Noniin, pitkästä aikaa.. On ollu monesti mielssä tulla avautumaan, mutta nyt vihdoin sen sitten tein.
Tähän väliin mitä on viime postauksesta mahtuu paljon tapahtumia.

Viime kesänä tutustuin netissä Janneen, janne oli menossa isoon leikkaukseen ja häntä pelotti se oikeasti kovin, kun juttu luisti ja oltiin hetki juteltu nii jäin hänen tsemppijoukkoihin, leikkaus meni hyvin ja silloin oli meidän aika tavata.
Vietimme yhdessä aikaa aamuyöhön saakka, ennenku mun oli pakko sitte lähteä kottiin. 
Tykästyin janneen tosi paljon ja vihdoin tavattiin sitte jannen kämpillä. Asiat meni äkkiä hyvin hulluiksi. Janne kävi mun päälle ekan kerran kun nukuin, repi vaan sängystä ja raahas lattiaa pitkin, löi pään tukasta lattiaan ja tätä rataa. Heitti viinat naamalle, varasti mun puhelimen ja piti mua käytännössä panttivankina kotonaan. Lopulta kun pääsin lähtemään, vannoin etten ikinä palaisi sinne. Noh, sitten alkoi mielenkiintoinen osuus, enkä mä edes aluksi tajunnu sitä, en tajunnut tulleeni manipuloiduksi vitun törkeästi.
Janne soitti kännissä ja itki mun perään niinku aina, jollain ihmeellisillä tekosyillä se sai sit mut heltymään... annoin Jannelle vielä mahdollisuuden.. No, taas jannen kämpillä se oli kurkuissa kiinni, kiristi ja uhkaili, piti taas panttivankina, kunnes sai puhuttua mut jäämään. SIt taas käytiin päälle, syljettiin naamalle ja heiteltiin pitkin lattioita.
Jannelle maistui aineet, huumeita meni reilusti, rauhoittavia, savuja mitä nyt käsiinsä sai, sekakäytti niitä alkoholin kanssa.. 
NO, enpä minäkään kyllä syksyllä Jannelle kakkoseksi jäänyt sekakäytössä, ryyppäämisissä ja huumeissa.
Mun elämältä katos pohja, mut paras ystävä oli kuollut.
Minun rakas koira, en voi edelleenkään uskoa että se on poissa, kipu on edelleen niin vitun jäätävää, lopetuksessa en itkenyt, toimin vain kuin robotti.. lopetuksen jälkeen sitte perseet olalle baarissa, muutaman rivatrilin turvin.. 
Tuo ylempi tavallaan toinen reissu Jannelle saattoi tapahtua koiran kuoleman jälkeen, ellen ihan väärin muista.
Juu, sitte pääsin kun pääsinkin lähtemään Jannen luota ja lopetin suhteen siihen. Alkoi vitunmoinen vainoaminen, se hankki ainaki 3 prepaidliittymää, lähetteli sähköposteja, käytti naapureidensa, kavereidensa jne numeroita että saisi muhun yhteyden, uhkaili että järkestää mut kuseen ja laittaa jonkun jätkäporukan hakkaamaan tälläisen 50kg muijan :D
No ei siinä mitää, se yritti manipuloida, uhkasi itsemurhalla ja sanoi että se on mun syy.. olis tehny mieli yllyttää se siihen, ihan oikeasti, kun oli tajunnut millainen narsisti mua piti otteessaan, olis pitänyt, mutta se on laitonta. EN olisi sellaisen ihmisroskan takia viittinyt ottaa tuomiota ittelleni jos oliski jostaki ilmennyt että mä oon saattanut yllyttää sitä..
Kävin Jannen luona yhteensä siis kolme kertaa ja kerta toisensa jälkeen tuli pahemmin turpaan.. 
Toisaalta, en välittänyt mitään mistään, mun paras ystävä on ja pysyy kuolleena. Jannen kohdalla olis ekan lähdön jälkeen pitänyt vaan antaa olla... vaikka turhaa sitä nyt enää jossittelee.
Olipahan kokemus.. 

