Lopetin lääkkeet, kaikki paitsi e-pillerit.
Päätin sen stella ja opamox sekoilun jälkeen olla ikinä enää koskematta mihinkään paskaan.
Mukaanluettuna alkoholi... 
No, vedin perseet, puhuin puutaheinää suurennellen asioita ja lisäteni omiani, onneksi kuuntelija oli joku onneton random ihminen ja toivon ettei hän koskaan näe tai ajattele minua enää.

Olen oikein tunnustelemalla tunnustellut itseäni ja olen laittanut merkille pienen ahdistuksen ja entistä enemmän pahenevana tulevan murehtimisen. Yritän aina haukata kerralla liian isoa palaa ja sitten kun mikään ei valmistu, ahdistun ja lamaannun. Asia kerrallaan sanoo DKT terapiakin!

Päätin olla stressaamatta mistään, siitä että mulla ei ole tällä hetkellä töitä, tai sitä vitun omakotitaloa tai mitään.
Hetken se onnistuikin.
Päätökseni turhan haikailusta kuitenkin pitää, sillä se tekee oloni vain entistä kurjemmaksi.
Toivo omakotitalosta elää, tajusin sen juuri kun tein koirien kanssa iltalenkkiä.

Laitoin merkille, luonto on menossa nukkumaan, valmistautumassa talvea varten, on tulossa syksy.
Syksy jota rakastan ylikaiken!
Olo on jotenkin haikea, en tajua mistä se edes johtuu, aina syksyisin tulee haikea olo, muistoja lapsuudesta, kuinka poljettiin hernerokkasumussa jo viilenevässä syysaamussa kouluun pienillä pyörillä, märkä villiintynyt heinä piiskatessa polvia kastellen lenkkarit ja housunlahkeet...
Kuinka äiti keitti mehuja omien viinimarjapuskien antimista, sen etikan tuoksun kun äiti säilöi kurkkuja ja punajuuria... 
Utuisia harmaita ja sumuisia syyspäiviä.

Minussa tulee kai ikuisesti asumaan melankoliaa, enkä halua siitä missään nimessä eroon, se tekee elämästäni ja mielikuvistani kauniin. Se vain hämmentää minua hieman ja haluaisin oppia ymmärtämään, mistä se tulee.
Tuleeko se siitä kaipuusta "turvalliseen" lapsuuteen, aikaan jolloin sai olla kohtalaisen huoleton, ei murehtia laskuja, työpaikkaa tai muutakaan aikuisten huolia.

Minulla on myös mielikuva, syvään piirtynyt, enkä tiedä mistä se tulee, sillä en ole koskaan nähnyt sellaista paikkaa.
  Pieni kodikas mummonmökki,, seison sen pihassa vähän kauempana siitä, ikkunasta kajastaa kodikas ja lämmin,         oranssi valo. Hämärästä, oikeastaan jo pimeydestäkin huolimatta tiedän että puissa leiskuu syksyn ihanat oranssin ja     keltaisen sävyt. Rauhoittavaa ja kodikasta... 
  Tunnen pienen mökin lämmön, kodikkuuden ja turvallisuuden. Aistin sen rauhan joka sisältä huokuu.
   Syysillan viileys tuntuu poskipäilläni.. Minua ei palella, sydämmessäni on lämmin ja turvallinen olo. Nautin pimeästä        syysyöstä, katsellen pientä tupaa ja lämmintä valonkajastusta sen ikkunasta...

Onko tuo mielikuva se tunne mitä tavoittelen ja kaipaan?
Kaiken sen epävarmuuden keskellä joka sisälläni jyllää.
Päässäni pyörii samat kysymykset.
Tulenko ikinä pärjäämään töissä?
Mistä yleensäkkään saan niitä?
Mistä saisin lisää itseluottamusta?

Minulle ei oikeastaan enää ole väliä koska tämä tapahtuu, saisin vakituisen työn ja sitä kautta rauhan siihen että saan laskuni maksettua ja nukuttua yöni rauhassa, vaikka nukun ne nytkin oikeastaan varsin mukavasti, heti sen jälkeen kun lopetin lääkkeet ja kärsin lukemattomat vieroitusoireet.

Tunteeni ovat lämmenneet porukoillekkin, Voi johtua tästä syksystäkin, mutta jotenkin tunne heitä kohtaan on lämpimämpi.
Oi, syksy! Rakastan sitä!
Oloni on suorastaan liikuttunut kun mietin syksyn kauneutta.

Kesäisin on olo että pitäisi olla.. kaunis, hoikka, lomailla (MITÄ LOMAA KUN EI OLE TÖITÄKÄÄN). Viettää aikaa hirmuisesti ihmisten kanssa, mökkeillä (millähän rahalla) ja kaikkea muuta, sillä muutkin tekee niin.
Tunnen itseni jotenkin todella tyhjäksi ja vailinaiseksi, vai tuomitsenko vain itseni sellaiseksi, koska en elä tässäkään asiassa niinkuin muut.
Ehkä minun olisi aika oppia pikkuhiljaa hyväksymään itseni, elämään täysillä, välittämättä niistä ajatuksista joita isä päähäni iskosti. Elämäntavassani tai kodissani ei ole mitään vikaa, minä yritän elää kohtalaisen kunnollista elämää ja selvitä laskuista. En saa enää tuntea syyllisyyttä siitä miltä näytän tai mitä ajattelen.
Sisälläni on paljon vääriä ajatuksia, mutta niiden täytäntöönpanoa ei tule tapahtumaan.

