häpeä, inho, viha, itseinho, pettymys, pakko tehdä jotakin, mitää ei tapahdu jos asiaan ei tartu NYT, tuhlaan rahani turhuuksiin, koskaan kaapissa ei oo mittää, pilasin omat mahdollisuuteni ja hyvin alkaaneen alun.. 

Tälläisiä ajatuksia pyöri päässäni viikonloppuna kun kaasuttelin huoltoasemalle hakemaan viikonlopun kolmannen sipsipussin ja ison annoksen karkkia ja jäätelöä.
Mitkä tietenkin oksennettiin useita kertoja päivässä ulos...
Kuitenkin.
Mulla meni hyvin pari viikkoa ilman yhtäkään mielitekoa karkeista tai muusta ja kun erehdyin palkitsemaan itseni herkuilla se johti hallitsemattomaan syömiseen, ihan kamalaa ahmimista ja lähtiess se tuntui vielä hyvältä idealta, mutta matkalla ja kaupan pihassa olo tuli epävarmaksi, turhautti "taasko mä oon tässä tilanteessa?!" "en mä oikeasti halua näitä karkkeja ja herkkuja, mutta otetaan kuitenkin kun tänne tultiin...
Sit tuli häpeä, "aina tämä sama juttu", häpeän jo kaupassa koska sieltä on tullut kannettua kotiin aika paljon kaikenlaista herkkua, useamman kerran viikossa... 
Toivon että kassalla olisi eri myyjä, mutta kyllä se uus, hyvin tympäätyneen näköinen pissiskin on valitettavasti tullut tutuksi... 
Hävettää ihan vitusti ja kun tytisen sohvalta vessaan raahaten perässäni massiivista persettä, olo on vähintäänkin hirvittävä..Miten avokki pystyykin niin rauhalliseen syömiseen, naposteluun.. ottamaan vaan pari ja sitte lopettamaan??!
Mä sullon kamalalla vimmalla ruokaa/herkkuja naamariin, ihan kuin se olisi saatava vaan äkkiä pois lautaselta, kadotettua jonnekkin. TAJUSIN!!!
Sitähän se on! Lapsena painostus, huuto ja kuritus loppui silloin kun lautanen on tyhjä, siksi suljen itseni ulkopuolelle koko tilanteesta ja mätän menemään vaan, tuntematta oikeastaan yhtään mitään.
Se että syön silloin kuin avokkikin vituttaa.. ei mulla usein ole nälkä tai edes tee mieli syödä mitää, mutta pakko on.. koska niin oli kotonaki, silloin syödään kun on ruoka laitettu! olin äiteen vastaus aina, kun lapsena vastustelin (koska isän mukaan yritin kaapata vallan) koska ei yksinkertaisesti ollut nälkä! Ihan käsittämätöntä miten lapsi pakotetaan syömään ja hakataan ja ennenkaikkea, luullaan (=TIEDETÄÄN) että yritin sillo 4-vuotiaana jotakin järjestelmällistä vallankaappausta, että olisin saanut tehdä mitä haluan koska MÄÄRÄSIN itse syömisistäni, mikä johti siihen että itkettiin ja syötiin.. aina.

Ruokaa syödään edelleenki siksi koska on pakko. Välillä vaan on pakko syödä koska on niin saatanan kova nälkä, päätä särkee (hyvä tekosyy mässätä lisää) tai huimaa ja on muuten heikko olo.
Syöminen on edelleen pelkkä suoritus, olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan uutta näkökulmaa syömisiini, syön hitaasti ja oikeasti tajuten että sisääni menee ruokaa, katson joka haarukalliseen ja luon ajatuksen siihen että mulla on sylissä lautanen jolta syödään ruokaa, sitä maailmasta eniten inhoamaani asiaa. Innostun ruoasta aina välillä ja teen sitä, niinkuin tänäänkin, ei tää ruoka nyt mitää michelin tähden ruokaa todellakaan ole, ei edes huoltoasema tasoista, maultaan, mutta kai tätäkin syö kun muuta ei oo.
Jotekin se koskee itsetuntoon, miksi en onnistu tässäkään, vaikka oon koulunkin tähän käyny... Kaikki ei vaan oo hyviä kaikessa ja minä olen äärimmäisen heikko ruoan maustamisessa, mikä on aika oleellinen osa maukkaan ruoan valmistusta... 