Koiran kuolema.. en tiiä mitä siitä sit sanois, sattuu.. sattuu niin vitusti, en oo edelleenkään täysin sitä myöntänyt itselleni, en ole vieläkään antanut lupaa ittelleni itkeä.,, ei vaan pysty, se suru ja kipu on jotakin niin suurta ja niin syvällä että en edes halua kaivaa sitä sieltä ulos. MItään se ei kuitenkaan sen suhteen muuta ettei mun paras ystävä enää ikinä palaa...
Päivä kerrallaan, uutta koiraystävää oon kyllä etsiskellyt, mutta saa nähdä mistä kiva pentu löytyisi.

Mahtui tähän väliin about puolen vuoden suhde, se alkoi hyvin ja olin ihastunut, tosin varmaan puoliksi itseni pakotin siihe, sillä en hennonnut sanoa Nikolle etten ehkä sittekkään.. Ihastuin tulisesti ja kaikki tuntui menevän niin yksiin, vietettiin paljon aikaa yhdessä eikä saatu sitten mistään riitaa aikaan, eikä aikakaan, (ette varmasti ylläty) muutettiin Nikon kanssa yhteen.Ainut vaan, että ainoa kuka siitä muutosta oli innoissan oli umpirakastunut Niko. Minua lähinnä pelotti ja arvelutti. En oo asunut kenenkään kanssa 24/7 kymmeneen vuoteen ainakaan, enkä enää sitten kuitenkaan tuntenut Nikoa kohtaan mitään, eikä tunteita ainakaan lisännyt se että Niko oli ylipainoinen lähes alkoholisti, eläkkeelle oli päämäärä, sillä sitä ei vaan huvita tehdä työtä. Joi kaikki rahansa ja eli sitte mun siivellä loppukuut, Oli myös helvetin itsepäinen ja röyhkeä, todella epäkunnioittava, enkä ikinä tajunnut miten vitussa se nyt käyttäytyy yhtäkkiä kuin teinit? Kun olin saanut siitä niin hyvän ja RAUHALLISEN kuvan. 
Totuus alkoi kuitenkin paljastua pian yhteenmuuton jälkeen. Rauhallisesta viilipytystä kuoriutui kärttyisä menkkaränkkä, enkä oikeasti pahempaa akkaa oo tavannut koskaan! Milloin oli maitopurkit väärin taiteltu, tai ne oli väärin kuivumassa ennen taittelua, nillitettiin siis ihan turhista asioita, ei se tuollainen ollut missää vaiheessa ikinä ennen yhteenmuuttoa, lisäksi Niko kyllä teki muutamat kerrat niin vittumaisia temppuja, että menetin turvallisuudentunteen ja luottamuksen täysin.. Senkin se sai sit jotenkin vieritettyä tapansa mukaan minun syyksi.. 
Se uskomaton vastuun pakoilu, en voi tajuta miten 30 vuotias, käsittääkseni aikuinen mies voi pakoilla vastuuta mitä erilaisimmilla tekosyillä, milloin se on adhd:tä, millo sitä ja millo tätä.. Muidenkin on vittu sentään pitänyt selivtä monesta, ei muakaan aina huvita tehdä asioita, mutta pakko ne vaan on. Vittu ei kukaa jaksa huolehtia 30 vuotiaasta niinku jostakin vitun pikkulapsesta...!
Sitten kun riidat vaan kärkistyy ja kärjistyy, HerraNikoÄmmäMartyyri, uhriutui, haukkui, pyysi anteeksi ja rakasti niin vitusti, sitten taas siitä tuli esiin se piikittelevä paskapää joka vetää perheen ja kaveritkin riitaan mukaan, uhkaa satuttaa mun lemmikkejä, uhkaili myös mun exiä, vaikka ystävällisesti sanoin että mikäli exääni yhtään tunnen, niin jos Niko uhkailee niitä, niin sieltä lähtee autolastillinen jäbiä kylään, eikä ne lähtisi pelkästään kahville... 
Niko onkin niin vitun kova jätkä ettei tuo asia kuulemma kiinnostanut sitä. Miten joku voikin olla niin vitun ylimielinen uhoaja.. Siis siitä paljastui koko ajan vaan ihmeellisimpiä puolia. Se suuttui mulle ihan vitusti mm siitä että en ollut huomannut kiittää häntä kerran, kun hän oli auttanut mua jossakin semi isossa asiassa.. 
