Oon ollu viimepäivinä koukussa hedelmäkarkkeihin, niitä mitä en oo koskaan ennen syönyt.
Oon ahminut ja oksentanut, pari viikkoa sitten ruoka ei maistunut ja nyt ahmin ja oksennan.
Avopuolison läsnäolo vaikuttaa syömiskäyttäytymiseeni ihan selvästi ja minusta tulee ahmiva sika, vaikka sitä juuri eniten vihaankin. Tunnen itseni entistä lihavammaksi ja vastenmielisemmäksi.
Olo on ihan kuvan mukainen, ihan sama mitä laitan suustani alas... tai vaikka söisin vain yhden lusikallisen.
Vihaan itseäni.

Vihaan lihomista ja pullukkana oloa, mutta joskus en vain välitä vaan mätän ruokaa suuhuni hullun lailla.
Joka kerta lupaan että tämä on viimeinen kerta ja joka kerta löydän itseni uudelleen samasta tilanteesta.
Ehdin jo iloita että tunnesyöminen on loppunut ja se johtaa taas oksenteluun, hillittömään npäänsärkyyn ja silmätkin ovat kipeitä..
Syljen mukana tulee verta ja joskus nenä vuotaa kuin seula kun oksennan, sekään ei saa minua lopettamaan.
Kun oksennan ja paino pysyy kurissa, tuntuu että homma on hallussa, vaikka järjellä ajateltuna homma on kaukana siitä.

Olen myös huomioinut että ahdistus on suurin ongelmani, ajatusten virta on vaan jatkuva eikä sitä pysty katkaisemaan millään. Päätin eilen illalla että en ota lääkkeitä kun menen nukkumaan ja pyörin sängyllä vielä kuudelta aamulla.
Käytin koiran ulkona ja otin tavalliset aamulääkkeeni sekä opamoxin, menin sohvalle ja siinä torkuin pari tuntia, päivällä nukuin kaksi lisää.
Ajatusten virta on jotakin ihan hirvittävää, sitä ei saa poikki millään, ellei juo itseltään tajua kankaalle, polta pilveä tai ota lääkettä. Ajatukset eivät vain jätä minua rauhaan, se on ku olisi 10 tv:tä samaan aikaan päällä.

Tuo kuvaa pääni sisäöltä hyvin, ajatukset vain risteilevät siellä, alkamatta mistään ja päättymättä minnekkään.
Kaikki on vaan yhtä sekasotkua ja ajatukset hypivät aiheista toiseen monta kertaa minuutinkin aikana, tai sitten yksi ajatus piinaa minua läsnäolollaan koko yön, pyörii loopilla, niinkuin joku ärsyttävä kappale joka on laitettu repeatilla soimaan..
En pysty keskittymään mihinkään ja vaeltelen huoneesta toiseen koko päiuvän. Välillä pystyn kyllä katsomaan tv:tä, mutta en kuitenkaan muista mitä tapahtui 5min sitten.
Olo on jotenkin rauhallinen mutta silti levoton.
Mikään asia ei hoidu vaan kaikki junnaa paikoillaan ja se ärsyttää ihan vitusti.

Outoa myös se etten tiedä mitä mun pitäisi tuntea enää. On aika tunnoton olo.
Kaippa nuo lääkkeet sitte tasoittaa niin paljon ettei tunteet heittele ihan ääripäästä toiseen vaan on melko
tasainen olo. Särmät on hioutuneet aika hyvin.
Mutta tälläistäkö se elämä sitte on "terveenä"?
Minun ailahtelevalle luonteelle liian tasapaksua, vaikka haluan pitää kiinni turvallisista rutiineista.
Kuten yksi aamu, heräsin avopuolison kanssa samaan aikaan, toteutin samaa kaavaa kuin joka aamu.
Koira ulos, lääkkeet, vessaan ja takasi nukkumaan.
Nyt mun piti odottaa vessaan pääsyä ainaki 5min ja se sai mut suunniltaan raivosta.
Jos en saa kävellä tasan sentilleen samaa reittiä kun kävelen aina, enkä juoda siitä kupista mistä olen tottunut juomaan.
Enkä saa toteuttaa totuttua ketjua katkeamatta, raivostun vitusti. Siksi olen aina sanonut että minun kanssa ei kannata herätä samaan aikaan kouluun/töihin. Tai pysy vittu edes pois mun tieltä.
Minua ei saa keskeyttää, minulle ei saa edes puhua aamuisin.
Varhain herääminen vituttaa ja olen ihan lamaantunut koko päivän saamatta mitään aikaan.
Kun kello lyö illalla 21 alkaa päässäni tapahtumaan.
Ajatukset liikkuu rakettien lailla ja ideoita pulpahtaa päähän yksi toisensa jälkeen.

Suunnittelen sukkia, penaaleja, meikkilaukkuja, korsetteja, housuja.. sisustusta..koruja...


Minulla on luova olo ja halu tehdä kaikenlaista, voisin siivota kämpän lattiasta kattoon, pestä monta koneellista pyykkia, samalla kun suunnittelen ja toteutan vaikkapa säärystimiä.
Eilen neuloin vuoden kaapissa keskeneräisenä lojuneen pipon valmiiksi, ohje hukkui aikapäivät sitte, mutta ihan kiva siitä tuli siitä huolimata, vaikka itse joutuikin säveltämään suurimman osan.
Nyt on vuorossa säärystimet ja niiden suunnittelu.
Neulon yleensä niin pitkään että käsiäni särkee.
Käsien ja sormien nivelet ovat paskana, mutta kyllä niillä pari tuntia neuloo kun välillä venyttelee ja oikaisee sormia..
Virkkaaminenkin onnistuu kunhan muistaa "oikean" otteen koukusta ettei peukalo kipeydy, peukku on ollu kipeänä jo kolme päivää kun virkkasin väärin..

