Tein sen mitä pitkään uhkailin, pakkasin tavarani ja lähdin vittuun!
Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni, jolle mulla taisi viimeaikoina olla ikävä, vaikka en sitä aluksi halunnutkaan itselleni myöntää..
Päätin suhteeni melko tökerösti ja ainut mitä exä sanoi oli se että maksa velkas! ÖÖÖ?!
Mitkä vitun velat? Olihan mulla joskus kiperä tilanne että exä joutui maksamaan munkin osuuden vuokrasta, mutta en ajatellut hänen laittavan jokaista euroa ylös.
"en mä rahaa mieti, mutta kun mä uskoin että maksat mulle takasi".. Eli en ole rahan perässä pelkästään, mutta silti haluan rahaa! 
Heittäytyi marttyyriksi ja kertoi ettei ole mikään paha ihminen tai tehnyt mitään väärää?!
SEKÖ EI OO VÄÄRIN ETTÄ MINUT MITÄTÖIDÄÄN KERTA TOISENSA JÄLKEEN?!

SEKÖ EI OO VÄÄRIN ETTEI SE VIITSINYT EDES IKINÄ ONNITELLA TAI KANNUSTAA MUA TYÖPAIKASTA TAI KOULUPAIKASTA KOSKA "vituiksi se kuitenkin menee"
SEKÖ EI OO VÄÄRIN ETTÄ YKSIN RAADAN NISKA LIMASSA YLI KOLMEKYMPPISEN "MIEHEN" JÄTTÄMIÄ JÄLKIÄ, KU SE VITUN ROSKA EI VAAN MEE ROSKIIN EIKÄ TISKIT KONEESEEN! EIKÄ KIITOSTA TUU KOSKAAN.
SEKÖ EI OO VÄÄRIN ETTÄ MUN JUTUT EI IKINÄ KIINNOSTA, MINÄ HÄIRITSEN HÄNEN PELIKOKEMUSTAAN 
NIIN ETTÄ ON PAKKO OLLA IHAN KUULOKKEET PÄÄSSÄ JA SILTI FLIPPAILLAAN IHAN IHMEELLISISTÄ SYISTÄ?
SE ETTEN OO SILLE IHMISELLE YHTÄÄN MITÄÄN MUUTA KUIN TALOUDENHOITAJA JA HÄNEN EI TARVI TEHDÄ MITÄÄN KOSKA HÄNELLÄ ON RAHAA "VITUN KÖYHÄT!"

Kehotin häntä katsomaan peiliin kun hän vinkui kuin pikkulapsi siitä vääryydestä mitä häntä kohtaan on tehty... 
Nauroin kyllä päin naamaa.. vääryyttä. Se ei ole vääryyttää että mulla tuli mitta täyteen suhdetta mitä ei varmaan viimeiseen vuoteen edes ollut. Keräsin tavarani ja lähdin vittuun.

Aluksi pelkäsin ihan helvetisti, että se tulee tänne. Mun osoite ei oo kovin monen tiedossa eikä siellä päin suomea kenenkään tiedossa... Se on lisäksi niin saatanan ylpeä ettei se tänne ajaisi, onhan tuota matkaa reippaat 4h.

Eniten mua on kuietnkin ahdistanut tavarat jotka sinne vahingossa jäi.
Oon niin vitun kiinni tavarassa että suren kankaita jotka mulla on ollu vuosia, mutta en oo ikinä tehnyt niistä mitään.
Koriste esineitä joita ei ikinä ollut esillä missään ja muusta roinasta jota säilöin vuosia, enkä ikinä raaskinut heittää pois.. 
Oon koittanut puhua itselleni järkeä ja sanoa että mitä hemmettiä mä ahdistuilen tuollaisista asioista, ku en oo niitä tavaroita ennenkään kaivannut.

Oon vaan aina ollut hirveä keräilijä, hamstrannut tavaraa mitä en oikeasti tarvi.. Kait se on tuonut jonkinlaista turvallisuudentunnetta. Tavarat ei katoa, ei puhu paskaa eikä vaan mystisesti katoa omille teilleen..
Oon tyhmä, tätä kirjoittaessani tajuan miten naurettavalta kuulostan itkiessäni tavaroiden perään mistä ei oo ollu mulle koskaan mitään hyötyä tai iloa.



Kuului tähän väliin myös 2vko kestänyt pikasuhde, ihastuttiin tulisesti toisiimme ensisilmäyksellä, mutta pian alkoi tuntua että tää ei toimi, ja onneksi, se sitte päättyi. Sen toisen aloitteesta. Ville... mystinen mies jonka mielialat vaitheli tiuhemmin kun minun. Ville joka puhui 24/7 ja joka lähenteli jo manian rajaa ja joka yhtäkkiä vaikeni kuin muuri, tiuski, mökötti ja komenteli. Suurin kolaus taisi olla se etten minä ehtinyt jättää häntä, hän teki sen ensin, reippaasti puhelimessa, pari tuntia sen jälkeen kun minä olin vienyt hänet kotiinsa.
Olin kännissä (kuinkas muutenkaan) enkä muista puoliakaan mitä sille sanoin, hävettää niin etten uskalla edes kysyä tai pyytää anteeksi...  No mie en ota ressiä ihmisestä joka lähtökohtaisesti vihasi eläimiä ja alkoi heti ekan päivän jälkeen komentelemaan niinkuin kotonaan MINUN kodissani!
Sellaista kenen arvomaailma oli loppujenlopuksi ihan retuperällä eikä kohdannut omani kanssa ollenkaan.
Sellaisen kuka oli sössinyt asiansa niin pahasti ettei tule koskaan selviämään elämästään, tämänkin olin valmis hyväksymään, mutta kun nyt alkaa miettimään, olisi aikaa sitte pitänyt juosta karkuun.
Niin typeristä syistä kun hän suhteen päättikin, mietin miten ihmeessä niinkin asiallisesta miehestä voikin kuoritutua tuollainen kusipääkakara jolle elämässä tärkeät asiat  olivat jotakin ihan muuta kuin itselle tärkeät asiat. 
Asiat joita keskenkasvuiset 15-vuotiaat elämän uhoissaan kokevat tärkeäksi.
Ehkä olikin palvelus että näin kävi, etten pilaa elämästäni enää viittä vai neljää vuotta paskassa suhteessa.

Viestejä on tullut netin palsotilla, asiallisia ja vähemmän asiallisia. Heitin yhdelle kiinnostavan oloiselle tyypille viestiä ja joku päivä pitäisi nähdä, huih.. yritän olla jännittämättä, kiinnostaa, mutta en nosta enää odotuksia läheskään niin korkealle heti kun Villen kanssa, jossa kaikki tapahtui joka tapauksessa ihan liian nopeasti.
Nyt pitäisi mennä ihan rauhallisin, pienin askelin, tutustua rauhassa ja katsoa mihin juttu etenee.
Mietin että jos homma ei lähde toimimaan, niin ainakin saan kokemusta kohdata vieraita ihmisiä, joka on mulle vähintäänkin hankalaa... netissä juttelu sujuu yleensä helposti, mutta kasvokkain juttu on ihan toinen.
Siihen tarvitsen harjoitusta ja mikä voisi olla parempi keino? :D
Elämää ei jaksa enää ottaa kovin vakavasti.