Olin vaan niin rätti väsynyt että se yksinkertaisesti jäi, enkä rehellisesti sanottuna edes ajatellut että siitä pitää kiittää, sillä se projekti oli meidän yhteinen.  Vähä niinku monen työpaikan vaikka kahvihuoneessa, jos joku vie mennessään täyden roskapussin ulos, niin ei kukaan levitä siitä sille henkilölle punaista mattoa eteen ja kumarra että oi kiitos kiitos!
Ihan vitun outoa ja naurettavaa! 
Olin välillä kaverillakin yötä, yhteensä varmaan ainakin 2 viikkoa, koska herra neitiämmämarttyyri Niko keksi että voi jatkaa riitaa vaikka sen viikon, ihan vaan periaatteesta, se yritti saada mut sanomaan jotaki, mut mä en tajua mitä? :D
Kysyin että jos mä nyt oon tehnyt jotakin huutavaa vääryyttä niin kertoo.. EI vaan voinut sitte suoraan mitään vieläkään sanoa, muuta kun että mä oon kuulemma pahin narsisti ikinä. xD Mä oon tehnyt neitiNikoa kohtaan jotakin todella väärää, röyhkeää ja suorastaan anteeksiantamatonta, mutta kun kysyy että mistä kenkä puristaa saa aikuisen "no lue noita ylempiä keskusteluja ja päättele siitä" vastauksia.. niiih.. 
Tajusin vaan että mä en rnää tippaakaan välitä siitä ihmisestä, pelkkä ajatuskin siitä että se tulee koskemaan sai mun niskavillat pystyyn. Heti tuli olo että painuppa nyt helvettii.
SItte tajusin mistä se mun jatkuva raskas ja paha olo kumpuaa. Se tukehdutti mut, kaikki piti olla yhteistä, paskallakin olis vissiin pitänyt käydä yhdessä, "mä haluan että mun kaverit on myös sun kavereita" ja sitte se käänsi senkin niin että minä olin väkisin tukkiutunut sen kavereiden frendiksi :DD
Niko hukutti mut siihen ettei mulla saanut melkein olla omaa hammasharjaakaan kun kaikki piti olla niin vitun yhteistä. Siitähän se vasta riehumaan alkoi kun sanoin että se tukahduttaa mut, mä en saa henkeä.
En mä vaan vittu jaksa sitä jakomielitautista kakaraa, pahempaa ämmää en oo ikinä tavannut, sotkee sitte mun ja muiden ihmisten välejä ihan tarkoituksella, kostaakseen.. (Peukku) En tajua sen motiiveja, miksi helvetissä?
Sit taas Nikon tyyli karhuta jokaista vitun senttiä, se laskee melkein naulatkin että jos sattuisinkin minä jäämään hänelle jotakin velkaa.. kiva vittu odotella sitä koska se on mulle velkaa monta sataa! Se yrittää vaan kaikin keinoin saada summaa alemmas, sillä eihän ne raukkaparan sossurahat riitä millää, sillä kaljaakin olis saatava!
Pelkkä ajatuskin NeitiNikosta vittuttaa niin armottomasti etten oo hetkeen taas käsittänyt olevani näin elossa..
Olin jo meidän riitojen aikana ollu kattomassa yhtä ihanaa kämppää, rakastuin siihen silmittömästi, mutta Niko sai puhuttua mut jäämään, eipä mennyt ku kaks viikkoa kun keskellä yötä pakkasin eläimiä ja tärkeimpiä tavaroita turvaan kun Niko päätti keskellä yötä heittää mut pihalle :D Oltiin taas tapeltu nii helvetisti, ja Niko oli jälleen kerran loukannu mua niin pahasti ja sanonut sellaisia asioita mitä en anna anteeksi.
Kävin tekemässä vuokrasopparin ja olin niin helpottunut, Nikolle kylläkin taisin kertoa vuokrasopparin tekemisen jälkeen.
Aluksi ajattelin liennytellä tilannetta ja ehdottaa "etäsuhdetta" mutta se ei Nikolle käyny eikä sillä ollu mulle yhtää mitää vitun väliä, oikeastaan olin helvetin helpottunut että niin kävi.