Olen aina ihaillut kiinalaisissa ravintoloissa niitä riisiposliinisia kulhoja, valkeita missä on sinisiä kanjeja ja yleensä lohikäärme ja muuta epämääräistä kuviota, niin ihanan pieni ja söpö :3
Oon myös aina haaveillut pienemmästä lautasesta, kulhosta jne, sellaisesta joka olis vaan ja ainoastaan mun oma ja josta vaan minä söisin.
No nyt sain vaarivainaani jäämistöstä pikkuisen haarukan, sellaisen lasten haarukan missä on varressa kenguru poikasensa kanssa, ja nyt kun kaupassa tuli edullisesti vastaan, hankin sellaisen riisiposliinisen tusinakulhon, se on justiin sopivan pieni ja söpö, siitä ajattelin jatkossa syödä kaiken ruokani, siihen mahtuu justiin sopivast tavaraa kun suolaisen nälkä yllättää.
Nyt kun oon syönyt harkiten, hitaasti ja kunnolla pureskellen, olo tuntuu täydeltä, vaikka annos ei tosiaankaan parin desin kulhossa ollu aikaisemmin tottumaani annoksiin kummoinenkaan, ihanan, super ihanan kevyt olo (niin kevyt kun tälläisellä läskillä voi olla) ja silti täysi, tilaa jää illemmalla vielä rakastamalleni teellekkin :)
UUuurrgghhh.... Ruokaa on vielä kulhon pohjalla... urrggh.. koira taitaa tänään saada juhla-aterian, kinkkusuikaleista ja ruokakermasta tehtyä kastiketta makaronin kanssa.
Halpaa ja riittoisaa. jos kastiketta jää turhan vähä, niin mössään sen yleensä makaronin kanssa, niin joka kohtaan tulee edes vähä makua ja se riittää pikkuisen pidempään.
Harmi vaan ettei tuossa kastikkeessa maistu muu kuin pippuri.. en vaan vittu osaa.. no ihan sama, kai siitä täyteen tuli.

Koulussa sitte avauduin hallitsemattomasti, (ihan ku olisin ollu känissä) ruokalassa paskasta elämästäni.. niin tähän totesi yks luokan tolloista (hän on oikeasti vähä jotenkin vajaa), "no voisihan ne asiat huonomminki olla, itse kullaki on ollu tässä kaikenlaista.."
No juu, tiijän että se on ollu masentunut, enkä tajua syytä, mut kuitenki. Ihminen kenellä on kaikki hyvin, ei vaan vittu tajua elämän urjaa puolta, ei tosiaan tajua!
Haistakoon paskan kaikki ketkä sanoo "asiat voisi huonomminki olla...." Ei voi, sellainen kua rämpii nyt juuri tällä hetkellä kaikessa syvimmässä paskassa mitä vaan voi olla, niin silloin ei voi asiat olla huonommin... 
"sähän voisit olla vaikka alkoholisti.." nii... kai musta vielä tätä menoa sellainenki tulee.. alkkisnisti...

