Ihminen kuka ei elämässään koe riittävästi tuskan, epäonnistumisen ja toivottomuuden tunteita ei ymmärrä
nuoria eikä aikuisia viiltelijöitä.
Olen kärsinyt erilaisista mt ongelmista 10 vuotta. 15 vuotiaana viiltelin paljon ja sitä kesti useamman vuoden.
Edelleen kun olo käy sietämättömäksi teen viiltoja, nyt suunnittelen minne viiltäisin etten jäisi avopuolisolle kiinni ja luulen keksineeni paikan.
En ole kuukauteen nukkunun silmän räpäystäkään, avokin kanssa vain riidellään koska olen niin loppu.
Yritän luoda uutta uraa ja päästä opiskelemaan uuteen ammattiin, mutta siitä on tehty täysin mahdotonta, minulla ei ole koskaan elämässä ollut edes mahdollisuutta onnistua.
Olen yrittänyt ja yrittänyt.. En jaksa enää.
Syömiseni on häiriintynyttä ja alkoholinkäyttö lähtee käsistä.
Pilvi astuu myös mukaan kuvioihin, saa nähdä miten paljon se vaikuttaa Zopinoxin kanssa jota määrättiin unilääkkeeksi, ketipinorit pitäisi vielä käydä hakemassa, auttaisi ahdistukseen.
Olo on kertakaikkisen turta ja olisi mukava tunteajotakin muuta kuin täydellisen epäonnistumisen, tuskan ja itseinhon.
Peilistä katsoo takaisin ihan vieraat kasvot, rumat ja inhottavat. Mä en pysty käsittämään miten joku voi olla oikeasti näin ruma, en mä näytä ihmiseltä edes, joku ihan käsittämätön hahmo katsoo muhun enkä mä ymmärrä kuka.
Ruma, vastenmielinen, ihan kuin epämuodostunut, nodredamen kellonsoittaja tuijottaisi irvokkaasti peilistä takasin.
Ahmin, laihduin, ahmin.. nyt olen löllö, lihava läski, laiha.. en tiedä.. vihaan itseäni.
Jokin pakottaa minua syömään, oksennan ja vihaan. Syön, vihaan... syön oksennan..
Vihaan.
 

Tämän tekstin kopioin suoraan eräältä foorumilta missä ihmeteltiin miksi aikuiset ihmiset viiltää.. eikö ne pysty käsittelemään tunteitaan?
Ei pysty.

Tässä hetki sitten hihkuin salikorttia ja hienoa elämää, ei ole enää kumpaakaan.
Salikortista jouduin luopumaan koska pieni palkka ei vain yksinkertaisesti riitä.
Kävelin salille irtisanomaan sopimuksen, itketti.. olisin saanut jatkaa salilla käyntiä vielä heinäkuuhun, jätin avaimeni sinne, kaikki ilo ja motivaatio liikkumiseen katosi sen siliän tien kun vein saliavaimeni henkilökunnalle.
Oli taas kerran niin nujerrettu ja epäonnistunut olo..
Miten ihmisellä voi olla aina näin paljon paskaa ja vastenkäymisiä?

Mumma nukkui pois.. hautajaiset oli pienet ja kauniit.
En itkenyt, äiti itki.
En voinut, ensinnäkään en ole oppinut itkemään julkisesti, toisekseen, äiti oli ihan romuna ja koetin olla hänen tukenaan
ja näyttää että edes minä olin vahva.. uskomatonta miten pienelle alalle saa mahtumaa yli 200 lattialaattaa ja lattialla oli toistasataa pientä roskaa... isä sanoi joskus että ei saa ajatella mitään, ei saa mennä mukaan siihen surulliseen veisaamiseen vaan keskittyä johonkin ihan muuhun.
Niin tein. Ei se itku kaukana ollu, ja isä mainitsi siitä kotona.
"ei Ninnikään kyyneleitä vuodattanut.." Sanoin että en oo tottunut poraamaan kaikkien nähden, itken sitte sängyssä ku meen illalla nukkumaan.
Itkettäisi, mutta itku ei enää tule...

Olen nyt sitte viikon saikulla, pelkään työpaikkani puolesta, olen vielä koeajalla..
Kuukausi pitäisi kestää ja sitten toivottavasti saan työsopparin.
Soitin työnantajallekkin, sanoin että jään täksi viikoksi saikulle, ja hän tiedysteli syytä.
Kerroin etten ole kuukauteen nukkunut kuin pari tuntia yössä ja mumman kuolema romutti mut ihan täysin.,
Itkin.. hän sanoi ymmärtävänsä..

Nyt uskallan ollaheikko.. avokki haukkui mut joskus.. sanoi että sillä on musta sellainen kuva että
en halua töihin, haluaisin vain olla kotona... Ei se niin ole.
Olen aina yrittänyt olla reipas, puristanut viimeisetkin voimanrippeet itsestäni, että saan hymyn naamaan ja asiakkaat palveltua... itken kotona yksin, olen ihan maassa, sitten kun menen ihmisten ilmoille, vedän roolin.
Sitä on hankala murtaa vitun hankala..
Itkin tänään lääkärissä pahaa oloani, sain uudet lääkkeet ja saikkua.
Hän suosittelin ehdottomasti terapiaa, sanoin että se on hankalaa koska olen ollut tämän iloisen ja positiivisen roolin vanki niin kauan etten saa kaivettua todellisia tunteitani esiin, olisiko jollakin vinkkiä millä saisi ne oikeat tunteet esiin ja sen kovempaakin kovemman kuoren murrrettua? Ettei vetäisi enää mitään "selviän kaikesta, uskon parempaan huomiseen" roolia, vaan olisi ihan oma itsensä, juurikin niin henkisesti paskana kuin olla ja voi?