Siitä alkoi taas sitte uusi riita ja kaikki menee vaan hullummaksi, mua ei tosiaan enää kiinnosta, vaikka se kertoo edelleen rakastavansa mua, haluavansa olla mun ystävä, kun se taas kohta toiseen hengenvetoon haukkuu mut ihan pataluhaksi :D SItte suuttuu siitä kun en jatkuvasti soittele että mitä sille kuuluu :D Miksi vitussa soittelisin, siihen saakka kunnes se maksaa velkansa, niin oon jossaki väleissä, mutta kun saan rahani takaisin, niin sen ei tarvi kuulua millää tapaa mun elämään. 

No tähän väliin mahtuu vielä siis elämäni kokemus "rakkautta ensisilmäyksellä" hetkestä. Selaisin jotaki sinkkusaittia ja eteen lävähti kuva lävistetystä aivan järkyttävän komeasta miehestä. Mun sydän pysähtyi ja mietin että tässä on se mies kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni! 
Odotin kuumeisesti vastausta yhteydenottoon ja meillä alkoikin sitte heti juttu luistaa.. Toisena päivänä kun viestiteltiin monta tuntia, niin huomattiin että ollaan molemmin puolin vahvasti ihastuneita, ihastus syveni, hän pyyhkäisi multa jalat alta ihan välittömästi, vaikka joku mua kaihersi ja tuli mieleen ettei tää juttu tuu onnistumaan.
Sydän pamppaili, enkä pystynyt viikkoon syömään mitään, niin kovasti odotin sillä tää mun elämän mies oli tulossa tapaamaan mua.Ruokaa ei sit lopulta mennyt ku muutama smoothie, eli ei viikkoon oikeastaan mitään.. no kuitenkin.
Olin just siis saanu tavarat omassa kodissa paikalleni muuton jälkeen kun törmäsin netissä tähän mun elämien mieheen.

ja nyt se oli tulossa tänne! 
Kun hänet näki autossa niin se tunne vaan vahvistui, nyt on mulla täydellinen mies, taivaallisen pitkä, reilusti lävistetty, vahvat piirteet omaava hevimieheni. Se tunne oli niin sanoinkuvaamaton ja sen miten hellyyttävä hän oli, välillä vissiin ku jännitti, niin hän kevyesti änkytti ja se oli oikeasti helvetin söpöä :)
Hän oli niin ystävällinen ja huomaavainen, meillä oli oikein hauskaa ja puhuttiin koko päivä kaikkea maan ja taivaan väliltä, meiniki meni sit iltaa kohti aika kiihkeäksi ja päädyttiin (hupista keikkaa taas minä) sänkyyn, mutta niin jumalaton kun se muna olikin, nii se ei meinannut toimia kunnolla.. aavistin tässä vaiheessa jotakin, mutta umpirakastuneena ohitin sen. Siinä juteltiin sit ja tunnelma lämpeni uudelleen, vaikka molemmat oli rättiväsyneitä. Eipä siitä touhusta lopulta silloinkaan mitään tullu.
Yön hän kertoi valvoneensa ja olin harmissani, hänelle tuli sit yllättäen kiire kotiin, kyselin että ai niinkö on ja ettei takana oo mitää muuta, sillä siinä vaiheessa oli jo päivän selvää että mun unelimien mies ei tuu säilymään mun rinnalla... 
Kysyin että vai onko se sitä että on alkanut tuntumaan ettei sittekkää kolahtaisi?
Lopulta hän sitte myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen että näin on.
Siinä vaihdettiin muutama vaisu sana ja hän oli niin surullisen näköinen, ihan ku se ei olisi itsekkään tiennyt mitä tapahtui... lohdutin häntä vaikka minustakin tuntui pahalta. 
Se kuka oli niin huumaavan komea, niin ystävällinen ja samalla tavalla hullu kun minäkin, häntä en sitten saanutkaan omakseni.. :( 
Lähtiessä vielä halattiin ja huomasin kyllä sen otteesta että se oli kaverillinen hali, sellaiseksi sovittiin että voidaan jäädä. 
