Osasto, se on ihan vitun naurettavaa pelleilyä! 
Kuvitellaanko täällä oikeasti että viimeisen 9v aikana yhteiskunnasta täysin syrjäytynyt ja kotiinsa erakoitunut ihminen
kokis jonkun nopean ihmeparantumisen?
Laittaa tyyppi joka pelkää vieraita ihmisiä kuollakseen, tuollaiseen paikkaan?
Mitä hemmettiä ne olettaa ja ajattelee? 
Onko ne ihan päästään sekaisin?!!?
Osasto ei oo todellakaan mun paikka, kun sielä sivuutetaan kaikki se mitä minä haluan sanoa ja mistä minä
haluan tulla kuulluksi. On niin kertakaikkisen mitätöity olo, niin vitun mitätöity ja hmm.. en edes löydä sanoja sille tunteelle.
Ihmettelen vitusti miten ammattilaiset ihmiset sivuuttaa mielenterveyspuolella sen mitä potilas tuntee ja kokee asiat?
Miten ne voidaan sivuuttaa niin täysin ja päättää potilasta näkemättä mikä on mulle parasta ja mikä mua vaivaa?!
Vaadin jo lääkärin vaihtoa, enkä todellakaan meinaa olla osastolla ku korkeintaan tään viikon loppuun, mua on ihan turha odottaa jatkoon, maksaa siitä ittensä kipeäksi että mua ei kuunnella, mulle tiuskitaan ja huokaillaan kyllästyneenä...
Ihmisillä tuola ei oo mitää empatiakykyä, ne ei edes yritä esittää että niitä kiinnostais kuunnella....
Oon kyllä niin pettynyt, totaalisen pettynyt tuohon toimintaan. Se on niin täysin ala-arvoista ku olla ja voi.
Kuvitteleeko ne ihan oikeasti että kun ne yrittää laitostaa ihmisen 10vko aikana, niin potilas lähtee iloisesti hymyillen kotiin, painaa oven kiinni ja jaksaa töissä eläkeikään asti, joka on siinä vaiheessa jo varmaan yli 80.

Ehei, tätä ongelmavyyhtiä ei ratkaista millää vitun askartelulla ja aamujumpalla! 
Mitä ihmiset luulee että se, kun kuuntelen jonkun vitun puolisokean vammaisen avautumista sen rankasta lapsuudesta, ja siitä kuinka se oli ennen niin typerän pessimisti, mutta nyt on sitte optimistisempi, miten sen pitäis auttaa?
Kun ne viittaukset "typerään pessimistisyyteen" lähinnä vaan tuntuu vittuilulta...

Mua säälittää niin vitusti, osastolla mut pois laskettuna kaikki on sellaisia saatanan tahdottomia lampaita. 
Tuollaiset on helppo aivopestä muottiin ja lääkitä elämää suorittavaksi zombiksi joka tuo yhteiskunnalle veroeuroja, mitkä voi nekin sitte antaa raiskaaville ja puukottaville pakolaisille..
Sääli, se on ihan aitoa, vilpitöntä ja puhdasta sääliä.. Miksi ihmiset eivät kyseenalaista asioita?
Miksi omat aivot jäävät käyttämättä? Miksi kaikki nielee mukisematta sen mitä joku ulkopuolinen on päättänyt pitää "ainoana oikeana" miksi ja millä oikeudella joku ihminen alkaa latelemaan "totuuksia"? 
Kuka on pitänyt itseään niin erinomaisena, lähes jumalana joka on laatinut "totuudet" siitä miten kaikkien pitäisi tehdä, ja siitä millaisia kaikkien pitäisi olla?
Pitäisi olla aina niin iloinen, avoin ja puhua kaikkien kanssa small talkkia, pitäisi leipoa tiistain aamukahville pullaa koska se lisää yhteisöllisyyttä! Pitäisi olla optimisti, pessimismi on typerää ja naurettavaa. Pitäisi olla voimia jaksaa töissä, osallistua kaikkiin vitun kissanristiäisiin, leipoa sinnekkin. Miksi?

Kuka on päättänyt että "noin vaan kuuluu tehdä, kaikki muutkin tekee niin!" 
sit tulee nää viisastelijat "no tottakai niin pitää tehdä! Se on aina ollu näin, ja tää on vaan mun mielipide!" Niin.. toisinsanoen, sä uskot että se mitä sinä sanot on oikeasti sun mielipide, mutta onko se todella sitä?
Vai onko se vain ryhmäpaineen ja vanhempien aiheuttamaa illuusiota johon sinut on ohjelmoitu uskomaa?
Oletko koskaan kyseenalaistanut omaa mieltäsi ja ajatuksiasi? 
Mitä jos se totuus löytyykin kaurapuurosta?

