en oo ikinä taistellu sitä ajatusta vastaan etten ole terve.. olen syntymästäni lähtien ollut vakavasti sairas, onneksi elin onnellisen tietämätöntä elämää yli 20 vuotiaaksi, tämän ihanan lisäominaisuuden osalta. Se oli kyllä väistämätöntä, kiitos äiti.. sinun itsekyytesi takia kaikki lapset ovat sairaita, etkä itsekkään ole poikkeus.

Olen tiennyt sen että minulla on persoonallisuushäitiöitä pitkä rivi, olen tiennyt ja hyväksynyt sen että olen välillä vaikeastikkin masentunut, hyväksynyt sen että ahdistaa vaikka 90% ajasta en edes tiedä miksi.
Olen jopa hyväksynyt sen että tulen loppuelämäni olemaan tässä samassa köyhyyshelvetissä, missä kohta 30 vuotta olen jo viettänyt. Ellei ihmettä tapahdu, en tule koskaan saavuttamaan sitä mitä haaveilen. Oma pieni talo metsän reunasta, takkatuli, syksyinen piha jota saisi haravoida, kauniin oransseja, keltaisia ja punaisia lehtiä. Lämmittää sen jälkeen puilla sauna ja palautua ulkotöistä joissa myös koira tai kaksi oli mukana.
Saapua saunasta pimeään olohuoneeseen jota valaisee vain takassa oleva tuli. Katsella ikkunasta syksyisen kauniiseen pimeyteen, kuunnella kun takassa kuusipuu paukkuu ja rätisee... 

Mutta sitä en ole tajunnut miten huonossa kunnossa oikeasti olen!
Mietin muutamaa nettituttua, ihmettelin että miten hemmetissä ne ei voi tajuta että ne on ihan kuutamolla, ajattelevat että ei niitä mikää vaivaa kaikki ok.
Sitten tässä viimeisimmän hoitajankäynnin jälkeen tajusin jotakin todella vitun ratkaisevaa!
Mun ei enää tarvitse esittää vahvaa, saan tuntea, mulla on lupa ja oikeus siihen. EI oo mitää väärää olla surullinen, masentunut tai tuntea ahdistusta. Tajusin yhden todella merkittävän ongelman (ja nyt vituttaa niin ettei veri kierrä päässä, jos tämä ongelma ei ratkea, tulen turhautumaan sen ongelman kanssa itsemurhaan saakka). Torppaan tunteeni heti syrjään. Tänäänkin itketti.. heti kun silmäni avasin aamulla alkoi ahdistaa ihan vitusti, aivan helvetin rankasti! EN edes tiedä mitä kaikkea ja samantien sirkus lähti täysillä käyntiin! Mieleen tuli tekemättömiä asioita jne.. 
Menin sitte ja vedin helvetin tuhdin annoksen pilveä, tässä se alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan ja leikkaamaan pahimpaa ahdistusta pois. Ajatukset ja toimintakyky vaikuttaa hyvinkin selkeältä, kun pilvi leikkaa pois pahimpaa ahdistusta.
En siltikään lähtisi edes auton rattiin, hätinä hieman kävelemään, olo on niin kertakaikkisen raukea ettei tee mieli liikkua kun korkeintaan vessaan ja hakemaan lisää teetä.