Eikä mulla oo mitää häntä vastaan, hän on niin kertakaikkisen huippu tyyppi, vaikka tunteita edelleenkin on, mutta kaverina ihan varmasti huippu myöskin ja sellaisena ajattelin häneen suhtautua.
Olihan se pysäyttävä hetki, kun on aina ennen saanut vaan valita melkeinpä kenen kanssa haluaa alkaa olee ja melkein vaan kävellä parisuhteeseen. 
Nyt, kun tämä mies, joka vei jalat samantien alta, hän jonka ansiosta koin tunteita joita en oo ennen kokennut, hän joka näytti mulle uuden palasen Rakkaudesta. Siis ihan järkyttävän huumaavia tunteita, surua ka kipua siitä että toinen on kaukana, sitä vatsaa kutkuttavaa jännitystä ja kylmiä kouraisuja kun tietää että hän on tulossa. Niin super rakastunut olo.Hän kenen eteen olisin voinut tehdä mitä vaan ja muuttaa sellaiseen paikkaan mihin vannoin etten ikinä muuttaisi.
Hänelle myös isommat kysymykset oli helppoja, koska oltiin samaa mieltä niistäkin.
Kerrankin olisin voinut kävellä mieheni rinnalla ylpeänä koska siinä oliis mennyt niin helvetin sopivan näköinen pariskunta, kaksi yhtä hullua :D 
Kaikki olis ollu niin täydellistä, mutta jokin hänen mieltään sitte vaivasi.
En saanut kunnon vastausta, mutta mielessäni edelleen kalvaa ne mun pelot ja ajatukset, mitkä oli kuitenkin alusta saakka.
Oliko se vaan vitun hyvä pleijeri? Tuli sellainen ajatus/(pelko) että se on kuitenkin liian erilainen minulle, vaikka vaatetyyliltään tms, mutta sillä ei siinä vaiheessa tietenkään ollu mitää väliä. Pelko ohitettiin.Tuli muutamasta muustakin jutusta kummallinen olo ja taisin useimpien kummallisten olojen kohdalla olla oikeassa.
Mun unelmien mies, mun täydellinen unelmien mies. 
Mutta myönnän kyllä senkin etten oo ikinä ollu niin epävarma, mietin että kait se vaan menee sen menettämisen pelon piikkiin, että luo päähänsä kaikenlaisia kauhukuvia, vaikka nyt tulkitsen sen epävarmuuden "hyväksyykö hän minut tällä hetkellä kun oon ylipainoinen" "hyväksyykö hän nämä mun muutaman näyvän "pikkuystävän", kuinka pinnallinen hän lopulta on jännittää aina tietenkin.
Ohitin nekin sillä olin vain niin tulisesti rakastunut. Mietin jo että miten tässä nyt muutamia kuukausia saisi pidettyä tämän jutun salassa, ettei tuu palautetta kavereilta jne, eihän mun ja Nikon erosta taida kai olla kuukauttakaan xDDD
Noh, eipä tarvi miettiä enää. Jotenkin tekis mieli kysyä että mistä syystä, mutta parempi antaa asian olla.
Kemiat ei sitte lopulta kohdanneet ja silloin tajusin mitä aito pyyteetön rakkaus on. Se tuli ja tulee muuten nytkin kun oon vitun savuissa (YLLÄRII) Edelleen koen erittäin voimmakasta rakkautta tätä mun elämäni miestä kohtaan, samalla kipua koska se ei tuu koskaan olemaan molemminpuolista, menetys koskee, mutta ei estä mua rakastamasta, miksi en rakastaisi ja oon vaan onnellinen jos elämäni mies on onnelinen, toivon hänelle kaikkea hyvää ja sen että hän löytäisi vielä onnen :) Hän on aivan liian rakas ja tärkeä mulle vaikka en enää ikinä kuulisi hänestä mitään. Vaikka meidän juttu ei lopulta kestänyt kuin naurettavan lyhyen ajan, on tämä ensimmäinen näistä kaikista säädöistä jonka loppuminen oikeasti sattuu. Onhan noita säätöjä ja suhteita ollu, mutta niiden päättyminen ei oo ikinä itkettänyt. En tiiä, oonko sitte vaan tyytynyt vähempään ku oikeasti pystyn eikä tunteet oo ollu sit nii vahvat kuitenkaan, ja se etten oo koskaan ollu yhdenkään prinssi komean kanssa, aina on voinut tinkiä siitä ja tästä.