Sitten aiheeseen minä itse, se aihe mitä inhoan, häpeän... lapsena opin ettei itseään saa korostaa tai kehua, luultaisiin ylpeäksi pian, osaamistaan ei saanut liikaa, jos ollenkaan tuoda julki ettei olisi ylpeä ja nirppanokka.
Siksi ajatus tästä aiheesta ja kirjoittaminen on tosi hankalaa.
Koko ajan tulee se pieni Ninni sieltä esiin joka häpeää ja haluaisi vetäytyä kuoreensa... 
Nyt kuitekki enempiä jaarittelematta.
Mie en tunnista itseäni, kun minusta otetaan kuva näen muut ihmiset ja itseni, kun näen itseni peilistä, takaisin katsoo jokin, joku jonka pitäisi kai olla ihminen, mutten tunne sitä sellaiseksi ollenkaan, yritän joskus etsimällä etsiä ihmistä siitä massasta joka minua siltä katsoo takaisin, mutta en vain löydä.
Se ei tunnu missään, ei ahdista tai mitään, häiritsee vain hieman kun kokee itsensä niin täydellisen erilaisena ja poikkeavana. Luulen (tiedän) että olen megaruma, näytän jotenkin niin totaalisen erilaiselta että kaikki vastaantulijat kavahtaa mua ja varmasti muistaa tämän lärvin seuraavallakin kerralla. Se kuka ei ole tälläistä tunnetta kokenut tuskin ymmärtää tilannetta jossa katsot itseäsi valokuvista tai peilistä, mutta et tunnista siitä yhtään mitään.

Tuossa kuva joka kuvaa ehkä "parhaiten" olotilaani kun katson itseäni peiliin.
Toisaalta yritän epätoivoisesti tajuta että siellä on ihminen, toisaalta se ajatus on niin ylivoimaisen vaikea etten mieti mitään. Joskus kaupungilla vertaan itseäni muihin, tajua että hei! ihmisiä tässä ollaan, jokainen erinäköinen.
Sitten tulee joku meikattu isotissinen bimboblondi joka romauttaa itsevarmalla olemuksellaan mun maailman kokonaan... 
En vaan näe peilikuvassani mitään kaunista. Ainut mitä näen on väsymys, silmät ovat äärimmäisen väsyneet ja elottomat, masentuneet.
Dissosiaatio-oireita en edes kuvittele, psylkologi itse ne totesi kertomusteni perusteella ja alkoi rauhoittelemaan "ei mittää hättää, jos niin käy, ota vaan ihan rahallisesti ja hengittele syvään..."
Mie kattoin sitä sillei WTF?!?! Kerroin sitte ettei tilanne mua ahdista,  mutta peilistä ei vaan näy mitää, jota pitäisi ihmiseksi tunnistaa.
Oon tajunnu että se tunne alkaa olla ihan päivittäistä.
Yleensä kiinnitän huomioni sitten vaatteisiin ja ulkomuotoon, viimeisin huomioni oli "oonko mä oikeasti noin läski?!"
Sit tuli kamala vaate ja hiuskriisi että mun on pakko muuttua, mutta mitä vittua, ihan sama millaiset vaatteet tai hiukset mulla on, ihan sama missä asun ja mitä teen, mulla on aina ihan samanlainen vitun paha olo, siitä ei vaan pääse yli eikä eteenpäin.. EI se menneisyys valitettavasti puhumalla katoa... (voi ku katoaisikin).. 
Niinku oon aikaisemminkin kertonu, suihkussa tuli tilanteita jolloin katselin käsivarsiani, pesin niitä sienellä ja mietin ihan ihmeissäni että kenen käsiä mä oikein pesen.
Töissä tuli tilanne jossa olin tavallaan pikku-ukkona oman pääni sisällä, kuulin puheeni, näin käteni ja tajusin katseeni liikkuvan, mutta se en ollu minä. Minä olin sellaisena pikku-ukkona ohjaamassa tätä kehoa ja vetelemässä eri toimintoja eri vivuista.
Tuon tyylinen oli näkymäni silloin omaan työpisteeseeni ja tietokoneeseeni:

 

ja seuraava kuva ei ehkä ihan kuvaa sitä mitä hain, mutta aika lähelle päästään..

Olotila oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ei kestänyt minuuttia paria pidempään, mutta jäi sitäki lähtemättömämmin mieleeni. Missään vaiheessa mua ei pelottanut tai ahdistanut, hoidin hommani ihan tavallisesti, mutta siltikään se en ollu minä.

