Mun maailmalta on taas kerran romahtanut pohja, olo käy koko ajan sietämättömämmäksi. Tyhjäksi, vailinaiseksi.
Tunnen oloni niin saatanan vailinaiseksi ja niin korviani myöden kun olikin rakastunut, niin nyt kaikki tunteet ovat hautautuneet paskaan oloon, ahdistuksen ja sietämättömän tyhjyyden alle.
Pidän itseäni riittämättömänä, tunnevammaisena paskana. Haluan suojella Tyyppiä kaikelta, ja kun tiedän että hänellä on ollut epäonnistuneita ihmissuhteita, niin en haluaisi sitä Tyypille enää....
Mä en vaan tunne mitään, en niin yhtään mitään. En hyvässä enkä pahassa.

Vituttaa oma tunne-elämän vailinaisuus/epävakaus. Miten mä ikinä pystyn mihinkään normaaliin suhteeseen yhtään mihinkään asiaan liittyen kun aina tämä menee samalla kaavalla?
Ensin rakastetaan, ihastutaan niin vitun tulisesti, aivot lakkaa toimimasta ja kaikki on niin saatanan ihanaa.
Sitten tulee se pakoreaktio. Astutaan roimasti askeleita taaksepäin ja aletaan epäillä kaikkea. Maalailla kauhukuvia ja mitä voisi tapahtua. Etsimällä etsiä huonoja puolia ja tarrata niihin kynsin hampain kiinni.
Tehdä itsestä luotaantyöntävä ja outo, että toinen itse tajuaisi paeta....

MIKSI MULLE KÄY NÄIN?!
Mitä mulle tapahtuu?`?!?!

Miksi... mistä tää johtuu... ?
Ku en itsekkään tiiä mistä helvetistä nää olot tulee, niin miten voisin osata omatoimisesti purkaa tätä oloa?
jossakin syvällä sisimmässäni tiiän että välitän, mutta joku toinen, voimmakkaampi, tunteetonpaskatunne jyrää yli ja haluaa tuhota kaiken.
Se kuka haluaa olla kotona, yksin, koska niin on helpointa...
On riittämätön ja huono olo.

Tyytymättömyys on tunteena vakio, miksi mikään ei voi riittää?
Vai heijastuuko oma turhautuminen elämään ja koko tätä vitun paskamylläkkää kohtaan, mikä pään sisällä pyörii muihin? En osaa olla paikoillani missään... aina pitää etsiä sitä vähän parempaa ja turhautua siihen kun sitä ei koskaan löydy.. yrittää olla tyytyväinen siihen mitä on, mutta perkele ei.. vaikka olisi kuinka onnellinen olo niin aina tulee jostakin joku vitun tunne joka kiilaa kaiken ohi.
Järjellä ei voi mitään enää tuossa vaiheessa miettiä kun vihaan elämää, muita ja ennenkaikkea itseäni..

Olo on niin helvetin sietämätön, tekisi mieli huutaa, mutta ei pysty.
Tekisi mieli itkeä, mutta en enää osaa. Jotakin, satuttaa itseäni helvetin pahasti, tehdä jotakin että edes tuntuisi jollekkin... Mutta mitä niin pahaa voisi tapahtua että tuntisin jotakin?

Erot ei oo koskaan tuntunut missään... jos tää juttu Tyypin kanssa ei lähde vauhtiin, niin se on mulle tällä hetkellä ihan vitun sama. Jos joudun olemaan yksin loppuelämäni, on sekin mulle yks vitun sama.. 
Se mitä ihmiset musta mahdollisesti ajattelee on sekin yks vitun hailee.. 
Se onko mun toiminta laillista, vedänkö viinaa ja sekoitanko siihen lääkkeitä sekaisin, alkaa sekin olla ihan vitun ja helvetin sama.. 
Isä vittuili mun hiuksista... kuulemma vankiloissa tämä hiustyyli on in naisten keskuudessa.. 
Ei sillä, voisinhan mä vankilaan hankkiutuakkin, siihen ei tarvittaisi kun yksi oikea tyyppi keneltä saisin hankittua pistoolin. Voisin käydä laittamassa pari tyyppiä kylmäksi ja sitä ennen rötöstellä nyt muuten vaan kaikkea pientä.
Aina mulle on vihjattu että oon suvun musta lammas, luopio, laiska paska.. 
Musta ei oo ikinä oletettu mitään hyvää.. Ei viitattu edes puolella sanalla siihen, koska sehän nyt on päivän selvää ettei musta mitään koskaan tuu ja linnassa sitä tässä kohta ollaan.

Jos yleensäkkin meininki jatkuu samana, niin mua ei pidättele mikään.. lähimpään vankilaan ei oo pitkä matka...
Rikollinen elämä kiehtoo mua muutenkin... on aina kiehtonut. 
Kilttien ja kunnollisten ihmisten seurassa tunnen jotenkin olevani loukussa.. jotakin joukkoon kuulumatonta.. yritän itsekkin elää kunnollisesti ja todistella itselleni että ihan kiltti tässä ollaan, vaikka koko ajan on menossa se toinenkin puoli Ninnistä... Juonitteleva, laskelmoiva, omaan pussiin pelaaja, joka vetää viinaa ja koittaa saada pikkubentsoilla päänsä sekaisin, että pääsisi edes hetkeksi pois tästä maailmasta.
Se kuka suunnitteli jättävänsä pilven ja muut taakseen, mutta on taas kietoutumassa entistä tiukemmin noiden asioiden ympärille.. 

Mä oon oikeasti ihan hukassa... niin täydellisen hukassa ku olla ja voi.. 
Mä en osaa enää edes elää.. haluan vaan olla kotona ja tuijottaa nollat taulussa tv:tä, vaikka sieltäkään ei tuu mitään.
Elokuvia ei pysty taaskaan katsomaan, kun ei oo mitää keskittymiskykyä.. 

Halu olla toisen lähellä... mutta silti kaukana.
Olisi hienoa jos ei tarvisi tehdä mitään.. olla vaan.. toisen lähellä.. 
Vaikka sekin on ihan vitun sama, tuo liikaa paineita, ja rittämättömyydentunteita. Tuomitsevia ajatuksia ja esille nousee se oma huonommuus, taas kerran.

Pystynkö mä koskaa elämään normaalia elämää?
 

Tyhjyys..