Nyt kun tarjolla olisi ollut niin komea mies että olisin aina ollut helvetin ylpeä hänestä, niiin häntä en saanut. Tajusin kuitenkin arvokkaan asian, jos ihmisestä ei tuu sitä vahvaa WAU:ta heti, nii sitte se juttu kannattaa jättää siihen Niko on tästä erinomaisena esimerkkinä, ei olisi ikinä pitänyt tuhlata aikaa siihen...
Hetki sitte mun elämäni mies oli tässä, nyt on niin yksinäinen olo, siis en oo ikinä nähtävästi aiemmin edes tuntenut yksinäisyyttä.. Monia negatiivisia tunteita joita oon hyvin onnistunut tiedostamattakin välttämään, on lävähtänyt päin kasvoja, niinku paska tuulettimeen.. Ainakin on ollu tämä vuoden puolikas isoa kasvuaikaa ja paljon eväitä on tullu matkan varrelle, mihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Parisuhteeseen en enää edes janoa, kyllä tuo mun unelmien miehen menetys kävi itsetunnon päälle, varsinkin kun kiitos lääkkeiden joita halusin kokeilla koska on ollu ymmärrys että Lyricat pärähtää hyvin, nii päätin kokeila ku niitä oikein lääkäri tarjos :D
No ei se sit mitää muuta ku kerryttänyt lisää kiloja tähän kroppaan ja nyt oon samoissa mitoissa ku suurimmillani ikinä.Vihaan itseäni ja tästä syystä että olen hieman pyöreä, elämäni mies lähti, ihan varmasti siksi.
Vihaan sitä tosiasiaa että viime kesänä tilanne olis ollu ihan toinen, ja elämäni mies ehkä vielä mun rinnalla..
Mut kuka nyt tälläistä ällöttävää läskiä edes haluaisi.. Ei ihme ettei edes muna meinannut seistä.
Hävetti sillä hän oli todella hyvässä kunnossa, kiitos raskaan ruumiillisen duunin. 

Nyt tiiän että mulle on kovaa vauhtia puhkeamassa anoreksia.
Elämäni miehen lähdön jälkeen päälle vyöryi vitun iso itseinho. Tajusin että kun en tunne enää juurikaan nälkää (enkä välitä siitä) eikä ruoka oo muutenkaan maistunut viikkoon, niin samapa se on olla syömättä, mun tavoitepaino on 45kg ja jos tämä menee oikeasti parilla hedelmällä ja mehutilkalla päivässä näin helposti, nii miks ei. Mä oon niin kuvottava läski ja halunnut niin pitkään laihtua ettei mulla oo lupa syödä.
Mä en halua antaa mitää mahdollisuutta sille että mä lihoisin enää yhtää enempää.
Tietoisesti paastoan ja ääni päässä muistuttaa kyllä joka hetki että !i, sinä et syö, et ansaitse sitä, muista miten kuvottava läski olet. Onko oikein syödä? Onko? Huomautan että se hidastaa päämäärään pääsyä.!!!
Nukkunu en oo viikkoihin, nyt paremmin kylläkin kun pääsin Nikon luota helvettiin.
Ja kun on käytännössä koko ajan niin ettei syö, nnii mietin että miten tuo sydän kestää, se on vähä, hmm.. arveluttava, mut toisaalta mä en edes vittujakaan piittaa.. on sellainen masentunut fiilis että kerrankin kun mä oon kämpässä mikä oikeasti tuntuu kodilta, nii sama se on kuolla, kerrankin elämässä tuli koettua hetki että viihdyn jossakin.
Googletin netistä miten kauan ihminen jaksaa olla syömättä, kolme viikkoa pärjää kuulemma hyvin, mut ihan ehdoton maksimi on sitte vissiin 3kk mut hurjan pitkä aika kuitenkin.
Noh, en mä nyt kuitenkaan ihan täysin oo ilman, meneehän tuossa nyt kuitenkin banaani ja joku muu hedelmä, + marjoja pakkasesta pieni tilkka. 