Yksi tilanne oli exän kanssa, kun käytiin sen kaverilla. Istuttiin kaikki olohuoneessa ja kuuntelin exän kaverin suurentelevia jorinoita joissa ei yleensä ollut totuuden siementäkään, terkkuja sille!
Niin yhtäkkiä vetäydyin tilasta kauemmaksi, olohuoneen oviaukkoon, sieltä katselin kun ne, exä, sen kaveri ja minä, istuttiin sohvalla jutellen ja nauraen.
Siellä minä olin, irtautuneena siitä ruumiista joka minuna tunnetaa, katsomassa itseäni... ihmettelemässä kunnes jossaki vaiheessa havahduin tuosta tunteesta ja palasin takaisin itseeni.

Nuo ovat ehkä kuvaamimmat ja helpoiten selitettävimmät tapahtumat.
Psykologin reaktio oli aika hassu, mutta se mitä olen dissosiaatiosta lukenut, niin siihen kyllä usein liittyy ahdistusta, ei vaan ikinä minulla. Miksi mun pitäisi olla ahdistunut, koska en ole edes hämmästynyt noista tilanteista?
Asiat vaan on niin ja vissiin ovat olleet melko pitkään sillä en reagoi tuollaisiin tapahtumiin enää mitenkään.
En tiedä, enkä ole keksinyt ajatusta tai tilannetta mikä sen laukaisee, mutta joku yhdistävä tekijä niillä on pakko olla.

Oon varmaan hullu kun mietin näin, mut joskus oon tuohon dissosiaatioon liittyen miettinyt, voisiko olla että lapsuudessa olis tapahtunut jotaki niin kertakaikkisen traumaattisen kamalaa etten itse muistaisi sitä, mieli olisi vaan sulkenut sen jonnekkin lokeroon ja oirehtisin siksi?
Lähinnä mietin hyväksikäyttöä tms, mutta ei kukaan läheisistäni ole ikinä käyttäytynyt sillä tavalla, ei mitään sinne suuntaankaan. Ehkä mietin liikaa, tuohan kuulostaa aika naurettavalta, mutta traumaperäinen on tuo dissosiaatio.
Ehkä se on kuitenkin vaan lapsena kokemani rankka henkinen ja ruumiillinen väkivalta..
Olisi niinäkin kertoina lyönyt kun haukkui ja mitätöi mut, olis ollu paljon helpompaa, enkä varmaan kirjoittaisi tätäkään just tällä hetkellä ja odottaisi innoissani milloin pääsen katsomaan Loirinuotiolla netistä ja syömään avokin sipsit..  

Dissosiaatio on aiheena todella mielenkiintoinen, siitä voisi kirjoittaa omienkin kokemusten kautta vaikka miten paljon, mutta nyt on pakko lopettaa, alkaa hartia vetämään niin pahasti jumiin että tekee ihan kipeää, ei pysty kääntämään päätä ja istun ihan kierossa, niin että tuohon sattuisi mahdollisimman vähän, jolloin jännitän vastakkaisen puolen selkälihasta, jolloin se on aina paskana, jumissa ja kireä kuin viulun kieli...

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin lopettelen tämän jaarituksen, joka lähti taas aika reippaasti sivuraiteille ja alkuperäinen asia mistä piti kirjoittaa unohtui melkein kokonaan, luulisin että nuo ekat lauseet mitä tässä kirjoituksessa oli, olivat luonnoksena tuolla säilössä pari päivää, niin enin tuntemisen vimma meni ohi, jolloin on hankala kirjoittaa mitään.
Kun tunnen, tunnen täysillä. Kun en, en tunne mitään.

-N

PS: Sinä kuka pyysit ottamaan itseesi yhteyttä, otan kyllä, kun olen kerännyt riittävästi rohkeutta kohdatakseni vieraan ihmisen ja pystyäkseni edes alkeelliseen kommunikointiin.
Sosiaaliset taitoni ovat erittäin perseestä.