Syksy. Syksy on taas aikaa jolloin luonto valmistautuu talveen, talviuneen. Puun lehdet saavat kauniit loistavat oranssit ja keltaiset sävyt, ilma alkaa viiletä ja ulkoilusta voi taas nauttia.
Pudonneet, kauniit lehdet kahisee jaloissa kun kävelen rantapolkua hiljaisuudessa koiran kanssa, ehkä hieman sataakin, tai ainakin ilma on kostea mutta se ei minua haittaa. Sumu, harmaa sakea ihana sumu järven selällä... 
Se hiljaisuus ja rauha. Linnut ovat muuttaneet talveksi etelään ja ne rohkeat jotka tänne jäävät ovat melkoisen hiljaista porukkaa.... 
Syksyyn ei kohdistu odotuksia, kaikki palaavat töihin ja kouluun puurtamaan. Arki on harmaata ja kaikki odottavat joulua. Joulu... yyh.. taas yksi amerikkalaistunut materialismin juhla.

Talvi. Kun luonto on viimein sikeässä unessa ja joka paikkaa koristaa kaunis lumipeite, hiljaisuuden kauneus tiivistyy.
Sataa lunta, valkoinen lumipeite saa vahvistusta, äänettömästi, rauha. Ihana rauha, on pimeää, ja hiutaleet leijailevat rauhan seesteisyydessä äänettömän kevyesti maahan.
Voin kääriytyä peittoon vaikka ulkona paukkuisi miten kova pakkanen ja tuntea olevani turvassa.
Oman ihanan ja lämpöisen peiton alla, samaan aikaan kun rauhaisa lumisade lakkaa, muuttuu ehkä jopa myskyksi.
Herään kirpeään pakkasaamuun, luonnon ihana kauneus!
Pakkasyö, taivaalla kirkkaana tuikkivat tähdet melkein pikimustaa taustaa vasten. Äärettömyydestä, antavat pienen ja kauniin valontuikkeen talveen missä valolla ei juurikaan ole sijaa.
Pimeys, pimeys on kaunista. Siinä on jotakin samalla niin rauhoittavaa ja mystistä, ehkä jopa hieman pelottavakin puoli, sillä koskaan ei tiedä mitä pimeydessä kulkee.
Vaikka rakastan lunta ja pakkasta, on ulkoa myös ihana tulla sisälle lämpimään, tuntea olonsa raukeaksi ja nukahtaa sohvaan, samalla kun puhallan koirien tassut lämpöisiksi.

Syksyn voisi tiivistää sanan haikeus, vaikka se on minulle kaikkea muuta kuin haikeutta.
Se on täydellistä kauneutta, ihan jokaisella aistilla aistittavissa!
Rakkautta syksyn kauneuteen, hiljaisuuteen ja siihen että ajanjakso on taas voittanut toisen.

Kevät, kevääseen ei ikinä ole liittynyt mitään hyvää. Hirveästi odotuksia tulevasta kesästä ja siitä miten kesä pitäisi suorittaa. Ostaa mansikoita ja siikli-perunoita kun kaikki muutkin tekevät niin, pakko olisi päästä mökille sillä se kuuluu suomalaiseen kesään, samalla hankkia kallis grilli ja grillata. IStua iltaa ystävien kesken, juoda ja nauttia kesän antimista...  mutta... minä kaipaan kuitenkin jotakin muuta. Haluan olla rauhassa, pimeässä ja sisällä.
En halua odottaa mitään, sillä se ei tekisi minua sen onnellisemmaksi, pieni ohikiitävä hetki hukkuu äkkiä epäonnistumisien sarjaan ja kurjaan oloon, joka vahvistuu vain kevättä ja kesää kohti.
Kesä on aina merkinnyt minulle töitä, paskoja töitä, joiden takia itken iltaisin ja toivon ettei seuraavana päivänä tarvitsisi enää mennä sillä paineet pärjjäämisestä ovat niin kovat.
Sitä kun nuppi kiertää viimeisen kierroksen ja leikkaa kiinni. TUskaa, ahdistusta ja pelkoa.
Sitä toivottomuutta ja turhautumista. Duunari painaa duunia, ja herrat lomailee.
Myöskin harmitus siitä että se ainut hetki kun voisin viettää avopuolison kanssa aikaa menee töissä.
Se ainut hetki kun hän on aloillaan kotona edes viikon menee siihen etten ole  kotona kuin nukkumassa... 
Kesä, se on perseestä. Liian paljon kaikkea, en vain kestä. En ole kesäihminen, vihaan kesää ja kaikkea mitä siihen liittyy.
Parhainta kesässä on se että suomessa se on onneksi lyhyt ja kesän jälkeen tulee aina syksy.

Salaa mielessäni toivon että pystyisin vielä joskus saavuttamaan tuon, pienen mummonmökin ja sen kauniin syksyisen hetken mitä mielikuvissani aina elän syksyisin uudelleen ja uudelleen.
Sen kauniin hiljaisuuden, rauhan ja lämmön. Turvallisuuden.

On helpompaa haaveilla, uneksia ja toivoa kun itkeä sitä mitä minulla ei ole ja mitä en saavuta juuri nyt ja heti!
Vaan elää päivä kerrallaan, nauttia näistä ihanista syksyisistä päivistä ja lohduttaa itseään että kyllä edessä on vielä ne paremmatkin ajat.
Tavoittelen materiaa entistä vähemmän ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä että ostan jonkun uuden tavaran, joka kuitenkin tulee käyttöön. Turhia tavaroita pyrin välttämään viimeiseen saakka, ne eivät tuo kun huolia ja turhaumia siitä että ne ajelehtivat holtittomasti paikasta toiseen, eikä niille ole paikkaa oikein missään.
Haluaisin että jokaisella tavaralla olisi paikkansa ja saisin sen rauhallisen lämpimän kodin joka mielikuvissani niin houkuttelevana on.