkensä. 
Ihan puhtaasti omaa piittaamattomuuttaan ja kykyä ajatella pidemmälle.