Tämään on vaivannut ajatus että voisin ottaa pari lihapullaa pakkasesta, melkein jo sain perusteltua itselleni sen että miksi voisin syödä kaksi, mutta sitten en antanut periksi, syömään oppii myöhemminkin.
Jopa tomaatti tuntui liialta, siis ihan liialta, mietin mitä voisin jättää pois, että voisin syödä tomaatit pois homehtumasta.
Samalla tajuan vielä hitusesti kyllä, että tomaatti ei tätä hommaa kaada, mutta miten kertoisin sen sille kuka mua nyt hallitsee.. :D Toisaalta se järkevä minä ei kiinnostu vittuakaan, ehkä myös hyvin helvetin väsynyt minä, pettynyt, täynnä itseinhoa ja vihaa itseä kohtaan.
Päätin jättää itselleni muistutuksen etten enää mene mässäämään itteäni muodottomaksi. 
Viiltelin reiteen "LÄSKI" ihan vain muistutukseksi ja sen verran syvälle että näkyy varmasti pitkään....
Sen sijoittelu meni kyllä vähä huonosti, mutta aina voi ehdä uuden. 
On se vähäsen kyllä arka. 
Taas vaan mieli pyörii tomaatissa :D Järkevä minä sanoo että ota vaan, mut inhominä sanoo että ei.
Teetä kuitenkin haluan, niin en kyllä kerää kaloreita tälle päivää yhtää enempää.
Oikeastaan mä oon tästä tilanteesta tyytyväinen, tätä mä oon aina halunnut, ehkä tämä mun elämäni rakkaus tekikin mulle suuremman palveluksen ku uskookaan.
Kävin ostamassa painoja kotiin ja aloitan treenaamisen. LEnkeillä mahdollisimman paljon, EN aio enää ikinä olla läski.
En mä edes halua syyä enää mitää lihottavaa, vaikka mieliteot on kovat. Mutta miksi söisin, en halua menettää enää yhtäkään vaan sen takia että oon kuvottava läski. 
Suolattuja cashew pähkinöitä himoitsen, mietin että voisikohan niitä syödä vaikka kolme päivässä?
Järkevä minä haluaisi kuitenkin pitää sen mitä suustaan alas pistää edes jotenki järkevänä ja mietin sit sitä että miten paljon lisää kaloreita noi pahkinät tekee, ja miten paljo se päivään vaikuttaisi.. vai onko nuo nyt vaan mun mielitekoja (savujen takia?) tai jostaki muusta syystä. Yritän todennäköisesti keksiä itselleni tekosyytä vaan saada syödä niitä, senhän tää läski osaa.. 
Vitamiineja syön, ihan vaan pelkästään jo hiuksienkin takia. Haluan että ne pysyy päässä, kohta oon kevyt pieni keijumainen peikkotyttö. :) 
Vaikka mieltä kalvaa se kropassa jylläävä sairaus mitä ei saa pois, eikä sille oikein mitää voi.
Niin ehtisin edes hetken tuntea itseni kauniiksi ja arvokkaaksi.
Ajatus välähtää mieleen, että johtaako tämä sairaalaan, mut mua ei oikeastaan paskaakaan kiinnosta edes se.
Se on ihan yksi lysti.
Pettymys painaa mieltä kuienki vähä, mut oon niin vitun väsynyt tähän kaikkeen.. 
Miksi koskaan ei voisi mennä mikään hyvin?
Miksi oon niin toivoton läski etten saa mitään aikaan?
Löytyykö mulle koskaan sitä miestä joka saa pyörimään sukat jaloissa aina? Vai onko pakko tyytyä vaan vähempään?
Nyt kun oon saanut kokea mitä ne oikeat tunteet on, niin haluan kyllä kokea vielä sellaista tunteidenpaloa uudelleen. 
Aika rankalla kädellä menee tinderissä 99,9% ihmisistä vasuriin :D
Tulee epätoivo, mut samalla pitäis elää elämää nyt itselleen. Omannäköistä elämää ja aloittaa vaikka uus harrastus.
Pienin askelin ollaan sitä kohti menossa, mutta välillä kompuroin vanhoihin tapoihin.
 Sellainen tiivistelmä sit tästä kuluneesta alkuvuodesta.
Lähes pelonsekaisin tuntein jään odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.