Lisäksi, oon lukenut mielestäni paljon, kaikenlaisesta vähä joka puolelta edes vähä.. 
TÖrmäsin johonkin iltalehtipaska-artikkeliin. "kärsitkö sosiaalisten tilanteiden pelosta?" oon aina tunnistanut itsestäni oireita, mutta oon jotenkin vain sivuuttanut, maaninen puoli minusta hokee että sitä se on!! ihan päivän selvää!
Realisti miettii että juupajuu, ei tässä mitää oo ja kieltää kaiken.
Luin kohtia yksi kerrallaan läpi ja tajusin oikeasti kärsiväni siitä.
hoitajalle otin asian puheeksi, että voiko tuota tutkia mitenkään? (mä tiiän että puhin tästä just pari postausta sitten ihan toiseen sävyyn, mahdollisesti, mutta en voi tälle mitää, mä en tiiä kuka sen kirjoitti, tai kuka tätä kirjoittaa)
Hoitaja helpotuksekseni sanoi että hän jo ekalla käynnillä kuunteli että kaikki sopis sos.til.pelkoihin ja sanoi että voipi tutkia ihan hyvinkin! Samoin lähdetään tutkimaan Syklotymiaa.. mielialan aaltoiluhäiriötä. Bibolaarin lievempää astetta.Bibolaarisuutta en oo itsessäni tunnistanut, maniaa on kyllä, aika voimakastakin Rakas sanoi että mun meininkin on välillä ku olisin vetänyt vauhtia, eli onko se sitte amfetamiinia? (mä oon hemmetin huono noissa lyhenteissä ja huumeissa muutenkin, kun en tiiä miten mikin vaikuttaa, mut onneksi on joku jolta voi aina kysyä) :D
Jos joku haluaa keinotekoisesti itselleen samankaltaisen olotilan ku mitä mulla "manioissa" on, niin ei helvetti, siinähän ei oo mitää järkeä! Se olo on silloin niin kamala, kun huomaa että kierrokset kiihtyy, nousee vaan koko ajan ja puhe virtaa suusta ulos, ajatukset hyrrää kolmea miljardia, kaiken sen mä tajuan, mutta mä en pysty mitenkään vaikuttamaan siihen.. se on kun yrittäisi tarttua veteen ja saada siitä kunnon otteen. Näet ja tunnet kaiken, mutta et pysty silti vaikuttamaan siihen....
No, postiluukusta kolahti heinäkuulle psykologin aika, olikos se nyt just psykologi mikä tutkii ja tekee noita kartoituksia ja haastatteluja? Kulutin netissä etsien aikaa ja paniikissa en tietenkään löydä mitää järkevää, ahdistaa oikeasti ihan vitusti, tunnen sen kropassa, vaikka pilvi blokkaakin pahimmat ahdistukset..
No, mennään sinne, ja enää en pelkää sanoa sitä mitä oikeasti ajattelen.
Onneksi tajusin hoitajan ajalla kertoa että esitän reipasta ja se on mulle automaattinen reaktio että lepyttelen jopa mua hoitavia lääkäreitä, naapurin koiraa ja talloyhtiön pihapuita...

Nyt on korkea aika alkaa kiinnittää huomiota siihen mitä oikeasti tunnen, tunnistamaan tarpeeni ja sen että oon oikeasti aika huonossa kunnossa ja vielä myöntämään sen itselleni, niin että oikeasti tajuan ja tiedostan asian olevan juurikin niin. 
Lopettaa edes se ammatti-ihmisten lepyttely, ne ei mua tuomitse, sanoin mä niille ihan mitä vaan siellä.. 
Myös se pitää alkaa sisäistämään että oon oikeasti ihminen. Vaikka en näe peilistä mitään, en tunnista itseäni vaikka tavallaan tiedän että oon ihminen, naisen sukuelimet ainakin löytyy.. tissitkin :O
Mutta kun, jos mietin vaikka ulkonäköäni ja vertaan sitä muihin ihmisiin ympärilläni, joita näen vaikka kaupungilla, bussissa jne.. en tajua itseäni, tunnen itseni vastenmielisen rumaksi, ihan tajuttoman rumaksi ja oudoksi.
Muut ihmiset on harmaita, kaikennäköisiä, ns normaaleita. Minä olen siinä joukossa se ainut punainen, tuntuu kun joka ihminen solu minussa olisi kuin hälytysajoneuvon vilkkuvalot, siniset jotka kääntää ihmisten huomion minuun ja kaikki tuijottavat minua inhon vallassa. Näen oman vastenmielisyyden ja sen etten ymmärrä mikä olen.
Miten siis osaisin vaatia itselleni mitään, kun en tiedä mikä olen?

Olen oikeasti paljon, paljon pahemmin pihalla kuin mitä ikinä oon ajatellutkaan.