Työt ahdistaa minua siinä suhteessa etten voi valvoa ja nukkua myöhään, tällä hetkellä tuntuu etten halua ikinä tehdä töitä.. Jotenkin tunnen vain itseni sopimattomaksi yhteiskunnan normeihin.. Olen aina vihannut niitä ja sylkenyt vasten niitä kun on ollut mahdollista.
Olisi kiva mielummin sitte työskennellä yöllä/illalla koska olen silloin luovimmillani ja energisimmilläni.
En vain sovi yhteiskunnan sääntöihin ja se tavallaan surettaa minua.
Vanhemmat solvaavat minua siitä ja olen heille ihan täydellinen pettymys, kaikkea sitä mitä he eivät halua.
Olen sairas niinkuin toinen vanhemmistani, en kuulu kirkkoon, olen voimakkaasti tatuoitu, lävistetty, anarkisti, kuuntelen paskaa musaa, valvon myöhään, ryyppäsin, poltan pilveä, pukeudun mustiin ja sitä inhotaan..
En halua lapsia, vihaan niitä. En halua kirkkohäitä enkä todennäköisesti koskaan naimisiin.
Ollaan puolison kanssa sellainen... hmm... vapaita sieluja.
Ollaan vaan ja tehdääm mitä huvittaa, lähdetään yhtäkkiä reissuun ja otetaan koira mukaan.
Meitä ei rajoita mikään. Enkä haluakkaan elämääni enempää rajoitteita kun lemmikit.
Eläimet ovat kyllä ehkä kuitenki enemmän elämäntapa, mutta joskus tuntuu että ne rajoittaa menemistä, mut kai se on ihan normaalia?

Tiedän että pitäisi mennä nukkumaan, ammuin itseäni kuitenki vaan jalkaan ku menin päivällä nukkumaan.
Mut nyt taas turvaudun imovaneen, ei voi oikein muutakaan... en jaksa tai edes halua voida,
On moni muukin syöny vuosia imovanea, miksi en minä?
Ketipinoreihin en koske ja pysyn tarinassani edelleen.
Kai ne ammattilaiset siellä lekurilla jotaki keksii, siitä niille palkka maksetaan.

Odotan nyt psykologin puhelua, kaippa se soittelee pian.. Olo on kuitenki tyhjä. Ei mulla oo mittää sanottavaa, vaikka
kyllä siellä potilaskertomuksessa on niin paljon juttuja että niistä riittää puitavaa varmaan seuraavaksi vuodeksi.
TämäKIN asia etenee tuskastuttavan hitaasti.
Typerät ihmiset....

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ihanaa!
Ulkona alkaa vihdoinkin olla pimeää, vaikka oikeastaan pelkään liikkua pimeällä ulkona, mutta sisällä se on parasta mitä tiedän, yleensä kun olen yksin kotona, yksikään valo ei pala, korkeintaan tv tai radio on läppärin lisäksi päällä ja tietenki akvaarion valo.
Ehkä alan saamaan unirytminikin kasaan kun luonnoton jatkuva auringonpaiste ei piinaa ihmisiä jatkuvasti.
Rakastan syksyä!

Syksy ja sen synkkyys ja kurjuus on ihanaa aikaa, rakastan syksyn värejä, vesisadetta, kosteaa ilmaa ja sitä kosteaa tuoksua. Se kun ulkona on kylmää ja märkää niin voit paeta sitä halutessasi sisälle lämpimän peiton alle..
Onneksi kesä alkaa olla pikkuhiljaa ohi...
Oi syksy, tule pian.. Talven ainut miinuspuoli on jäämässä toivottavasti unholaan... kun saa ruveta kulkemaan bussilla koulussa, niin ei tarvi herätä laittamaan autoa lämmitykseen ja ravata jäätyneitä ikkunoita.
Saan hypätä lämpöiseen bussiin eikä tarvi itse edes ajaa.

Pelkään vaan että en jostakin syystä pääsekkään kouluun ja sitte koko maailma romahtaa.
En saisi rahaa mistään.. Aina on ollu matkassa joku mutta ja pelkään ihan hirveästi että tässäkin tulee sellainen.
Alkaa vissiin opaoxin vaikutus lakkaamaan koska ahdistus iskee nyt päälle luodin lailla..

Ahdistaa..

Kaikki tulee menemään ihan päin persettä, mä tiijän sen, ei mua oo tarkoitettu onnistumaan.. ei oo.. ei oo...
En tuu onnistumaan koskaan.. miksi onnistuisin, elämä on pollu paskaa aina tähän saakka ja tulee aina olemaan..
tulee.. tulee.. tulee olemaan.. mikään ei muutu.. ei muutu ei..
En tule onnistumaan.. en .. miksi onnistuisin?
Tässä tulee olemaan joku mutta.. ihan varmasti.. ihan varmasti..
Ei ei.. en ees halua enää miettiä tätä, pelottaa.. huomenna meen laittamaan tuomioni täytäntöön ja lähetän opntotukihakemuksen..
Ei vittujen vittu..
En onnistu... en onnistu.. ei ei..
kaikki menee päin helvettiä.. menee.. tulee menemään.. aina on menny...
Mikää ei muutu..
Ei muut ei..