Kyseenalaistaminen on suurin lahja mitä ihminen voi saada.

Tässäpä teille lainaus viisaan miehen, Anthony De Mello upeasta teoksesta Havahtuminen:

"Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuollellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädintuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena "Mikä se on?" se kysyi.
"Se on koka, lintujen kuningas," vastasi sen naapuri. "Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan- me olemme kanoja." 
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana."  

juurikin tuosta tässä kaikessa on kyse! 
Miksi ihmiset ei ymmärrä! ? 

Niin täydellisen kaunis ja yksinkertainen asia!
Avatkaa silmänne! 

Ne aivopestyt lampaat, yhteiskuntaan kunnostettavat rattaat jotka pysyvät kasassa löyhästi lääkkeillä turruttaen.
Pelottavinta tässä on just se että hoitajat ja lääkärit elää samaa harhaa. Joku paremmin mieltä asiantunteva sanoisi sitä joukkopsykoosiksi. Entä jos tämä käsittämättömän pelottava ja ahdistava maailma onkin vain yhtä ja suurta joukkopsykoosia? 

Maailma on aina ollut ahdistava paikka, en käsitä, enkä ikinä opi.
Se kun tiedostaa että on erilainen, ei siinä mitää. Mä katson maailmaa niin että harva tekee niin.
En ole elämässäni tavannu ku yhden joka oikeasti ymmärtää mua tässä asiassa ja se on Rakas.
OOn aina kipuillu erilaisuuttani lapsesta saakka, oon huutanut vastatuuleen niin epätoivoisesti niin monta vuotta, että olen tehokkaasti oppinut kätkemään oikeat ajatukseni ja uskottelemaan muille että olen samanlainen yhteiskunnan koneiston ratas kun kaikki muutkin... Kärsinyt ja kipuillut lisää, kipuillut vielä enemmän ja edelleenkin kovemmin ettei sitä kipua voi käsittää. 

Sitten elämääni astui Rakas. 
Ihminen joka on täysin samalla taajuudella mun kanssa, tosin valovuosia kehitystä edellä. Mutta siitä en edes tunne enää vajavaisuutta, kun tajusin ettei mun tarvi.

Mulle riittää se että on yksi joka tajuaa.. muita en tarvi.

Osasto.. se on vaan nii vitun vaikea. Maailma missä tajuat olevas todella yksin, tiedostaen peilikirkkaasti sen ettei 99% ihmisistä tuu koskaan ymmärtämään mua. Se ei haittaa, mulla on Rakas.

Huomenna pidän vapaapäivän osastolta, soitelkoot perään sitte miten monesti vaan, haistatan vitut koko paskalle. Ehkä jos jaksan torstaina paikalle, nii sanon että sain kaks paniikkikohtausta kun yritin lähteä osastolle ja tiistai oli niin vitun rankka.. itkekööt sitte miten lystää, mua ei oikeastaan vittujakaan kiinnosta. Mä käyttäydyn sitte niinku mua on provosoitu koko ajan tekemään.

Hyvä esimerkki tää läkejuttu. Joka ainoalla vitun kerralla tulee sama kysymys. "nii eikö sulla oo mitää lääkkeitä" (me halutaan vaan mennä siitä mistä aita on matalin...) Hiillyin jo viime kerralla, tokaisin että vaikka te tätä joka kerta kysytte, niin ei oo, eikä tuu. Seuraavalla kerralla mä hiillyn aika vitusti ja sanon että "tää on sitte viimeinen kerta ku mä kuulen tään kysymyksen. Laittakaa nyt vitun tarkasti se sinne kirjoihin ja kansiin. Ei! Minä EN aloita lääkkeitä! Seuraavalla kerralla ku tuo kysymys kuuluu niin mä lupaan pistää tään koko huoneen paskaksi".
Ne vissiin oikeasti luulee että kun ne vaan jaksaa inttää, niin mä annan periksi jossaki vaiheessa. Ne "tietää" ihan väärin. Wanha kansa sanoo "luulo ei ole tiedon väärti!" pitää täydellisellä tavalla paikkansa.

Katsotaan, kun aletaan pelleillä lääkäreiden toimesta ja vääntämään.. niin väännetään. Ne saa musta äärimmäisen vittumaisen pelivastustajan ja minähän jaksan pelata ;) Ihana, niin mieltäkutkuttava ajatus kun "ammattilaiset" tajuaa että joku random hullu onkin niitä ovelampi eikä ne voi sille asialle yhtää mitää :DDD