Puhuin avopuolisollekkin tätä asiaa sivutakseni ja selittääkseni että en laisinkaan ole mikään laiska paska:
Tämä on suoraan kaverille kirjoitetusta tekstistä ja toivon todella ettei hän tunnista tai edes eksy KOSKAAN lukemaan tätä, suurimmasta osista ongelmista hän tietää, mutta en halua olla taakka kenellekkään ja täällä on siis puhuttu
ihan suoraan kaikki.

-"sanoin kyllä eilen illalla avokille miten loppu oon... ku ei huvittaisi mennä töihin, ku ei sen tekemisestä tuu mitää.. unohtelen koko ajan ja sen että haluaisin olla reipas ja tehdä paljon kaikkea. Viikon mittainen kurssi yliopistolla todisti sen ettei musta olisi tekemään töitä ja opiskelemaan samalla.. en vaan jaksa ja kun tulee stressiä, niin sitte ei nukuta ja kun ei nukuta ei vaan jaksa mittään..
Pää vaan ei kestä, että mulle on hyvä työ just 8-16, MA-PE"

Mä oon niin kertakaikkisen pettynyt itseeni, minut on kasvatettu olemaan reipas, tekemään oikeita töitä
ja pärjäämään elämässä. Nyt sitten pikkuhiljaa alkaa selviämään että tarvitsentasaisen arjen, ilman mitään
yllätyksiä, työt 8-16, viikonloput ja pyhät vapaina.
Mistä tuollaisen ammatin löytää?
Mitkä ovat sellaisia ammatteja jotka eivät ole super stressaavia?
HAluaisin edelleenkin siihen autonasentajan ammattiin, ja ehkäpä siihen ensi vuonna haenkin.
Avokille puhuin jo muuttamisesta ja siitä että asuisin hetken yksin, se oli hänelle ihan ok.
Viikonloppuisin toki nähtäisiin, no niin se on nytkin, avokki on paljon reissussa työnsä takia.
Ei se mulle katastrofi olisi ja oon huomannu että meille ja meidän parisuhteelle sopii paljon paremmin se että ei olla jatkuvasti yhdessä.

Mä en oo koskaan sallinut itseni olla heikko, ja nyt mulle selkiää että olenkin heikko.
Sitä on vaikea niellä.. Se että haluaa olla reipas, ei nähtävästi riitä.
HEnkinen puoli pitää ilmeisesti saada myöskin vahvaksi ennenkuin voi edes yrittää.
Meinasin hakea yhtä oppisopimuspaikkaa, mutta pelkään ettei rahkeeni riitä ja että eka kuukausi on kivaa ja sitten kaikki romahtaa niinkuin joka paikassa aina ennenkin.
Sellainen suojatyöpaikan tyylinen, missä ei oo kamalasti odotuksia mua kohtaan on mulle paras.
Kuka tälläisen haluaa työllistää? Pää ei kestä pitkään oikein missään. Vihaan jokaista työpaikkaani
missäolen ollut, työtä on tehty siksi koska on vaan ollu pakko...

Seksikään ei oo oikein kiinnostavaa.. Tyydytän itseäni kun avopuoliso on poissa kotoa, katson häiriintynyttä pornoa ja runkkaan.

Olen suunnitellut viiletelyä.. viikonloppuna halusin viiltää ja edellisenä viikonloppuna..
Olo oli niin kertakaikkisen sietämätön.
Jotenkin olen jo osaltaan unohtanut sen, kerran alkuvuodesta viiltelin.. se ei herättänyt ainakaan mitään negatiivista tunnetta. Se kipu ja uteliaisuus mitä tuli joskus 10v sitte nousi taas pintaan.
"Miten syvälle voin viiltää" ja miltä viillon tuntuu syvemmällä.
Apteekin injetioneula tai isommat lävistysneulat ovat hyviä, ne voi työntää syyyvälle ihoon ja toiselta puolelta läpi, ihmisen nahka on uskomattoman paksu.. O.o
 

Paskaa paskaa paskaa.. en enää jaksa uskoa parempaan huomiseen.. en vaan vittu jaksa.
Nyt mennään paskassa olossa päivä kerrallaan, toisaalta toivon että jäisin kiinni viiltelystä, mutta pelkään samalla miten avokki siihen reagoi, jäin sille kyllä melkein kiinni.. mutta selitin jotaki allergisen reaktion ja atooppisen ihon yhteissummasta missä tuoreimmat arvet huutaa välillä kirkuvan punaisina.
Kuinkahan montaa selitystä se vielä uskoo ja onko uskonut ensimmäisiäkään?

Ihan sama. Jotenkin katse siintyy jo ensi kevääseen, ehkä sitten saisi koulupaikan niiden 15 vuotiaiden seasta ja kun täytän joskus 28 niin mulla olisi tutkinto taskussa...
Siihen saakka mulla on vielä 3v aikaa pilata totaalisesti elämäni.

Olisin päässyt nimittäin yhden koulun pääsykokeisiin, mutta en mennyt koska sain työpaikan, vittu pilasin sen ainoan mahdollisuuden mitä elämä yritti mulle antaa.. vittu ihan itse pilasin elämäni jälleen kerran!
Että mä vihaan itseäni!

Päivästä päivään vihaan itseäni, sisältä ja ulkoa, vittumaista olla tälläinen plösö läski.
Itsehän mä teen tämän itselleni.. pitää vissiin tosissaan aloittaa viiltely niin jos paska olo kabavoituisi siihen eikä ruokaan...

Pystyn kyllä, mutta selkärankani on kovin heikko. Nyt kun voimia ei ole muutenkaan, en edes jaksa yrittää.
Olen välinpitämätön ja jokaisen syömisen jälkeen vihaan itseäni.